Kotiliesi

monessa asiassa. Minulle on usein huudettu ja on joskus nimiteltykin. Tuntuu, etten oikein istu koskaan hänen formaattiinsa. Minä onneton kun vein häneltä hänen ainoan lapsensa parisenkymmentä vuotta sitten. Puolisoni näkee onneksi äitinsä puutteet ja lempeästi oikaisee huomatessaan asiattomuuksia. Yritän silti tarjota tukeni vanhenevalle ja apua tarvitsevalle anopille. Toivon, että vielä joskus, vaikka vain kerran, hän näkisi minut sellaisena, kuin oikeasti olen. Voimia muille vastaavassa tilanteessa oleville toivottaen!

tavarat joita ei mitenkään voi päärakennukseen jättää minun kohlittavakseni ja minä kuitenkin antaisin lastenkin rikkoa aivan kaiken.
Ähäkutti, anoppi kuoli ja minä olen ollut jo yli 20 vuotta talossa naimisissa. Se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa.

kukaan voinut tulla heidän perheeseensä, koska heillä on niin läheiset välit. Keskustelunaihe oli outo ja lopetin kohteliaasti yrittämisen. Toisen kerran tulin auttamaan miestäni viikonlopuksi kevättöissä pellolle ja yövyin tilan toisessa sivurakennuksessa. Mieheni yli kolmikymppinen sisar käyttäytyi aivan kummallisesti. Hänellä oli epänormaali kiinnostus juuri intiimielämäämme ja tunkeutui mm. makuuhuoneeseen siellä nukkuessamme kuin se olisi aivan jokapäiväistä. Myöhemmin ilmeni, että anoppi oli lähettänyt sisaren sinne. En kuitenkaan sanonut asiasta mitään.

En kerta kaikkiaan ymmärtänyt, miksi mies oli niin vaivautunut, eikä hän kertonut, että aikuinen sisarensa ja äitinsä olivat ”selvittäneet taustojani” ja puhuivat järkyttäviä keksittyjä asioita minusta selkäni takana miehelleni. Samaa käytöstä oli tapahtunut aina, kun mies oli löytänyt jonkun seurustelukumppanin. Mies ei iljennyt edes kertoa tästä seurusteluaikanamme. Hän kertoi ne kokonaisuudessaan vasta myöhemmin, hän oli niin häpeissään sukulaistensa käytöksestä. Samoja perättömiä tarinoita levitettiin sittemmin naapurustoon ja ne ovat varsin rumia, rikostunnusmerkistön täyttäviä tarinoita, jotka ovat tulleet minua vastaan nyt vuosienkin jälkeen.

Kun mieheni otti tilan vastaan, muutimme mieheni kanssa tilalla olevaan pikkutaloon. Aloin töiden jälkeen uutterasti siivoamaan taloa, jota ei oltu siivottu varmaan 10 vuoteen. Apua ei tarjottu ja olin aina ystävällinen enkä vaivannut ketään siivoamisellani. Anoppi alkoi ensin käyttäytymään oikuttelevasti ja tarkkaili tekemisiäni, muutti mieltään jatkuvasti. Yritin vältellä riitaa, mutta sitten anoppi keksi tikusta riidan, huusi ja käyttäytyi törkeästi vieraittemme aikaan kodissamme. Kun mieheni pyysi hyvin kauniisti ruotsiksi äitiään poistumaan, valehteli anoppi appiukolle, minun heittäneen hänet ulos. Muitakin merkillisiä insidenssejä tapahtui sisaren ja anopin taholta. Anoppi oli niin mustasukkainen, että heitti poikansa tavarat tyttärensä kanssa mustissa muovisäkeissä ulos ja he lukitsivat päärakennuksen jokaisen oven munalukolla. Hän myös huusi miehineen pihalla, että äiti on miehen ensimmäinen nainen ja olivat vihaisia, kun eivät saaneet valita miniää, joka oikeus heillä omasta mielestään oli. Anoppi jopa kerran läpsi minua.

Appiukon kanssa tulin aluksi toimeen ihan hyvin, mutta kun anoppi tyttärineen panetteli minun heittäneen heidät ulos, vaikka asia oli aivan toisin päin, usein kiusasivat ja huusivat, että mene takaisin sinne mistä olet tullut. Viimein appiukkokin alkoi huutelemaan pihalla, mm. että olen taas tullut myymään itseäni. Olin vain hiljaa, koska en ollut uskoa korviani.

Naiset kulkivat naapurustossa jostain saamansa psykiatrian opuksen kanssa ja kertoivat naapureille minun henkeni haisevan skitsofrenialääkkeille. Koimme järkyttävää väkivallalla uhkailua, appiukko uhkasi ampua meidät ja istui autotallissa aseen kanssa hautomassa asiaa. Jatkuvaa järjetöntä huonoa käytöstä. Yhden kerran yritin selvittää asiaa, mutta kun pyysin puhumaan järkevästi, appiukkoni sanoi, ettei ala homostelemaan kanssani. Naiset huusivat ääneen järjettömyyksiä. Kun vetosin siihen,että täytyyhän meidän olla häissämme asiallisesti, he ilmoittivat etteivät tule missään tapauksessa. Tämän jälkeen en puhunut heille enää ruotsia. Niinpä kävimme maistraatissa kaikessa hiljaisuudessa, ettei asiasta nousisi isompaa hälyä. Viimein innostuivat poissaollessani ja hakkasivat miestäni iltamyöhään pihalla pampulla päähän. Syynä oli se, että olivat tulleet vaatimaan, että vaimo pitää heittää tilalta pois ja koska tämä ei tottele ja heitä vaimoaan ulos, pitää heidän lyödä järkeä mieheni päähän. Mieheni sai aivotärähdyksen. Siinä kulki rajani, lopetin kaiken kanssakäymisen heidän kanssaan ja laitoin kiellon tulla enää koskaan pihallemme. Anoppi väitti myöhemmin poliisille, että hänen poikansa oli yrittänyt hakata hänet, kummallisilla perusteilla, mikä oli monestakin syystä täysin epäuskottavaa poliisinkin mielestä. Hän silti uskoi tarinaansa jälleen ja vaati mieheltäni korvauksia. Mieheni sai juurikin tästä valheesta vanhemmistaan tarpeekseen.

Anoppi on ollut kotirouvana eikä hän ole tehnyt päivääkään työtä missään ja hänellä oli täysin epärealistinen kuva sukutilan koosta, statuksesta ja toimeentulosta ylipäätään. Arvostan toki kotiäitejä, mutta anopillani ei ollut mitään käsitystä tilan kysymyksistä ja sen jatkamisen mahdollisuuksista. Hän pitää edelleen tavallista tilaa jonkinlaisena kartanona. Ulkopuoliset olivat appiukon sairastamisen jälkeen tehneet käytännössä kaiken suunnittelun eikä heillä ollut jostain syystä käsitystä tilan rappiosta, vaikka se oli ulkopuolisille aivan näkyvää. Anopin mielestä olin tullut viemään mieheni rahat, vaikka miehelläni ei tosiasiassa ollut sellaisia. Minun tuloni elättävät meidät, tila pysyy pystyssä juuri ja juuri. Investoinnit tulevat muista tulonlähteistä ja teen kaiken hallinnollisen työn.

Kertovat niin hirmuiset perättömät tarinat siitä, miten olen muka heille tehnyt ja ilmeisesti itsekin uskovat niihin, ettei mieheni sukulaiset, joita en ole koskaan nähnyt, halua olla kanssamme tekemisissä. Lähetimme aina joululahjan mieheni vanhoille isovanhemmille, vaikka he eivät koskaan lähettäneet edes joulukorttia takaisin. Mieheni isoäiti kuoli muutama vuosi sitten, edes siitä ei meille annettu tietoa eikä mieheni päässyt edes hautajaisiin. Asia oli järkyttävän loukkaavaa. Sen sijaan mieheni sai mm.tekstiviestin, että hänen pitäisi muistaa äitinsä syntymäpäivät. Mieheni ei enää kaikkien loukkausten jälkeen halunnut.

Olen ollut pajon tekemisissä suomenruotsalaisten kanssa, mutta en ole koskaan nähnyt sellaista, että omaa pesää tahrataan naapurustoon ja tuttaville julkisesti ja käyttäydytään väkivaltaisesti.

Nyrkin heiluttelua, jatkuvaa panettelua naapurustoon ja riidan kylvämistä ja kaikkea mahdollista kiusaa jatkuu, vaikka eivät enää tule lähelle, koska haimme viimein lähestymiskieltoa ja etsimme narsistiseen luonnehäiriökäyttäytymiseen perehtyneen asiamiehen. Emme keskustele suoraan, koska siitä ei tule mitään vaan aina välittäjän välityksellä.

En kerro juuri kenellekään tästä, sillä jos itse kuulisin tällaista, ajattelisin, että asia on keksitty tai että mitähän olet mieheni sukulaisille tehnyt. Ja ylipäätään häpeän, että appivanhempani käyttäytyvät näin.

Mieheni sanoo, että sama kohtelua olisi ollut kenellä tahansa hän olisi valinnut puolisokseen ja että hän on tehnyt tarkan valinnan ja olen juuri sellainen, josta hän oli uneksinut, älykäs, mielenkiintoinen ja aikaansaapa eikä hän halunnut tehdä kompromissia oman elämänsä suhteen vanhempiensa mieliksi. Vaikka asia oli aluksi vaikeaa hänelle, appivanhempien täysin järjetön ja vallanhaluinen käytös, mikä jatkuu yhä, irrotti mieheni viimein vanhemmistaan. Ihmettelen silti, että hän pystyi tuohon irtiottoon ja valitsi oman elämän. Olemme erittäin rakastuneita ja olemme toistemme parhaat ystävät ja kumppanit.

Olin uneksinut isosta perheyhteisöstä ja olisi halunnut hemmotella appivanhempiani ja järjestää perhejuhlia. Olen seurallinen ja pidän ihmisistä. Olen etsinyt syytä itsestäni, jos olisin tehnyt niin tai näin. Mieheni sanoo, etten olisi voinut tehdä mitään, lopputulos olisi ollut sama. Kirjoittaessani tätä rintaani koskee ja olen traumatisoitunut, mutta kun olen vatvonut asiaa mielessäni, järjellä tiedän, etten olisi voinut mitään.

vaan entisen työmme uuvuttamina.
Olemme itse jo 60-vuotiaita, mutta vanhan äitini mielestä meillä ” on vielä elämä edessä ”. Me ” tytöt ” podemme ikäkriisiä ja meidät on vallannut pelko, ettemme ehdi elää omaa elämäämme tarpeeksi. Eiväthän sentään kaikki, vaan harvat ja valitut, elävät esimerkiksi niin vanhaksi kuin äitini.
Äitini on hyvin kiltti ja mukautuvainen ikäisekseen. Emme voi häntä moittia. Kumppaninikin joskus sanoo, että olisipa hän joskus edes ilkeä, niin voisi hänelle sanoa tiukemmin. Minä puolestani olen onnellinen, että olen saanut hänen ikääntymisensä myötä aivan uudenlaisen äidin, josta on tullut lempeä vanhus. Kun olin nuori, oli lempeys hänestä kaukana.

Meillä ei ole taloudellisia mahdollisuuksia hankkia puolisolleni yksiötä, edes vuokrata, sillä kitkutamme lähes köyhyysrajalla varhaisen eläkkeelle jäämisen vuoksi.
Olen alkanut ajoittain tuntea vihan tunteita kumppaniani kohtaan. Vallitseva tilanne saa hänessä, varmaan myös minussa, pahimmat puolet esiin. Pelkään, että katkseroidun häntä kohtaan enkä pysty sitten, kun äidistä aika jättää, unohtamaan näitä aikoja ja keskinäistä kitkaamme.
On helppo sanoa meille, että tehkää jotain enne kuin välinne viilenevät lopullisesti. Olemme pattitilanteessa, johon vapaaehtoisesti olemme itsemme lykänneet.