Elina Reenkola: Nainen ja viha

Perjantaina 14.11.2008, Marjo Nevala, Arvostelut
Kommentoi
Katsottu: 2666 kertaa

Psykoterapeutti ja -analyytikko Elina Reenkola tapaa työssään paljon naisia, joiden on vaikea ilmaista vihan tunteita.

Hän kysyy, miksi naiset eivät uskalla pitää pontevasti puoliaan: ”Aggressio on miehelle taito, jota hän voi opetella tietoisesti. Naiselle se on osoitus oman kontrollin menettämisestä.”

Reenkolan mukaan kulttuurissamme naista idealisoidaan edelleen, varsinkin äitinä. Hänet halutaan nähdä vain hoivaavana, itsensä unohtavana olentona. Välillä naama punaisena karjuva, töistä väsyneenä tuleva pienten lasten äiti on kuitenkin totta sekin.

Kirjassa Nainen ja viha - Aggressio voimavaraksi (Minera, 2008) tarkastellaan motiiveja, jotka saavat naiset ilmaisemaan kiertoteitse aggressioitaan vaikenemalla, kostamalla ja heittäytymällä marttyyriksi.

Vastaanotollaan Reenkola on nähnyt, miten nainen, joka ei pysty tunnistamaan vihaansa, ei sallisi ärtymyksen ilmaisemista muillekaan. Murrosikäinen tyttö, jonka äiti ei kestä lainkaan tämän vihaa, saattaa kääntää tunteen itseensä. Mekanismi toimii esimerkiksi anoreksiassa.

Reenkolan kirja on merkittävä puheenvuoro. Hän nostaa esille tärkeitä teemoja. Etenkin äitien lapsiinsa kohdistama psyykkinen väkivalta vaatisi yhteiskunnallista keskustelua.

Viestit 5

2.12.2008 klo.12:7
kylmyydess...

kylmyydess...

itse olen äidin henkisesti hylkäämä aikuinen nainen ja unissani olen hyppinyt äidin naaman päällä ja tällainen uni aihuttaa paljon syyllisyyttä ja häpeää. Äitini oli mielestään aina oikeassa eikä päästä vieläkään itseään lähelle. Vaikka nuorena sanoin äidille että sinussakin on huonot pulet niin vastaus oli aina MINÄ EN OLE TEHNYT KENELLEKÄÄN MITÄÄN PAHAA. ja kuitenkin käytös oli äärimmäisen ylimielistä ja se saa minut vieläkin lähes raivon partaalle, mutta nyt kun olen terapioinut itseäni ja tiedän vahani syvimmät lähtteet olen alkanut hyväksyä vihaani ja koen sen luonnollisena osana omaa selviytymistäni

. Lapsena ei ollut puhettakaan että olisi saanut näyttää vihaa, tai heti leimattiin pahaksi ja itsekkääksi. Sitähän kukaan lapsi ei halua .Viha on todella tärkeä tunne ja siitä puhuminen erittäin tärkeää koska suuret ikäluokat on kiltistetty hulluuden partaale sasti. Onneksi vanhempana voi syyllistymättä työstää omia vihankin tunteita.

Vastaa
2.12.2008 klo.12:10
kylmyydess...

kylmyydess...

itse olen äidin henkisesti hylkäämä aikuinen nainen ja unissani olen hyppinyt äidin naaman päällä ja tällainen uni aihuttaa paljon syyllisyyttä ja häpeää. Äitini oli mielestään aina oikeassa eikä päästä vieläkään itseään lähelle. Vaikka nuorena sanoin äidille että sinussakin on huonot puolet niin vastaus oli aina MINÄ EN OLE TEHNYT KENELLEKÄÄN MITÄÄN PAHAA. ja kuitenkin käytös oli äärimmäisen ylimielistä ja se saa minut vieläkin lähes raivon partaalle, mutta nyt kun olen terapioinut itseäni ja tiedän vihani syvimmät lähtteet olen alkanut hyväksyä vihaani ja koen sen luonnollisena osana omaa selviytymistäni

. Lapsena ei ollut puhettakaan että olisi saanut näyttää vihaa, tai heti leimattiin pahaksi ja itsekkääksi. Sitähän kukaan lapsi ei halua .Viha on todella tärkeä tunne ja siitä puhuminen erittäin tärkeää koska suuret ikäluokat on kiltistetty hulluuden partaalle asti. Onneksi vanhempana voi syyllistymättä työstää omia vihankin tunteita.

Vastaa
2.4.2010 klo.18:43
len ollut ...

len ollut ...

hei,

Äitini teki eroa isästäni noin 7 vuotta ja minä toimin hänen psykologinaan 9-17 vuotiaana. Äiti kerto,i että hän antoi minulle elämän ja minä hänelle. Hän kertoi, että olin kolmas lapsi ja isäni halusi aborttia. Äitini joi alkoholia jotta raskaus keskeytyisi ,mutta se jatkui ja minä synnyin. Nyt minä annoin hänelle elämän koska hän olisi tehnyt itsemurhan sen jölkeen kun pääsen ylioppilaaksi. Voiko tälläisiä puhua 12-vuotiaalle?

Äiti oli töissä joka arki-ilta kun täytin 7-vuotta. Olin yksin ulkona ja usein isäni ei avannut ovea joten odottelin äitiä kotiin ulkona pakkasessa välillä klo

10:30 asti. Äiti ei muista mitään lapsuudestani, hänellä oli niin vaikeata ja hänen äidillään vielä vaikeampaa. Hän on ollut aina hyvä, erinomainen äiti ja hän antaa minulle ohjeita. Murrosikäinen tyttäreni huusi minua lutkaksi jolloin äitini hyökkäsi minun päälleni kysyen huutaen ”olenko sanonut tytärtäni lutkaksi”. Kun rauhallisesti kerroin että en ole, mutta muistele miksi minua haukuit, hän kertoi että ei muista. Hän on huutanut minua lutkaksi ym. vaikka olin täysin kokematon lapsi.

Säälin äitiäni, mutta vihaan samalla. Haluan parantua jotta tyttäreni ei kokisi samaa. Tyttäreni on hyvin sosiaalinen, onnellinen, naisellinen mutta pelkään että tämä kierre jatkuu.

Tämä on ensimmäinen kerta kun kirjoitan tai puhun asiasta….mutta jo nyt helpottaa.

Teistä kukaan ei uskoisi jos tapaisitte minut tai äitini. Minä olen hyvästä perheestä ja äitini on todella enkeli, hyvin pidetty…mutta kaikkea ei vaan tiedetä eikä sitä voi puhua, ei edes kannata repiä haavoja auki.

Vastaa
21.9.2010 klo.19:32
Narsissita...

Narsissita...

Näen vuodesta toiseen silloin tällöin unta, että olen tappanut omat vanhempani lapsuudenkotini ullakolla. Kukaan ei kuitenkaan usko minua, vaikka kuinka huudan, että olen syyllinen.

Toisessa toistuvaisunessa minua epäillään murhasta. Olen silponut ruumiin ja käyttänyt sitä tulisijan tilkkeenä. Poliisi tekee tutkimuksiaan, mutta ei saa näyttöä kerätyksi minua vastaan. Kuljen vapaana, mutta syyllisenä.

Tiedän, että nämä molemmat unet ammentavat voimansa lapsuudestani mielivaltaa harjoittaneen tyranni-isän ja hiirulaisäidin esikoisena. Isä nujersi äidin ja yritti myös minua. Hän ei aivan onnistunut,

sillä minusta tuli ”vain” alkoholisti. Nykyisin olen raitis ja uudesta elämästäni kiitollinen. Veljeni ei ole kyennyt itseanalyysiin eikä pysty käymään töissä.

Olen usein ihmetellyt, miksi äitivainajani rakastui mieheen, josta sittemmin tuli isäni.

Vastaa
26.9.2010 klo.12:43
Äiti on ma...

Äiti on ma...

Viime yönä huusin (jo v.-91) kuolleelle äidilleni: ”Vihaan Sinua!” kohtalaisen ihmisjoukon keskellä, missä tunsin juuri muiden ihmettelevien läsnäolijoiden vuoksi riittävää turvaa ílmaista vihani ja missä äitini vastasi kysyen: ”Miten Sie nyt miuta vihaat, kun olen ollut niin hyvä?” Koin äitini tekopyhäksi totuudenkieltäjäksi. Aamulla oloni oli helpottunut. Olen lopetellut lyhyehköä rakkaussuhdetta vast'ikään.. Olen myös ollut terapiassa aiemmin masentuneisuuden vuoksi. Olen varma, että vihan työstyminen primääritasolle, ensimmäiseen, riittämättömään hoitajaan, äitiimme, on välttämätöntä masennuksesta toipumisessa. Minulla oli mummo, jota pidän 'turvahenkilönäni', joka hoivasi varhaislapsuudessani monilapsista perhettäni, välillä asuen meillä, kiireisten ja riitelevien vanhempieni kanssa.

Vastaa

Kirjoita oma viesti tai aloita uusi keskustelu