51-vuotiaan naisen elämään kuuluu väistämättömiä fyysisiä muutoksia.

Äitiys on ollut minulle iso naiseutta määrittävä asia. Onnekseni olen saanut yhden lapsen, tyttäreni Ainon. Hän oli pitkään toivottu lapsi.

Nyt on selvää, etten tule saamaan enempää lapsia. Suhtaudun asiaan tyynesti, olen sen aikanani käsitellyt.

Tulevaisuudessa häämöttää mahdollisuus, että minusta voi tulla isoäiti. Se tuntuu todella hauskalta ajatukselta. Minulla oli itselläni niin hyvät mummot ja ukki.

sirpa

Tässä iässä on yllättänyt se, miten paljon energiaa kului tähänastisen elämän tarkasteluun.

Kun täytin 50 vuotta, ajattelin, ettei uusi vuosikymmen tunnu missään. Minulla oli monta projektia vireillä ja kova vauhti päällä. Olin ajatellut, että voisin halutessani vain päättää aikuisuuden vaiheen elämässäni ja alkaisin elää jälleen lapsen lailla huolettomasti. Halusin luopua turhasta varmistelusta, huolehtimisesta ja ottaa ilon irti pienistä hetkistä.

Viisikymppisenä on elänyt sen verran pitkään, että väistämättä tulee välitilinpäätöksen paikka. Silloin ensimmäistä kertaa pysähdyin ja aloin nähdä elämässä tienhaaroja ja valinnanpaikkoja.

Aloin tuolloin käsittää, mikä on vielä mahdollista ja mikä on taaksejäänyttä.

Tästä olisi voinut alkaa viidenkympin villitys, mutta tulikin tiukka mietiskelyvaihe.

Elämäni ainoan isomman ikäkriisin olen kokenut, kun täytin 30. Silloin ajattelin, että elämä on ohi. Kuvittelin sen muuttuvan latteaksi vakiintumisen jälkeen.

Seuraava vaihe elämässäni alkaa, kun pian täysi-ikäistyvä tyttäreni muuttaa pois kotoa. Se tulee olemaan suuri eikä ihan helppo muutos tiiviiden perhevuosien jälkeen.

Koska perheen koirakin on jo 10-vuotias, voi lähivuosina koittaa aika, kun en ole enää vastuussa yhdestäkään perheenjäsenestä.

Haluan kiinnittää huomioni uuden elämänvaiheen positiivisiin asioihin.

Toivon, että koittaa aika, jolloin ehtisin aloittaa matkustelun yksin uudelleen. Lähtisin matkaan pienellä budjetilla, kevyin kantamuksin, kävelisin paikasta toiseen ja ihmettelisin.

sirpa_1

Kun äitini ja isoäitini olivat tämän ikäisiä, he olivat eri elämäntilanteessa kuin minä nyt.

Äidinäitini oli tämän ikäisenä jo yhden lapsenlapsen mummo. Minä synnyin pari vuotta myöhemmin. Mummo alkoi työnsä ohella hoitaa minua ukin kanssa.

Hän oli aikamoinen sankarinainen. Jos minulle tulisi tähän kolmekuukautinen imeväinen, se olisi ihanaa, mutta päivittäisellä tasolla todella rankkaa.

Oma äitini oli 51-vuotiaana minua edellä. Hän oli työelämässä, mutta minä ja nuorempi sisareni olimme jo parikymppisiä ja olimme muuttaneet pois kotoa. Äiti sai minut ollessaan 23-vuotias ja sisareni 27-vuotiaana. Minusta tuli äiti 34-vuotiaana, yli kymmenen vuotta vanhempana.

Olen perinyt aiemmilta sukupolvilta raatamisen eetoksen. Minulla kova työnteko ei ole niin konkreettista kuin heillä, mutta takaraivossani on se sama ajatus, että töitä on tehtävä paljon.

Tunnistan myös evakkoisoäidissäni ja minussa samanlaisen juurettomuuden tunteen. Olen asunut Helsingin Viikissä 16 vuotta ja vasta täällä ja tässä iässä tunnen olevani kotona. Ehkä pitkä aika ja se, että lapseni on saanut kasvaa täällä, ovat vasta sitoneet minut johonkin.

Lisäksi olen perinyt sukuni naisilta suonikohjut!

Kolmekymppisenä kritisoin kovasti viisikymppisiä, jotka käyttivät edelleen farkkuja ja yrittivät olla nuoria.

Minusta heidän olisi jo pitänyt osata käyttäytyä kuin vanhat ihmiset ja jättää kapinoitsijan rooli nuoremmille. Se 60-luvun nuorten sukupolvi kieltäytyi viisikymppisenä perinteisestä isovanhemman roolista ja halusi heilua niin kauan kuin jaksoi.

Nyt kun olen itse viisikymppinen, minulla on paljon enemmän ymmärrystä tuota sukupolvea kohtaan. En kuitenkaan ajattele kaikesta samoin. Olen valmis hyväksymään sen, etten ole enää nuorisomuodin tai -musiikin airut. Vanheneminen on ihan ok.

sirpa_2

Sirpa ajattelee, ettei ikä enää määritä ihmistä samalla tavalla kuin aiemmin. ”Ennen viisikymppisille annettiin lahjaksi kiikkustuoleja ja kävelykeppejä. Ei enää. Minä järjestin 50-vuotissyntymäpäivilleni discon.”

Kotona ollut nuori on pitänyt minut ja puolisoni nuorena pidempään.

Kun tytär muuttaa pois kotoa, meidän kahden täytyy arvioida kokonaan uudelleen, keitä olemme yksin ja yhdessä.

Perhearki pyörii pitkälti käytännön järjestelyiden parissa. Tulevaisuudessa kotona on kaksi itsenäistä aikuista. Siinä vaiheessa täytyy miettiä, mitä teemme jäljellä olevat hyvät vuodet. Meillä on molemmilla pitkäikäisyyttä suvussa. Voi olla, että elän vielä toiset 50 vuotta.

Olen vasta puolivälissä uraani. Tänä vuonna tuli täyteen 25 vuotta kirjailijana.

Olen tehnyt tätä työtä niin kauan, että tiedän, miten työskentelen ja millainen temperamenttini on taiteilijana.

Työtäni ei rajoita se, jos polvet pettävät tai ulkonäkö rapistuu. Niin kauan kuin työni kiinnostaa ihmisiä ja minulla on uteliaisuutta, voin jatkaa kirjoittamista. Tunnen, että 51-vuotiaana minulla on vielä aikaa olla utelias.

Muistan ikäni parhaiten polvistani. Ne ovat oireilleet lukioikäisestä asti. Nyt ne kuitenkin natisevat ja paukkuvat. En voi olla miettimättä, että ihmisruumis on kuluva eikä kestä ikuisesti.

Kesällä pyöräillessäni keskustasta kotiin vastaan tuli rivakasti juossut lenkkeilijä. Ajattelin, etten enää koskaan juokse samalla tavalla. Lihaksista on jo hävinnyt voimaa. Otin juoksukisan tyttäreni ja hänen poikaystävänsä kanssa. Vaikka pingoin minkä jaloistani pääsin, he menivät menojaan.

Polvien takia vesijuoksen, pyöräilen ja joogaan. Pidän kunnostani sen verran huolta, etten päätyisi kovin aikaisin veitsen alle. Toivottavasti alamäki vanhuuteen on loiva.

Tässä iässä pelottaa eniten sairaala. Kun saisi lähteä sillä tavalla, ettei tarvitsisi katsoa viimeisenä näkynä sairaalan ruskeaa ovea, jossa on iso numero. Mieluiten katselisin taivasta ja lehtien lepatusta.

Osa tätä ikää on se, että edessä on suuri tuntematon. Mitä pidemmälle elämä tästä kuluu, sitä suuremmaksi sairastumisen ja kuoleman todennäköisyys kasvaa. Olen jo joutunut hautaamaan ystäviäni ja nähnyt monen sairastuvan.

Ikääntymisessä parasta on itsevarmuus. Ihmiset usein häpeävät ja peittelevät asioita, joille eivät itse voi mitään.

Muistan omasta nuoruudestani vahvana pelon, että mitä jos minua ei hyväksytä. Eihän sille mitään voi, jos niin käy. Iän myötä olen oppinut, ettei maailmaan tarvitse mennä asenteella, että minut kuitenkin torjutaan.

sirpa_3

Sirpa muistuttaa, että vielä 60-luvulla naisen rooli oli Suomessakin ahdas. Soveliaisuus rajoitti naisen pukeutumista, liikkumista ja käyttäytymistä. ”Minä olen vapaa tekemään, kuten haluan”, Sirpa sanoo.

Kun katson peiliin, näen siellä aika erinäköisen naisen kuin nuorempana. Viidenkympin jälkeen leikkautin hiukseni ihan lyhyiksi. Olin pitänyt pitkiä hiuksia monta kymmentä vuotta.

Kun olin lapsi, äitini piti hiukseni lyhyinä, koska ne olivat helppohoitoiset. Minä haaveilin kuitenkin pitkistä hiuksista. Pihan tyttöjen kanssa ajoimme pyörillä taloa ympäri sukkahousut päässä. Lahkeet lepattivat ilmavirrassa kuin pitkät hiukset.

Heti, kun olin tarpeeksi vanha päättämään omasta hiustyylistäni, kasvatin pitkät kutrit.

Viisikymppisenä olin kyllästynyt paksuihin luonnonkiharoihin, jotka piti monta kertaa viikossa taltuttaa papiljottien avulla. Vasta kampaajani ehdotuksesta tajusin, että voisin leikkauttaa hiukset lyhyiksi. Nyt kauneudenhoito on helppoa ja mukavaa.

Olen tyytyväinen elämääni. Minulla on ollut hirvittävän suuri onni tehdä minulle mieluisinta työtä ja saada perhe.

Olen tyytyväinen siihenkin, mikä elämässä on vielä mahdollista. Toivon vain, että säilytän huumorintajuni. Ettei elämässä kävisi mitään niin kamalaa, mikä muuttaisi minut happamaksi, katkeraksi ja kärttyiseksi.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 17/16

Lue lisää: 

Kirjailija Laura Lindstedt: ”Minut on rakastettu vahvaksi”

Kirjailija Leena Lander: ”Kyynelehdin liikuttavien elokuvien ja sarjojen äärellä”

Juha Itkonen: Tarinoiden tekijä