Ihmiset

Auringonpalvontaa

lähestyvä kesä herättää minussa parantumattoman romantikon, läsnä olevan hetken kauneudesta ja ainutkertaisuudesta juopuvan esteetikon. Tämänkaltaiselle tunnepersoonalle kesä on ennen kaikkea sanoja ja runoutta, ääniä ja musiikkia, kuvia ja maisemia. Kesä on yhtä kuin suomalainen tango, sen pyörryttävä kaiho ja tykyttävä intohimo, vedenpinnan tyyneyden kaltainen melankolia, kaipaus sinne jonnekin, jonka nimeä ei tunne. Ennen kaikkea kesä on kuitenkin yhtä kuin auringonpaiste, etenkin meille pohjoisen asukeille, jotka vain nelisen kuukautta vuodessa pääsemme sen hehkusta nauttimaan.

Suomalaisista yli 30-vuotiaista aikuisista jopa 85 prosenttia toteaa vuodenaikojen vaikuttavan hyvinvointiinsa ja – yllätys, yllätys – valtaosa kukoistaa onnellisimmillaan juuri kesällä. Olemme silloin tavanomaista sosiaalisempia, mielialamme on virkeämpi, unen ja ruoan tarve pienempi sekä toimintatarmo parhaimmillaan. Auringosta saa energiaa. Se säteilee suoraan sydämeen. Ja sieltä rakkautena muita ihmisiä ja luontokappaleita, koko ympäristöämme kohtaan. Ei tarvitse kuin asettua aurinkotuoliin korkeille kallioille ja sulkea silmät, kun jo kuulee Katri Helenan heleän äänen laulavan: …kesämieli on taas ihan vallaton, mä rakastua niin, nyt halua­isin kaikkiin…

Auringon auvossa on siis lupa paistatella, ja niinhän sitä suomalainen paistatteleekin. Säteilyturvakeskuksen viime vuonna tekemän selvityksen mukaan ihosyöpäriski ja ihon vanheneminen UV-säteilystä johtuen ovat meillä erittäin hyvin tiedossa, mutta siitä huolimatta moni suorastaan grillaa itseään. Rasvaa, jonka suojakertoimen pitäisi olla vähintään 30, levitetään vasta, kun hipiä jo punoittaa kuten joulutontulla. Kuolemattomuuden illuusio sokaisee, luotetaan loputtomaan hyvään tuuriin, siihen, ettei sairastuminen omalle kohdalle osu. Mutta melanoomatapauksia havaitaan yhä enemmän ja enemmän. 1990-luvun sokeiden auringonpalvonnan vuosien jälkilasku lankeaa vasta nyt. Iho ei koskaan unohda saamaansa UV-säteilyä.

Kesällä on aikaa romantisoida ja heittäytyä Havukka-ahon ajattelijaksi. Konstapylkkäsmäisesti voi vaikka ottaa rokulipäivän poh­tiakseen jotain yhtä ainutta, mieltä hykerryttävää asiaa. Kuten maailmankaikkeuden, Linnunradan ihmeellisyyttä. Aurinko on tähdistä kaikkivoipaisin, hehkuva tulipallo, jonka valoenergian avulla kasvit yhteyttävät ja jonka lämpö mahdollistaa kaiken elämän. Jos auringonvalo äkkiä ehtyisi, täysi pimeys laskeutuisi maapallolle alla kymmenessä minuutissa, eli ajassa, joka valonsäteiltä kuluu maahan saapumiseen. Vuoden kuluessa keskilämpötila olisi laskenut 70 pakkasasteeseen. Silloin pitäisi kait miettiä toisia tähtiä, joiden lähelle pelastautua. Onneksi tähän kaikkeen menee vielä noin kolme miljardia vuotta. Edes lastenlasten puolesta ei tarvitse olla huolissaan.

Kaikki, kaikki elämässä on väliaikaista, lainaa, ohikiitävää. Tatu Pekkarisen sanoin: aika kultaisen, heljimmän nuoruuden, tuoksu viehkeimmän, kauneimman kukkasen – hurma viinin, mi mieltäsi nostattaa… Mutta ei ajatella sitä juuri tänään, kesän lähestyessä. Hiirenkorvien puhjetessa, pikkulintujen laulaessa sydämensä kyllyydestä, kevätyön kuulaudessa. Kun kaikki kaunis on vielä edessäpäin. •