Jos kirjan elinkaaren rinnastaa sen myynti-ikään kirjakaupassa, valitettavan moni teos kuolee nuorena. Syysmarkkinoille leiskuvine kansineen ja painavine sisältöineen ilmestyviä uutuuksia ei enää keväällä välttämättä löydä, kun seuraava uutuusteosten sukupolvi jo vyöryy myyntihyllyille.

Onneksi kirjastot ovat olemassa. Ja toki parhaiten kaupaksi käyvä kirjallisuus on myös pisimpään saatavilla – esimerkiksi juuri nyt niin ajankohtaiset Finlandia-ehdokkaat ja -palkitut kyllä pitävät paikkansa kirjakauppojen valikoimassa. Ja tilaamallahan saa mitä tahansa.

Onneksi näin. Kirjan arvo kun ei määrity sitä kautta, kuinka monta kappaletta teosta myydään.
Viihdyn uutuuskirjojen parissa, erityisesti niiden vanhetessa. En osaa kuvitella juuri mitään viihdyttävämpää kuin antikvariaattien kiertely.

Erityisesti uuvuttavan työviikon jälkeen on lauantaina ihana lähteä ennakkoon suunnitellulle reitille kohti vanhojen kirjojen aarreaittoja. Välillä voi piipahtaa kahvilla tutustumassa jo tehtyihin löytöihin ja keräämään malttia, jotta kauppakassit eivät kotimatkalla kävisi liian raskaiksi kantaa.
Jos haalii liikaa, voi ajanpuute yllättää ja kirjat päätyvätkin lukemattomina hyllyjen uumeniin.

Monet antikvariaatit ovat luopuneet perinteisistä kivijalkakaupoista ja siirtäneet myyntinsä kokonaisuudessaan nettiin. Yhdellä ja samalla sivustolla voi sekuntien nopeudella etsiä lukemattomien eri antikvariaattien valikoimasta juuri sitä omista kokoelmista vielä puuttuvaa helmeä.

Itse en ole vielä oppinut nettiantikoiden asiakkaaksi, koska haluan pitää kiinni niistä jännittävistä etsimisen ja löytämisen onnenhetkistä, joita varsinaisissa myymälöissä voi kokea.

Kun astuu sisään yleensä täpötäysiin pieniin huoneisiin, jotka kirjat täyttävät lattiasta kattoon ja jossa sympaattinen, joskus hajamielistä professoria muistuttava myyjä istuu kassapöydän takana itsekin jotain opusta lukien, ei voi kuin lumoutua.

Toisin kuin kirjakaupassa, antikvariaatissa valikoima on aina lähes täysin ennalta arvaamaton – sieltä voi yksinkertaisesti löytyä mitä tahansa, kunhan jaksaa penkoa.

Omistuskirjoitukset, ex librikset, sivujen välistä löytyvät postikortit tai muistilaput, tekstien alleviivaukset ja käsin sivuille kirjoitetut kommentit vain korostavat vanhan kirjan charmia.

Lapsuudessani luin tottakai Yrjö Kokon Pessi ja Illusia -klassikon, jonka tarina piirtyi muistin syövereihin lähtemättömästi. Viime kesänä ostin eräästä ulkoilma-antikvariaatista Pessi ja Illusian mustavalkoisen, Kokon myös valokuvillaan kuvittaman kuudennen painoksen vuodelta 1948. Ajan patinaa henkivän kuluneen, mutta hyvin pidetyn teoksen ensiaukeamalle on mustekynällä ja kaunolla kirjoitettu: ”Sinä keväänä, kun Mirjasta tehtiin yhteiskoululainen. Toivon, että Sinullakin olisi aina keijukaisia. Aino-täti”.

Tuskin olen koskaan lukenut yhtä hurmaavaa omistuskirjoitusta. Kuinka suurta lämpöä tuo toivotus nuorelle yhteiskoululaiselle säteileekään! Sellaista voi sisällään kantaa vain kirja, joka on jo ehtinyt nähdä elämää. •