Ihmiset

Juuri oikeassa iässä

Tänä itsenäisyytemme 100-juhlavuotena syntyvillä suomalaislapsilla on edessään pitkä elämä – todennäköisesti jopa tuhannet heistä ehtivät kokea myös Suomen 200-vuotisjuhlat.

Elinajanodote suomalaistytöille on nykyään 84,1 vuotta ja -pojille 78,5 vuotta. Lääketieteen jatkuvasti kehittyessä pitkäänkin elämänkaareen sisältyy tulevaisuudessa yhä useampia terveitä ja toimintakykyisiä vuosia. Perheissä yhä useammat sukupolvet ehtivät tutustua toinen toisiinsa, oppia toinen toisiltaan ja nauttia toistensa erilaisuudesta. Ja joskus huvittua samankaltaisuudesta, vaikka välissä olisi vuosikymmenten ikäero.

Elämme yhä liberaalimmassa ilmapiirissä, joka sallii eri-ikäisille ihmisille aiempaa vapautuneemman asenne-ilmaston toteuttaa itseään. Puhutaan, että tämän päivän nelikymppiset ovat eilispäivän parikymppisiä, kuusikymppiset nelikymppisiä ja niin poispäin, joskin tällä viitattaneen paremminkin siihen, että ylipäänsä elämme pitempään.

On kuitenkin ilmiselvästi nähtävissä, etteivät ihmiset enää vanhaan tapaan sokeasti seuraa oman sukupolvensa elämänkulkuun liittyviä stereotypioita, joissa tietyssä iässä ”kuuluu” tehdä jotain ja tietyssä iässä ”ei enää” jotain kuulu tehdä. Tervehenkistä kehitystä!

Eräs kuusikymppinen ystävättäreni haaveilee kirjan kirjoittamisesta, toinen jatko-opinnoista eläkkeelle päästyään. Molemmat empivät, onko jo liian myöhäistä, johon toistuvasti vastaan, ettei koskaan ole liian myöhäistä.

Niin kauan on mahdollisuuksia kuin on elämää. Mikään ikä ei ole ”väärä”, jos tuntuu oikealta vaikkapa uudelleenkouluttautua tai pyrkiä toteuttamaan jonkin elämänmittaisen haaveensa. Siksi ikärasismi on eräs aikamme suurimpia vääryyksiä, joka pahimmillaan voi sammuttaa yksilön koko elämänilon. Kun on täysissä ruumiin ja sielun voimissa, haluaisi tehdä töitä ja hyödyntää pitkää kokemustaan, on sekä järjetöntä että julmaa, ettei ikänsä vuoksi enää kelpaakaan.

Juhlapuheissa kuulee jatkuvasti siitä, kuinka ihmisiä pitäisi kannustaa elinikäiseen oppimiseen ja itsensä kehittämiseen läpi elämän. Kuinka töissä pitäisi jaksaa yhä pitempään, yhä vanhemmaksi. Kuinka eri-ikäiset ihmiset ovat työyhteisössä voimavara. Mahdollisuus, ei taakka.

Kuitenkin arkitodellisuudessa ikärasismiin törmää jo niin varhain, että jotkut hakeutuvat jo viidenkympin kieppeillä ns. varmoihin asetelmiin työelämässä. Taotaan silloin, kun rauta vielä on kuumaa. Se kun jäähtyy kovin nopeasti…

Synnyin 1977, täytän tänä vuonna 40. Lapsuuteni ja nuoruuteni tuttavapiireistä moni elämä on jo vuosia sitten päättynyt, kenen sairauden, kenen liikenneonnettomuuden tai muun tragedian johdosta. En unohda heitä koskaan. Siksi en tunne ikäkriisiä.

Tunnen suunnatonta onnea siitä, että olen saanut elää jo näin monta tervettä vuosikymmentä. Olen täällä yhä, juuri oikeassa iässä. En myöskään halua murehtia ajan vähenemistä, kaiken rajallisuutta tai lopullisen lähdön vääjäämättömyyttä. Eeva Kilven Ennen kuolemaa -runon sanoin: ”Älä ajattele, että elämä on lyhyt. Ajattele: Miten erikoinen kokemus. Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän”. •