Kuvataiteilija Soile Yli-Mäyry: ”Minulta meni luottamus ihmisiin jo äidinmaidossa”
Kun kuvataitelija Soile Yli-Mäyry oli lapsi, kyläläiset kyselivät häneltä, eikö hän häpeä kuuromykkiä vanhempiaan. Koko perhe koki eristämistä. Se satutti lasta niin, että yksinäisyydestä tuli hänen kohtalonsa.
Pienikokoinen, mustatukkainen nainen ja keskeneräinen, värikäs taideteos. Naisen kädessä on teräväkärkinen palettiveitsi.
Jos ulkopuolinen pääsisi kurkistamaan Soile Yli-Mäyryn ateljeehen Lahdessa, hänestä voisi näyttää siltä, että taiteilija tekee työtään yksin.
Hän ei näkisi, että Soile käy vilkasta keskustelua, paikoitellen väittelyäkin siitä, minkä värin vuoro on päästä kankaalle.
”Väreillä on oma luonteensa, kuten ihmisilläkin. Viime yönäkin sanoin ateljeessani keltaiselle, ettei nyt ole sinun vuorosi. Sitä tarvittiin vain hitunen, mutta jokainen väri haluaisi päästä eniten esille.”
Todellisuudessa teoksen syntyä ei näe Soilen lisäksi kukaan muu.
Ateljee on paikka, jossa kuvataiteilija ei siedä ihmisiä, mutta jonne hän itse voi sulkeutua päiviksi. Siellä syöminen, juominen ja nukkuminen jäävät toissijaisiksi taiteelle.
”Sitten kun silmissä näkyy tähtiä, pitää käydä syömässä vähän jotain”, Soile sanoo ja hymyilee.
Sitten hän vakavoituu.
”Työskennellessäni suojelen yksinäisyyttäni tiukasti. Se on aarteeni.”
Puolisonkin pitää soittaa portaikossa olevaa kelloa tullessaan alakerran asunnosta yläkerran ateljeehen.
Aina Soile Yli-Mäyry ei ole ollut yhtä mielissään yksinäisyydestä.
Tunne tuli hänelle tutuksi surullisena ja kuristavana.
Eristävä kyläyhteisö
Kuortaneella Mäyryn kylässä kasvanut Soile kertoo tutustuneensa aikuisten maailmaan jo varhain. Oli pakko. Hänen vanhempansa olivat kuuromykkiä, joille perheen lapset toimivat viittomakielen tulkkeina niin kauppareissuilla, lääkärissä kuin pankissakin.
Soile muistaa, kuinka hän on seisonut esimerkiksi kinkereillä ja kirkossa papin vieressä ja tulkannut niin saarnat kuin virretkin vanhemmilleen. Hän oli tarpeeksi vikkeläkätinen pysyäkseen papin puheen perässä.
”Mikä esiintymistaidon kurssi se olikaan lapselle ja tulevalle taiteilijalle! Tosin kyläläiset saattoivat tulla kysymään, enkö hävennyt vanhempiani heidän erilaisuutensa takia”, Soile kertoo.
Lapset suojelivat vanhempia pahoilta puheilta eivätkä viittoneet haukkuja heille. Pienen lapsen mieleen sanat kuitenkin jäivät ja satuttivat.
Soilen mukaan lapsetkaan eivät voineet olla huomaamatta, että perhe eristettiin kylässä. Sattui niinkin, etteivät muut lapset tulleet heille kylään. Erilainen perhe herätti pelkoa.
Vanhoissa mustavalkokuvissa näkyy tumma, surumielinen tyttö, joka viihtyi paremmin yksin kuin muiden mukana. Jos vieras katsoi häntä tai vanhempia vähänkään säälien, Soile näytti kieltään.
”Isä sanoi minulle, että mieti, noilla muilla on häntäkin pahempi vamma – asennevamma. Olen aina sanonut, että minulta meni luottamus ihmisiin jo äidinmaidossa. Eikä se ole koskaan palautunut.”
Soile oli isän tyttö.
”Kuuromykkä isä huolehti kovasti, miten hän voi viihdyttää lastaan, kun ei osannut puhua. Pääsin isän syliin, ja hän piirsi minulle aina samanlaisen hevosen paperille. En tiedä, osasiko hän piirtää mitään muuta, mutta sen hevosen hän piirsi valtavan hyvin. Kuva teki minut joka kerta iloiseksi.”
Lohduttava taide
Edelleen teatteriesitystä ja lempiurheiluaan jääkiekkoa katsoessaan, Soile miettii, kuinka hienoa on, että jotkut osaavat toimia ryhmässä.
”En suostunut koskaan leikkimään lapsena yksin saatikka muiden mukana.”
”Olen tiennyt hyvin varhain, mikä minun tieni on. Se on ollut myöskin taakka, koska harva asia taiteen lisäksi on koskaan kiinnostanut minua. Piirtäminen oli minun ilmaisukeinoni, pakokeino eristämisestä, jota lapsena koin.”
Pikkutyttönä Soilen mustat kumisaappaat ja makuuhuoneen lattia saivat moneen kertaan uuden ilmeen edullisilla lateksiväreillä.
”Sillä tavalla tein itseni onnelliseksi. En muista, että olisin koskaan erityisesti opetellut piirtämään. Vasta aikuisena tajusin, että kaikki eivät osakaan piirtää. Niin itsestään selvää piirtäminen on minulle ollut.”
Varhaisimmat tallessa olevat piirustukset hän on tehnyt 14-vuotiaana lyijyllä. Niissä näkyy ihmishahmoja ja yhdessä varhaisessa työssä myös isän piirrosten tapaan hevonen. Juuri isä kehotti tytärtään pitämään piirrokset tallessa.
Yksin omien joukossa
Keskikouluikäisenä Soile päätti lähteä kuvataitelija Oskar Kokoschkan teosten perässä Itävaltaan kesätöihin.
Isä hankki pankista vekselillä rahat menolippuun, paluulipun Soile tienasi työskentelemällä sairaalan toimistossa puhtaaksikirjoittajana.
Sen kesän jälkeen lähteminen oli helppoa. Soile vietti myös seuraavat kesänsä työskennellen Saksassa.
Lopulta hän haki myös opiskelemaan Saksan Stuttgartin taideakatemiaan.
”Halusin Mäyrystä mahdollisimman kauas. Akatemiassa ajattelin pääseväni omieni pariin.”
Stuttgartin taideakatemian kuvataiteen linjalle pääsi seitsemän opiskelijaa, joista neljä sai jatkaa opintojaan koevuoden jälkeen. Soile oli pakkaamassa laukkujaan kotimatkalle jo ennen karsintaa.
”En ymmärtänyt boheemin elämän, viinin ja keskusteluiden päälle mitään. Olin tosikko maalaistyttö! Tällainen vakava pohjalainen oli lähtenyt tekemään töitä eikä filosofoimaan.”
Taiteen professori sai Soilen mielen kotiinpaluusta muuttumaan, ja niin vain Soile selvisi myös kakkosvuodelle neljän parhaan joukkoon.
Professori ojensi nuorelle taiteilijalle avaimen koulun ateljeehen ja kehotti Soilea keskittymään taiteentekoon.
Ja niin Soile teki.
Silloin tällöin professori kurkisti ateljeehen ja muistutti oppilastaan syömisestä. Muutoin Soile sai olla rauhassa.
Ulkomailla vietetyn ajan jälkeen Soile kuitenkin huomasi, ettei enää täysin kotiutunut Suomeen.
Vastavalmistunut kuvataiteilija koki tulevansa hyljeksityksi myös kotimaan taidepiireissä. Vastaus oli aina, etteivät hänen työnsä sopineet joukkoon. Ja olihan taiteilijakin vähän ulkopuolinen: suorasukainen maalaistyttö, joka oli käynyt taideakatemian Saksassa. Mikä hän kuvitteli olevansa?
Vuosia jatkunut nuiva kohtelu oli nujertaa Soilen 80-luvulla. Hän tunsi jääneensä taiteilijana aivan yksin.
Vapauttava yliopisto
”Koska en päässyt taiteilijana eteenpäin, päätin lähteä etsimään itseäni Helsingin yliopistolle valtiotieteelliseen tiedekuntaan.”
Vain oma puoliso tiesi, että vaimo pänttäsi ensin sosiologian pääsykoekirjoja ja pian tenttikirjoja. Yliopistolla Soile ei kertonut kenellekään taustastaan. Nuorten opiskelijoiden keskuudessa tuolloin 35-vuotias taiteilija oli jälleen yksinäinen susi, joka suoritti maisterintutkinnon pikavauhtia ja jatkoi aina väitökseen asti.
”Yliopistoaika oli minulle nollausta, todellinen luovuuskurssi. Sain siellä etäisyyttä taiteilijuuteen ja tajusin lopulta, millainen etuoikeus on olla kuvataiteilija. Ymmärsin, että voin lähteä aivan omille teilleni taiteeni kanssa. Olen vapaa ilmaisemaan itseäni koko väripaletilla.”
Pikku hiljaa kotiateljeessa alkoi syntyä uusia teoksia opintojen ohella.
Nyt teokset alkoivat kuitenkin täyttyä voimakkaista, kirkkaista sävyistä, kun monet Soilen varhaisemmat työt ovat hyvin tummia.
Saman värimullistuksen koki pikkuhiljaa myös vaatekaappi. Pikimustat vaatteet saivat väistyä värikkäiden tieltä.
”Yliopiston avulla löysin tieni, ilon ja luomisen intohimon.”
Tuli vihdoin Soilen aika leikkiä.
Yhdistävä kokemus
Kuvataiteilija Soile Yli-Mäyry on tunnettu ympäri maailmaa. Siitä kertovat muun muassa yli 300 yksityisnäyttelyä, jotka on järjestetty 30 maassa eri puolilla maailmaa.
Monet niistä ovat lähteneet liikkeelle Soilen taiteeseen ihastuneiden paikallisten aloitteesta ja pyynnöstä.
”Minulta on kysytty monta kertaa, miten uskallan lähteä yksin ulkomaille, jos en osaa edes paikallista kieltä. Olen miettinyt, etten voi olla missään yksinäisempi kuin olin lapsena Mäyryn kylässä. Miksi en siis lähtisi? Ja viittomakielestä on ollut hyötyä siinä, että pelkästään elekieli kertoo minulle ihmisestä paljon.”
Maailmalla hän on aina oma itsensä. Muslimimaa Omanissa hän kulkee aina minihameessa ja Japanissa hän on opettanut näyttelyvieraansa kättelemään kumartelun sijaan.
”Ihmisten täytyy kunnioittaa toistensa kulttuureja, mutta samalla myös laajentaa molemminpuolista kunnioitusta ja ymmärtämistä”, Soile sanoo.
Hänen tyylinsä ja tapansa tehdä taidetta on purrut ulkomaiseen yleisöön.
Taiteilija itse uskoo, että hänen ihmisten yksinäisyyttä ja vieraantumista käsittelevät teemansa ovat universaaleja.
”Ihmisillä on käytössään enemmän tietoa ja välineitä olla yhteydessä toisiinsa kuin koskaan aiemmin. Silti minusta tuntuu, että ihmiset ovat yksinäisempiä kuin koskaan.”
Niin kauan kuin on taidetta, on hänen mielestään toivoa.
”Onneksi mikään laite tai nettiyhteys ei pääse ihmisen sisimpään. Vain taide voi tavoittaa jotain kokemusmaailmasta ja yhdistää ihmisiä.”
Rajoittava luomisvimma
Taide on antanut Soilen mukaan yksinäisyydelle tarkoituksen.
”Sehän on sama asia kuin ilmaisun intohimo. Mitä yksinäisemmäksi tunnen itseni, sitä vaikuttavampaa taidetta syntyy.”
Yksinäisyys on Soilen mukaan taiteelle välttämätöntä.
”Jos sitä ei ole, häiriötekijät pääsevät taitelijan ja luomisen väliin. Jos juoksisin kekkereillä, mitään ei syntyisi.”
Luomisen tuska on myös rajoittava. Aina silloin tällöin Soile tarkkailee muita: kuinka yksi innostuu varatusta lomamatkasta ja toinen tulevista juhlista. Miltäköhän tuntuisi innostua tuollaisista asioista? Soilen ajatukset kiertävät jatkuvasti ateljeessa odottavien teosten ja valmistuvien näyttelyiden ympärillä.
Hän on ollut naimisissa vuodesta 1976. Kuinka pitkäaikainen puoliso on jaksanut vaimonsa elämäntyyliä?
”Pentti on kaltaiseni sosiaalinen erakko. Hän eli pitkään yksin jo ennen kuin tapasi minut ja viihtyy edelleen hyvin myös yksin. Meistä kahdesta hän on enemmän koti-ihminen, ja minä tykkään lennellä maailmalla.”
Yksinäisyys ei ole Soilelle enää ongelma.
”Tai korkeintaan se on positiivinen ongelma. Olen tietoisesti luopunut monesta asiasta elämässäni, koska olen laittanut taiteen aina kaiken edelle. Minulla ei ole esimerkiksi puolison lisäksi muuta perhettä. Minun lapseni hyppivät seinille eivätkä silmille.”
Soile pahoittelee vain sitä, että päivät, viikot ja vuodet tuntuvat aina loppuvan kesken – työstä ei ehdi nauttia tarpeeksi.
”Luojan kiitos, että olen saanut olla terve! Ja joka kerta kun aloitan uuden teoksen minulla on olo, että ihanaa, että tämänkin työn sain vielä tehdä. Tämä on ollut rankka polku, mutta onneksi en antanut periksi!”
Elämänmittainen yksinäisyys on kääntynyt voitoksi.
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 25/2015
Lue lisää:
Kommentoi
Kommentoi juttua: Kuvataiteilija Soile Yli-Mäyry: ”Minulta meni luottamus ihmisiin jo äidinmaidossa”