
Yli 70 vuotta sitten neuvottiin, miten puhelimessa käyttäydytään.
Puhelimen merkitys ja sen nykyaikaiselle, monipuoliselle ihmiselle tuottama helpotus ja hyöty ovat kaikille tuttuja.
Mukavasti ja nopeasti sen avulla saadaan monet asiat suoritetuiksi ja alistuuhan se seurustelutarkoituksiakin palvelemaan, jos niin halutaan.
Puhelin on meillä Suomessa ja erityisesti sen varsinaisessa kotimaassa Ruotsissa paljon yleisempi kuin monissa suurissa maissa. Englannissa on asukkaita noin 42 miljoonaa ja puhelimia n. 2 miljoonaa, mutta Ruotsissa kuuluu olevan puhelin joka neljättä maan asukasta kohden.
Mutta vaikka puhelin sekä siellä että meillä on hyvin yleinen, ei puhelinkulttuuri ole yhtä yleistä. Oppimista on siinä asiassa vielä monella taholla, vaikka täytyykin myöntää, että edistymässä ollaan.
Nykyjään ei enää läheskään niin usein kuin ennen kuule puhelimessa surullisen kuuluisaa kysymystä: ”Missä se on?” jonka kuultuaan väkisinkin teki mieli tokaista: ”Missäs sen sitten pitäisi olla?”.
Harvinainen on niinikään jo nykyään seuraavanlainenkin, ennen ylen tavallinen puhelinkeskustelujen alku: ”Onko se Lehtosella?”. Ei ole aivan yksinomaan lehtori Saarimaan ja muiden oikeakielisyyden harrastajain ansiota, että tällaiset kysymykset ovat alkaneet käydä harvinaisemmiksi. Siihen on varmaan osaltaan vaikuttanut sekin, että puhelinsoittoon vastattaessa on opittu ilman muuta heti sanomaan missä ”se” on. Eihän virheettömälläkään suomenkielellä esitettyä tiedustelua lainkaan tarvita, jos vastaaja ilman turhia ”halloita” heti ilmoittaa joko puhelimen numeron tai perheen, talon, liikkeen tai viraston nimen.
Teksti:
Viivi -74
Vaikka välineet kehittyvät, me ihmiset emme.
Vuoden 1934 kysymys: ”Missä se on” kuuluu nykyään: ”Missä olet?”
Kaunista kieltä muuten näissä vanhoissa otteissa.