Ihmiset

Minna Lindgren ja naurattava vanhuus

Isän joutuminen palvelutaloon ja hänen halunsa kuolla synnytti Minna Lindgrenin hauskat Ehtoolehto-kirjat. Tytär teki isänsä vuoteen ääreltä havaintoja ikääntymisen koomisista sattumuksista. Vanhustenhoidon ankeutta ja kohtuuttomuuksia unohtamatta.

Toimittaja-kirjailija Minna Lindgrenin, 52, suosituissa Ehtoolehto-romaaneissa seikkailee kolme palvelutalossa asuvaa yli 90-vuotiasta naista. Teräsmummot Siiri, Irma ja Anna-Liisa ovat välillä hassuja, mutta hassuinakin teräviä.

Juuri ilmestynyt kolmas osa Ehtoolehdon tuho kertoo, miten palvelutalon ainoa työntekijä on palvelutekniikan hallitseva järjestelmäasiantuntija. Automaatit, robotit ja lahkouskoaan tyrkyttävät vapaaehtoiset hoitavat muut hommat. Sitkeät naiset selviävät tästäkin hullutuksesta, mutta heikoimmat kuolevat robotin kynsiin sähkökatkoksen aikana.

Seikkailevat vanhukset on nyt kansainvälisen kirjaboomin aihe, ja Minna Lindgrenin kirjoja käännetään useille eri kielille.

– Samat asiat ovat usein ilmassa. En onneksi tiennyt muista vanhuskirjoista, sillä muutoin en olisi varmaan uskaltanut ryhtyä kirjoittamaan omaa kirjasarjaa, Minna Lindgren sanoo.

Vasta nyt hän on löytänyt ruotsalaisen kollegan.

– Onneksi on ihana ero: Ruotsissa vanhuksille paistaa aina aurinko ja niiden aitakin on eilen maalattu. Meille suomalaisille kirjoissa täytyy olla jokin vakava asia eikä vain estotonta höpsöttelyä. Ruotsalainen vanhusromaani on hulvaton komedia, siellä eivät sosiaalipoliittiset kysymykset pilaa tarinaa.

Musiikki on ihmiselle hyväksi

Minna Lindgrenin äiti ajatteli mukavuudenhaluisesti, että nelivuotias kuopus ryhtyisi soittamaan pianoa, koska sellainen jo oli kotona. Mutta tytär tahtoi soittaa viulua, kinusi soitinta ja järjesti lopulta seitsemänvuotiaana asiansa niin, että pääsi piano-opettajansa viulua soittavan aviomiehen opetettavaksi.

– Sitten menin musiikkiopistoon, jonne tuli vuonna 1972 Unkarista Szilvayn veljekset Csaba ja Géza opettajiksi. Géza perusti lapsille orkesterin. Orkesterimusisointi mullisti kaiken.

– Oli todella uutta, että pienistäkin musiikkiopistolaisista koottiin orkesteri. Aiemmin orkesterit oli varattu vain jo pitkälle ehtineille soittajille.

Seurasi konserttimatkoja Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Japaniin. Kotimaassa lasten orkesteri kiersi Kuhmot ja Savonlinnat.

Minna Lindgren kuuntelee musiikkia kuulokkeilla ja virkkaa
Minna Lindgrenin salattu taito on isoäidinneli­öiden virkkaaminen. –Mökillä oli mummon tekemä peitto, jota rakastin ja halusin sellaisen itselleni. Virkkaaminen on kuin kolumnia kirjoittaisi, aina tulee valmista.

– Tuohon aikaan viulunsoittoa pidettiin nössöjen ja opettajien lellikkien puuhana enkä siksi suostunut koskaan soittamaan koulun tilaisuuksissa. Ryhdyin harrastamaan aikidoakin vain siksi, että voisin puhua jostakin harrastuksesta.

– Mutta kun orkesterimatkalla näimme Grease-elokuvan paljon ennen kuin suosikkifilmi tuli Suomeen, se oli todella jotakin: että joku oli päässyt viulua soittamalla New Yorkiin ja näkemään Greasen. Se paransi viulutytön mainettani huomattavasti!

Musiikkiopiston orkesterista tehtiin 1980-luvulla myös suosittu Viuluviikarit-tv-ohjelma.

– Géza Szilvay oli äärimmäisen kannustava opettaja. Lapset tekevät kyllä töitä, jos on kunnianhimoisia tavoitteita.

Nuoret istuivat orkesterissa paremmuusjärjestyksessä. Minna Lindgren soitti ykkösviulua seitsemäntenä eli kolmanneksi huonoimpana.

– Minulta meni oikein kunnolla suhteellisuudentaju. Luulin, että kaikissa orkestereissa kaikki lapset soittavat näin hyvin. Ajattelin kunnianhimoisena ihmisenä, että ei peräpään soittajalle mitään kivaa voi tulla.

Hän tajusi vasta myöhemmin että orkesterikaverit soittavat nyt Suomen kovimmissa paikoissa.

– En tiedä, olisiko minusta tullut muusikko, jos en olisi luullut itseäni niin huonoksi. Uskon, että olisin nauttinut ihan hirveästi orkesterimuusikon työstä, se on minusta kaikkein hienoin ammatti.

– Jos muusikoilla on stressiä, se on positiivista eikä semmoista kuin meillä, jotka taistelemme 15 eri tietokoneohjelman kanssa. Ja muusikon työpäivä huipentuu aina iltapukuun ja aplodeihin!

Musiikkitieteen maisteri tuntee perusteellisesti tutkimukset, miten musiikki vaikuttaa ihmiseen, säätelee mielialoja, energiaa, hormoneja ja aivotoimintaa.

– On terveellistä olla musiikin kanssa tekemisissä. Muusikot ovatkin huumorintajuisia ja valppaita ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita monista asioista.

Intohimosta tuli ammatti

Kymmenvuotiaana viuluviikarille tuli toinen intohimo: kirjoittaminen. Hän alkoi kärttää omaa kirjoituskonetta, koska ystävätär oli saanut isänsä toimiston ylijäämistä itselleen koneen. Sillä kaverukset tehtailivat tarinoita ja jatkokertomuksia.

– Lopulta sain oman, oranssinvärisen Adler Tippa -matkakirjoituskoneen. Siihen pantiin minun lapsilisärahojani. Minulle tolkutettiin, että ymmärränkö varmasti, kuinka paljon kone oli maksanut ja että sen sijaan olisi voinut hankkia jotakin järkevämpää. Kuten veljeni, joka sai summalla ihka uuden polkupyörän, Minna Lindgren sanoo.

Tyttö ryhtyi koneen saatuaan heti julkaisemaan omaa lehteä, Siimahäntää. Lehdellä oli kaksi tilaajaa: äiti ja yksi sisko. Kalkkeripaperi vain väliin, ja paino alkoi rullata.

Lukiossa Minna Lindgren ryhtyi miettimään, voisiko musiikin ja kirjoittamisen jotenkin yhdistää.

– Äidinkieli oli koulussa intohimoni eikä vain kirjoittajana, vaan rakastin myös kielioppia.

Ehtoolehtojen Anna-Liisa jakaa saman intohimon pilkkusääntöihin ja adverbiaaleihin.

Yllättäen Minna Lindgren joutui törmäyskurssille juuri äidinkielenopettajansa kanssa.

– Opettajan tehtävä oli tuottaa meistä varmoja laudaturkirjoittajia. Hän oli sitä mieltä, että en tule kirjoittamaan hyväksyttävää ainetta, koska käytin huumoria. Minusta ei tulisi koskaan ylioppilasta.

Onneksi oma kirjoittajan ääni sai tukea kotoa, ja ylioppilaskin hänestä tuli.

Minna Lindgrenistä tuli toimittaja, kun toinen musiikkitieteen opiskelija vihjaisi, että Yleisradion musiikkitoimituksessa olisi kivoja kesätöitä. Kesän jälkeen Minna sai vakituisen työn.

– Siihen aikaan musiikkitoimittajat valitsivat musiikkia äänilevykonsertteihin, mikä oli minusta ihanaa työtä. Istuin työhuoneessani, kuuntelin musiikkia kaiket päivät ja joku maksoi minulle siitä!

Minna Lindgren tietokoneen ääressä

Minna Lindgren eteni uraputkeen. Hänestä tuli Yle Radio 1:n musiikkitoimituksen toimituspäällikkö ja lopulta koko kanavan ohjelmistopäällikkö. Mutta sitten Yleisradiossa alkoivat organisaatiomuutokset. Ja Minna Lindgren sai kolme lasta.

Kun hän sai Yleltä 20 vuoden palveluksesta palkkioksi kahden kuukauden palkallisen vapaan, hän pystyi kirjoittamaan rauhassa kirjaansa Sivistyksen painolastia. Vapaus alkoi houkuttaa.

– Olin kyllästynyt Ylen byrokratiaan, ja nyt jo edesmennyt kustannustoimittaja Silja Hiidenheimo huohotti niskaani ja halusi lisää kirjoja. Uraputki sai jäädä myös perheen vuoksi.

– Esikoiseni oli toisella luokalla ja keskimmäinen menossa kouluun. Minulla oli ihanat muistot lapsuudestani, kun äitini oli kotona. Lasten tullessa koulusta on otollisin hetki kuulla päivän tapahtumat ja jutella kaikessa rauhassa.

Isän kuolema synnytti Ehtoolehdot

Kun Minna Lindgren oli siirtymässä vapaaksi kirjoittajaksi, hänen yli 85-vuotias isänsä oli sotavamman jäljiltä kuuroutunut lopullisesti. Isä menetti elämänhalunsa.

– Isä halusi kuolla, mutta palvelutalon organisaatio oli kauhuissaan, jos joku todella kuolisi siellä.

Tytär teki muistiinpanoja isänsä kohdalla alkaneesta järjettömyydestä, jota jotkut kutsuvat kuolinralliksi: kun yli 85-vuotiasta viimeisiä kuukausiaan elävää siirrellään hoitolaitoksesta toiseen, jotta vanhus ei vain kuolisi omiin käsiin.

Ambulanssilla sinne tänne kärrääminen on kallista ja vaivalloista. Tästä kaikesta Minna Lindgren kirjoitti ensimmäisen juttunsa vapaana kirjoittajana. Isän kuolema ilmestyi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä vuonna 2008.

– Isän viimeisissä ajoissa oli paljon ällistyttävää ja koomista, Minna Lindgren kertoo.

Jutusta nousi valtava kohu ja Minna sai Bonnierin suuren journalistipalkinnon.

Seuraavat kuukaudet Minna Lindgren vietti puhelimessa. 70-vuotiaat kertoivat vanhenemisen ahdistuksesta, 80-vuotiaat halusivat puhua sairauden pelostaan: milloin se Alzheimer iskee?

– 90-vuotiaat olivat hauskimpia. He ihmettelivät, miten heidät onkin unohdettu tänne ja vitsailivat, että lääkärit ovat vihdoin onnistuneet poistamaan kuoleman kokonaan.

Minna Lindgren vieraili soittaneiden luona ja teki lehtijuttuja hoitotahdosta, ylilääkitsemisestä, palvelutalojen taloudenpidosta. Joidenkin kauhukertomuksista ei voinut kirjoittaa lehtiin. Jotkut kertoivat esimerkiksi seksuaalisesta hyväksikäytöstä peseytymistilanteissa.

– Yritin selvitellä tapauksia, mutta se osoittautui mahdottomaksi: mistä saisi todisteita seksuaalirikoksesta? Ainoaksi keinoksi jäi kirjoittaa asiasta Ehtoolehto-romaaneihin. Jokainen voi miettiä, onko se mahdollista ja miksi se olisi mahdollista.

Kaikesta kokemastaan huolimatta Minna Lindgren ei pelkää vanhenemista. Ei, vaikka jo nyt näkö heikkenee, joskus ei kuule hyvin ja vasen olkapää on vähän jäykkä.

– Toivon vanhenevani kuten Ehtoolehdon Siiri, Irma ja Anna-Liisa. Haluaisin olla sosiaalinen, utelias ja huumorintajuinen elämän loppuun asti.

– Vanhuus on henkisen vapautumisen aikaa. Lopultakin saa olla oma itsensä ja tehdä mitä haluaa!

Kommentoi

Kommentoi juttua: Minna Lindgren ja naurattava vanhuus

Sinun täytyy kommentoidaksesi.