En ole oikeastaan koskaan tajunnut, että meillä ei ole kodin lähellä minkäänlaista turvaverkostoa. Perheemme elämä kulkee eteenpäin kuin juna. Kaikki suunnitelmamme tehdään viikkoja aiemmin ja niiden mukaan totutusti eletään.

Isovanhemmat asuvat kahden tunnin ajomatkan päässä ja siellä käydään kuukausittain säännöllisesti. Isommat jutut ja treffit sovitaan isovanhempien, kummien ja siskojeni aikatauluja sovitellen ja ne sovitaan viikkoja tai jopa kuukausia aiemmin.

Omat tapaamiseni kavereideni kanssa sovitaan puolisoni vapaapäiville tai aamuvuorojen iltaan, jos seuraavana päivänä sattuu olemaan iltavuoro. Jos edellämainitut eivät natsaa, kavereita treffataan lasten kanssa.

Samoin teen lääkärikäyntien ja muiden tapaamisten kanssa. Puolisoni omat menot ajoitetaan myös hänen vapaapäivilleen ja extempore-retket teen aina lasten kanssa keskenäni. Niitä voi olla matkat pääkaupunkiseudulle messuille tai reissu päiväseltään mummolaan. Vain koska haluamme hetkeksi pois kotoa, esimerkiksi mieheni yövuoron jälkeisenä aamuna, että hän saa levätä ennen seuraavaa yövuoroa.

En ole oikeastaan tajunnut, että meillä ei ole kodin ulkopuolella juuri lainkaan yhteistä aikaa. Se ehkä johtuu siitä, että järjestämme sitä kotona lähestulkoon joka ainoa päivä. Joka ilta lapsemme menevät nukkumaan klo 21. Iltatoimien jälkeen suukotellaan ja toivotetaan hyvää yötä. He jäävät odottamaan unta ja me siirrymme sohvalle.

Toisinaan makaan hänen kainalossaan kun katsomme leffaa yhdessä. Toisinaan vaan juttelemme asioista. Joskus pelaamme lautapelejä. Saatamme syödä lempijuustojamme kera viikunahillon tai heittää väsyneenä maailman paskinta läppää ja nauraa kippurassa. Joskus naurunaiheena on surkeimmat memet mitä olemme keränneet somesta ja nauramme niille vielä sängyssäkin ennen nukahtamista. Joskus nauramme ihan vaan omalle typeryydellemme. Minusta se on täydellistä.

Joskus hellä tekstiviesti kesken työpäivän voi tuoda sitä iloa. Joskus se voi olla yllätys kaupasta, kuten joku herkku mitä toinen rakastaa eniten maailmassa. Viime keväänä mieheni pysähtyi kotimatkallaan poimimaan minulle kevään ensimmäisen kukkasen.

Näitä pieniä juttuja mitä teemme usein, on tosi paljon. Ja nämä pienet asiat ovat saaneet minut tajuamaan, ettei se kodin ulkopuolella vietetty kahdenkeskinen aika ehkä ole se kaikkein tärkein suhteen onnellisuuden kannalta. Se voikin olla ihan vain miljoona pientä, päivittäistä asiaa.

Isovanhemmat hoitaisivat lapsia mieluusti paljon enemmän kuin nyt, mutta pitkä välimatka, elämän hektisyys ja työt estävät sen. Siksi arvostamme erityisesti niitä treffejä, kun muutamia kertoja vuodessa pääsemme kahden jonnekin. Mutta eniten arvostamme sitä mitä teemme toistemme eteen ja toistemme kanssa joka päivä. Ne pienet jutut saavat minut rakastamaan puolisoani joka päivä enemmän. Ja sama toisinpäin.

Vaikka mieheni on tehnyt pitkän aamuvuoron, hän haluaa päivällisen jälkeen hoitaa tiskit. Minä sen sijaan valmistan hänelle joka ilta iltapalan ja vien sen hänelle sohvalle tai sänkyyn ja käperryn kainaloon. Vapaapäivinä kun menemme lasten kanssa leikkipuistoon, me kävelemme käsi kädessä kuin teinit. Puoli vuosikymmentä yhdessä ei ole juurikaan vähentänyt hellyydenosoitusten saati rakkauden määrää. Ei meillä joka hetki lääpitä, mutta usein silti.

Toki lapset ovat mullistaneet elämämme, eikä meillä ole sitä vapautta lähteä ja tehdä ”mitä huvittaa”. Tai on, mutta vuosien ja lasten saatossa ”mitä huvittaa” on muuttunut. Ennen ”mitä huvittaa” oli extempore -reissu Saksaan. Nyt ”mitä huvittaa” on yhdessä tehty Prisman -reissu, kahvihetki kahvilan leikkipaikan läheisyydessä tai piknik lautapelien kanssa olohuoneessa.

En koe että meidän elämästämme puuttuu mitään. Meillä on kaikki mistä ikinä olemme keksineet haaveilla. Ja siksi ehkä koenkin niin valtavaa onnellisuutta kun haavemme ovat olleet samat ja  me olemme saaneet toteuteuttaa ne yhdessä.

Tälläkin hetkellä kun kirjoitan tätä, puolisoni nukkuu. On hänen vuoronsa nukkua pitkään. Lapset leikkivät tuossa vieressä ja minä valmistaudun hiipimään makuuhuoneeseen kera kahvikupin. Hän on ansainnut silloin tällöin aamukahvin vuoteeseen.

Meillä riidellään ja sovitaan. Meillä halaillaan ja pussaillaan. Meillä rakastetaan. Meillä on toisemme ja olemme oppineet elämään tätä elämää sujuvasti yhteen hitsattuna. Rakkaudessa ei ole rajoja. Ja onnellisuus on puhtaasti hyvin rakennettuja pieniä hetkiä, joka päivä.

Ps. Tälle postaukselle on tulossa jatko-osa, missä mietitään voiko turvaverkoston rakentaa itse.

Miten teillä on ratkaistu turvaverkottomuus? Onko turvaverkoston puute tuonut teitä lähemmäksi, vai etäännyttänyt?