Nostalgia

Kirjoja varastettiin kirjastoista ja vorojen nimiä julkaistiin sanomalehdissä – tiesitkö nämä asiat kirjastojemme historiasta?

Kirjastoissa on vaadittu hiljaisuutta jo yli 200 vuotta. Eikä suotta, sillä niissä on torkuttu, niistä on varastettu kirjoja ja niihin hankittavista teoksista on riidelty. Silti kirjasto on yhä paikka, jonne kaikki ovat tervetulleita, ihan ilmaiseksi.

Avohyllyt! Ihanko kirjoja saa itse hipelöidä? On siinä lainaajilla ollut ihmettelemistä, kun Porvoon kaupunginkirjasto avasi uudistettuna ovensa helmikuussa 1912. Kirjoja ei enää tarvinnut etsiä vaikeaselkoisista luetteloista ja pyytää kirjastonhoitajalta tiskin takaa.

Sellaista ei Suomessa ollut ennen nähty, vaikka kirjastoja oli ollut jo ainakin 1700-luvulta. Yleisten kirjastojen alkuna pidetään 1794 Vaasan hovioikeuden jäsenten perustamaa lukukirjastoa. Vaikka se olikin yksityinen ja jäsentensä ”omaksi huvikseen ja ajankulukseen” perustama, kokoelma oli laaja ja kirjoja lainattiin muillekin asukkaille pientä maksua vastaan.

Työväestölle suunnattuja kansankirjastoja alettiin perustaa 1800-luvun puolivälin tienoilla. Nekin pääosin yksityisin varoin. Kansankirjastot sopivat fennomaaniseen liikkeeseen, jossa haluttiin sivistää suomenkielistä kansaa ja kohentaa suomenkielisen kirjallisuuden asemaa.

Kirjastoille oli tyypillisesti varattu huone tai nurkkaus tilasta, joka oli muulloin muussa käytössä. Pienimmillään kirjasto saattoi tarkoittaa yhtä kaappia.

Turussa sivistyneistölle oli aluksi oma kaupunginkirjasto. Helsingissä kirjastoa saivat käyttää kaikki pääkaupungissa asuvat säätyyn ja ikään katsomatta. Lainaaminen oli maksutonta ja lainata sai yhden kirjan kerrallaan. Sen enempää kirjoja tuskin olisi voitu antaakaan, sillä Turussa oli 1 150 ja Helsingissä 500 nidettä. Lainoja Helsingissä annettiin ensimmäisenä vuonna 1 700.

Vertailun vuoksi: viime vuonna Helsingin kaupungin kirjastoissa oli yli 1,5 miljoonaa kirjaa ja yli 200 000 ääni- ja muuta aineistoa. Lainauksia tehtiin yli 8,7 miljoonaa.

Lue myös: Suomalaisen kirjaston äiti Helle Kannila puolusti naisten oikeutta tietoon

Kirjoja varastettiin ja ”lainattiin” keksityin osoittein

Avohyllyjä ei 1800-luvulla voitu harkitakaan, sillä pelättiin, että kirjat varastetaan. Ja kyllä niitä katosikin. Vuoden 1883 inventoinnissa, jolloin Helsingin kirjasto oli toiminut jo vuoden Rikhardinkadulla, huomattiin, että 3 000 niteen kokoelmasta oli kadonnut 780 kirjaa.

Kun niitä alettiin jäljittää, kävi ilmi, että moni osoite oli tekaistu. Sen takia lainauksista alettiin vaatia takausta. Laiminlyönteihin syyllistyneiden nimiä julkaistiin myös sanomalehdessä.

Sanomalehtilukusalit alkoivat yleistyä 1860-luvulla. Ne nähtiin hyväksi tavaksi lisätä kansan tietoa yhteiskunnasta ja pitää se poissa paheellista harrastuksista.

Toisaalta ”joutojusseja”, kuten työttömiä Kirjastolehdessä vuonna 1912 nimitettiin, ei haluttu sanomalehtien ääreen päiväkausiksi.

Rikhardinkadulta raportoitiin torkkumisesta, juopottelusta ja jopa kortinpeluusta. Siksi lehdet laitettiin samana vuonna Helsingissä avatussa Kallion kirjastossa korkeisiin lukutasoihin, joista ne piti lukea seisten.

Tarttuuko tauti, jos kirja on lainattu sairastuneeseen perheeseen?

Neuvontatiski, koulutetut kirjastonhoitajat, avohyllyt, satutunnit. Ne kaikki oli amerikkalaisissa kirjastoissa ja niitä haluttiin Suomessakin.

Kehitys sai vauhtia 1920-luvulla, jolloin perustettiin Valtion kirjastotoimisto, aloitettiin kirjastojen valtionavustukset ja säädettiin ensimmäinen kirjastolaki. Se teki yleisistä kirjastoista maksuttomia 1928.

Kirjastoja kehotettiin lainaamaan enintään kaksi kirjaa enintään neljäksi viikoksi kuntalaisille ja kunnassa vieraileville. Kirjan rikkomisesta tai hukkaamisesta tuli periä korvaus.

Asiakkaille piti myös neuvoa, miten menetellä, jos kotona puhkesi tarttuva tauti. Paremman väen puhuttiin välttelevän kansankirjastoja tautien ja likaisten kirjojen takia.

1920-luvun lopulla Suomessa oli noin 1 700 kirjastoa. Yli 60 prosenttia oli kuntien omistuksessa, loppuja pyörittivät nuoriso- tai kirjastoseurat tai esimerkiksi työväenyhdistykset. Nykyisin toimipisteitä on runsaat 700.

Suurin osa kirjastoista pysyi uudistuksista huolimatta vaatimattomina 1950-luvulle. Aukioloaika saattoi olla pari tuntia viikossa tai ovi saattoi aueta vain silloin, kun sivutoimenaan kirjastoa pitävälle hoitajalle sopi.

Kirjastonhoito nähtiin harrastuksena, josta ei välttämättä tarvinnut maksaakaan. Osa kirjastoista sijaitsi hoitajansa kotona, ja lainausta hoiteli perheestä se, kuka kulloinkin ehti.

Kirjan taskussa oli kortti

Sekä lainaajien että lainattujen kirjojen määrä kasvoi kovaa vauhtia 1930-luvun pulavuosina ja sotien jälkeen. Tarve isommille tiloille, avohyllyille, selkeälle lainausjärjestelmälle ja luetteloinnille kasvoi. Enää ei pienissäkään kirjastoissa riittänyt jako kaunokirjoihin, tietokirjoihin ja loppuunkuluneisiin.

1930-luvulla lainaajat saivatkin taas ällistellä, kun kirjastoissa otettiin käyttöön Detroit-järjestelmä. Siinä jokaisessa kirjassa oli tasku ja siellä kortti, johon lainaaja kirjoitti tiskillä kirjastokorttinsa numeron, jonka kirjastonhoitaja sitten laittoi kortistoon.

Vastineeksi lainattavan kirjan taskuun sujautettiin eräpäiväkortti, johon oli leimattu eräpäivä. Tätä järjestelmää käytettiin monin paikoin vielä 1980-luvulla, ennen atk-järjestelmien tuloa.

Kirjasto pelasti pois kadun viettelyksiltä

Lapsia ei kansankirjastoissa aluksi juuri palveltu. Joissain kirjastoissa lapset saivat vain lukea kirjoja tai heille saattoi olla oma aukioloaika, etteivät he häirinneet muita, pitihän kirjastossa olla hiljaa.

Valtion kirjastotoimistossa panostaminen lapsiin nähtiin kuitenkin halpana tapana pelastaa heidät ”kadun viettelyksiltä”. Kirjastoihin ilmestyi lasten osastoja ja satutunnit yleistyivät 1920-luvulla. Kallion kirjaston satutunneille saattoi alkuaikoina osallistua jopa 170 lasta.

Syrjäkylillä tai lähiöillä ei aina ollut tarjota nuorille ajanvietettä, mutta kirjastossa sai lukea kirjoja ja lehtiä ja 1960-luvulta lähtien kuunnella musiikkiakin. Kun tilat vielä 1950- ja 1960-luvuilla suurenivat ja paranivat ja uusia sivukirjastoja perustettiin, kirjastoon oli yhä helpompi päästä.

”’Lainastoon’ lähtiessä oli tietysti tälläydyttävä mahdollisimman hienoksi – näkihän siellä poikiakin. Meikattiin ja tukat oli papiljotilla”, kertoi vuonna 1947 syntynyt nainen Kirjastoseuran lainaajakyselyssä.

1960-luvulla sivukirjastoja alettiin korvata kirjastoautoilla ja -veneillä. Ne toivat kirjastopalvelut yhä useampiin paikkoihin. Kirjastoautojen huippuvuosi oli 1987, jolloin niitä oli 235. Nykyisin kirjastoautoja on runsaat 120.

Lue myös Anna.fi: Näitä kirjasarjoja suomalaiset rakastavat

Kelpaako Anni Polva kirjastoon?

Jo 1900-luvun alussa Kansanvalistusseura alkoi laatia listoja kirjoista, joiden katsottiin sopivan työläisten ja palvelusväen luettavaksi. Epäsiveellisten, rikoksiin kiihottavien tai muuten ala-arvoisten kirjojen ei katsottu kuuluvan kirjastoon. Valtionavustuksissa painotus oli aluksi tietokirjoissa, haluttiinhan kansaa sivistää.

Kirjastojen hankintojen tueksi luotu Arvosteleva kirjaluettelo siirtyi valtion laadittavaksi vuonna 1922. Sitä tehtiin 1980-luvulle asti. Lainaajat ja kirjastonhoitajat eivät aina olleet arvosteluista samaa mieltä.

1960-luvulla kiista Anni Polvan, Netta Muskettin ja Sergeanne Golonin kirjojen hankkimisesta valtionavustuksella eteni korkeimpaan oikeuteen, jossa asia ratkesi kirjastoviranomaisten hyväksi. He olivat sitä mieltä, että tällainen viihdekirjallisuus ei sopinut valtionavun piiriin. Olihan esimerkiksi Polvan Rakkautta ja Kaalintaimia arvioitu 1961 Arvostelevassa kirjaluettelossa näin:

”…on ankeana todettava, että Polva tallaa entisiä latujaan sisukkaasti, mutta nyt jo väsähtäneen tuntuisena, vaikka tokihan moinen kirjasta kirjaan jatkuva miehen kalastaminen ketä tahansa uuvuttaisi. Siirtolapuutarhamiljöö lienee ennen käyttämätön ja saattaisi suoda tuorettakin ainehistoa, mutta tässä kirjassa on tilannekomiikkakin silkkaa hössötystä ja höpelehdintää. Ei tietenkään kirjastoihin.”

Lähteet: Ilkka Mäkinen (toim.): Kirjastojen vuosisata; Jaakko Korpisaari ja Maisa Lovio (toim.): Kirjasto muutti elämäni, Sven Hirn: Kansankirjastosta kaupunginkirjastoksi; kirjastot.fi

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 24/2023.