Ihmiset

Ahdistaako vai helpottaako lapsen kotoa lähteminen?

Lasten kotoa muuttaminen aiheuttaa monenlaisia tunnekuohuja. Olitko sinä surullinen vai helpottunut?

Lapsen lähteminen kotoa voi aiheuttaa raastavaa ikävää ja surua. Osa kokee muutoksen helpotuksena ja positiivisena asiana. Yhtä kaikki, lapsen lähtö nostaa tunteet pintaan.

Osa nuorista muuttaa pois kotoa täysi-ikäistyttyään, osa saattaa muuttaa opiskelujen takia pois ja aiemminkin ja joillakin lapset ovat kotona vielä pitkälti parikymppisinä. Mikä on sinun mielestäsi sopiva ikä lähettää nuoret maailmalle?

Nyt sinulla on tilaisuus kysyä asiantuntijalta neuvoa tilanteeseesi. 9.9. ilmestyvässä Kotiliedessä perheterapeutit Maiju ja Kari Kuhanen käsittelevät lapsen lähtemistä kodista. Lähetä kysymyksiä tai kerro kokemuksistasi: Kotiliesi/ Suhteet solmussa, Maistraatinportti 1, 00015 KUVALEHDET tai suhteetsolmussa(at)kuvalehdet.fi.

Voit kirjoittaa kysymyksesi tai mielipiteesi myös alla olevaan Oma kommentti -kenttään, jolloin teksti on kaikkien kävijöiden luettavissa.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Ahdistaako vai helpottaako lapsen kotoa lähteminen?

Muumimamma

Itse läksin 19 vuotiaana pienestä kylästä suoraan Tukholmaan…Nyt kun omista lapsistani, joita on kuusi kappaletta, vanhimmat alkavat suunnitella kotoa pois muuttoa, en oikein tiedä olenko iloinen vaiko surullinen. Ketään en kyllä päästäisi samalla tavalla ulkomaille, kun itse läksin! Maailma on muuttunut niistä ajoista jonkun verran. Haikeus on se päällimäinen tunne, joka on mielessä asiaa ajatellessani. Olen hoitanut kaikki lapseni kotona, kotiäitinä olen ollut jo kohta 18 vuotta. Mutta: katson innostunein mielin eteenpäin, olen nyt opiskellut uuteen ammattiin jo kolme vuotta, ja työelämä odottaa – toivottavasti – vaikka ikärasismi on valitettavasti olemassa. On vain hyväksyttävä se tosiasia, että lapset ovat lainaa vain, ja meidän tehtävämme on valmentaa heitä aikuisuuteen!

Uusi alku itsellekin

Itse lähdin 16-vuotiaana pois kotoa, koska pikkupaikkakunnalla kouluja ei ole yläastetta pidemmälle. Kun opiskelujen jälkeen 20-vuotiaana palasin kotikylälle, ahdistuin kun äiti huolehti minusta samallailla kuin yläasteikäisestä ja kylän juoruakat puhuivat minusta puutaheinää minkä kerkesivät.
Tyttäreni (20v) on enimmäkseen opiskelupaikkakunnallaan tai poikakaverilla, mutta pitää yhteyttä kännykällä tai käy pikaisesti. Seuraavaksi toivon ja haluan hänen itsenäistyvän myös taloudellisesti. Pojat käy ammattikoulua (16 ja 18v), toivottavasti ottavat paikkansa auringossa armeijan jälkeen. Olen valmis muuttamaan pois 1500-luvulta peräisin olevalta sukutilaltamme, jotta joku lapsista voi jatkaa maataloutta(ja otan kyllä mieheni mukaan!). Olen koko ikäni asunut itseäni vanhemmassa talossa ja joutunut tyytymään perittyihin, sinänsä toimiviin huonekaluihin. Olisi ihanaa lopultakin saada sisustaa aivan oman mielensä mukainen asunto itse valituilla tavaroilla.
Haikeaa tavallaan, mutta niin sen vain kuuluu mennä. Saamme sitten mieheni kanssa lopultakin kahden hengen huushollin, jossa on vain omat sukat lattialla kierittelemässä eikä ole lasten ja nuorten aiheuttamaa hälinää ja kulkemista.

Kaikella on aikansa

16-vuotias tytär muutti yhteen poikaystävänsä kanssa, koska ei tullut toimeen mieheni kanssa, riitoja oli ollut jo viitisen vuotta. Minulle nuo vuodet olivat niin raskaita, että olen ollut tytön muutosta pelkästään helpottunut. Välitkin korjaantuivat parissa kuukaudessa, tyttö käy ja juttelee. Harmittaa vain, kun pienestä palkasta pystyy tukemaan nuoria niin vähän.

Aina äiti

Itse muutin nykyisen mieheni kanssa 16-vuotiaana asumaan ja ensimmäisen lapsen sain jo alle 20- vuotiaana. Lapsia siunaantui kaikkiaan 4 josta kaksi on jo muuttanut omaan ja kaksi vielä kotona. Lapsilla on aika pitkät ikäero siis nuorimman ja vanhimman niin kyllä tässä vaiheessa jo tuntuu siltä, että on mukavaa kun saisivat nämä loputkin kohta oman kämpän ja saisi miehen kanssa asustella kahdestaan, kun tuntuu, että pitkään kotiäitinä ja osittain töissäkin olleena haluaisi jo rauhallisempaa elämää ja myös omia harrastuksia ja muutenkin jäisi aikaa enemmän itseään hoitaa, matkustella tai opiskella vaikka uuden ammatin. Kaikki lapset ovat kyllä rakkaita minulle ja ei niistä mielellään luopuisi tai haluaisi että jollain tavalla itsenäistyvät liikaa, mutta niin se aika vaan tulee jokaiselle jossain vaiheessa, että muuttavat kotoa. Muistan kun tytär lähti 18v. Helsinkiin opiskelemaan niin kyllä silloin oli vaikeaa luopua,itketti joka kerta kun junalle viikoloppuisin vietiin. Kyllä jossain vaiheessa sitten helpotti ja välitkin parani ja nyt ihan hyvät.On se vaan kummallista, että vaikka kuinka on ollut työtä ja huolta lapsista kun ovat pieniä, murrosikäisiä ja nyt osa jo aikuisia niin aina ne on mielessä.

Mama Blue

Meillä esikoinen muutti kotoa heti yo-tutkintonsa suoritettuaan. Se oli minusta turhan varhain, mutten pannut vastaankaan. Monenlaisia neuvoja taisin antaa ja apuani tarjota. Onnekseni poika jäi sentään samaan kaupunkiin, eikä tarvinnut opintojen perässä muuttaa kauemmaksi. Kerran viikossa sitten kävi kotiväkeä katsomassa, ja koetin ruokkia ja varustaa hyvillä eväillä. Äitimuorin ikävää helpotti kaksi kotiin jäävää koululaista. – Nyt kun lähivuosina nuorimmainen lentää pesästä, niin sitten on kyllä hankittava tukku uusia harrastuksia entisten lisäksi, ettei pääse tyhjä koti ahdistamaan…En halua olla takertuva äiti, mutta elämän parasta aikaa on kyllä se jolloin lapset asuvat vielä kotona.

Anonyymi

Esikoisemme muutti pois kotoa heti yo-tutkintonsa suoritettuaan. Nuorimmainen halusi lukion ohella opiskella musiikkia ja muutti toiselle paikkakunnalle. Ahdistus äidillä oli melkoinen, huoneita kotona tyhjillään ja ruokapöydässä vain kaksi syöjää…Päätin täyttää lasten jättämän aukon opiskelemalla. Avoimessa yliopistossa on tarjolla mielenkiitoisia aiheita, suosittelen.

mariaterttu

Ensimmäinen lapsemme muutti kouluun toiselle paikkakunnalle heti ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen. Lähtö oli aivan kuin pakollinen irtaantuminen vanhempien luota eikä koulukaan ollut sellainen mitä hän oli aina haaveillut. Meillä vanhemmilla oli huoli mitä siellä kaupungissa tapahtuu kun lapsuus ja kouluaika oli oltu maaseudulla. Koulu tuli käytyä ja aviopuoliso löytyi myös. Työ johon hän koulutuksen avulla pääsi ei vastannut odotuksia ja niin alkoi uusi koulu ja siinä yhtäaikaa vauvan hoito. Seuraavat lapset ovat lähteneet myös samalla aikataululla sillä opiskelu mahdollisuuksia ei ole omalla paikkakunnalla ollut. Kun viimeinen poika aloitti varusmiespalveluksen silloin tuli sellainen ”tyhjän pesän” tuntu. Siihen kuitenkin tottui ja oli mukavakin olla aviomiehen kanssa kahdestaan ja olimme vapaita matkustamaan ja tekemään mitä halusimme. Itse olen opiskellut ja harrastanut monenlaista erilaisissa luottamustehtävissä ja kuoroissa. Täytyy ajatella että lapset ovat sittenkin vain laina ja heidän pitää saada itsenäistyä.

tuulia 60

nuorimmainen poika muutti ykskaks tyttöystävän kanssa asumaan ja kuukauden päästä armeijaan.olihan se järkytys ensiksi ja itkeäkin piti muutaman päivän ikävästä ja sitä kun jäin yksin isoon asuntoon.mutta nyt on hieno nähdä että nuoret pärjäävät hyvin ja miniänalku on oikein ihana ja topakka nuori nainen. avustan aina kun vain voin varsinkin nyt kun poika on armeijassa. ja nyt on aikaa omille harrastuksille,kun on oppinut ettei tarvi huolehtia kun itsestään.niinhäh elämän kuuluukin mennä ,lapset kasvaa ja lentää omaan elämään ,kyllä elämä kantaa kun siihen uskoo ja uskaltaa elää!

Katinka

Muistan kyllä sen tammikuun päivän, kun nuorempi lapseni lähti kotoa astuakseen armeijan vihreisiin. Olimme jo pitkään asuneet vain kahdestaan isossa talossa, ja nyt olin siis aivan yksin. Ehkä päivän verran omituisella tavalla suloinenkin haikeus tuntui melkein fyysisesti, mutta se väistyi nopeasti muiden asioiden taakse.

Olen senkin kokenut, että lapset ovat samanaikaisesti kaukana, ulkomailla opiskelemassa. Siihenkin ajatukseen tottuu. Minä osaan nauttia vapaudesta, ja nuoret menevät eteenpäin omien suunnitelmiensa mukaan, jotka ovat todennäköisesti paljon fiksumpia ja toimivampia kuin vanhempien kuvitelmat.

Kyllä se on vain niin, että ainainen ja useimmiten aiheeton huoli pojasta vähenee huomattavasti, kun kuvaan tosiaan astuu topakka tyttöystävä. Tyttären kohdalla sama toimii tietysti kääntäen, vaikka niitä huolia ei pahemmin olisi ollutkaan. Näin meilläkin on käynyt.

Haikeus saattaa kuitenkin iskeä vaikkapa silloin, kun läheiseltä pallokentältä kuuluu pelin äänet, eikä loppuhuutojen jälkeen kotiin tulekaan hikistä ja nälkäista pelaajaa. Tai kun käteen sattuu se pieni mekko, johon puettuna isosisko tuli ensimmäisen kerran veljeä katsomaan, tai valokuvat kesämatkoilta.

ikävöivä äiti

Tilanne on juuri meneillään, 16-vuotias tytär asunut viikon lähikaupungissa. Suurinta tuskaa oman ikävän lisäksi aiheuttaa lapsen alkuhankaluudet: yksinäisyys, kaiken uuden rankkuus ja vaikeus. Eikä voi auttaa mitenkään, kun vaihtoehtoja ei ole: omalla paikkakunnalla ei ole peruskoulun jälkeen mitään opiskelumahdollisuuksia. Tiedän kyllä senkin, että kaikki järjestyy ajallaan: tulee uusia kavereita ja harrastuksia. Varmaan käy ennenpitkää niin, ettei kotiinkaan tulla joka viikonlopuksi. Siihen asti ei auta kuin kyyneleitä nieleksien kannustaa ja vakuuttaa, että kaikkeen tottuu. Varmasti minäkin totun tähän hiljaisuuteen ja ikävään.

Kotiovi aina auki

Vein tänään tyttären muuttokuorman toiseen kaupunkiin. Näinkö pian melkein 20 vuotta meni! On haikeaa mutta samalla hienoa, että lapsi on valmis lähtemään kotoa, vaikka opiskelupaikkaa tai vakinaista työtä ei vielä olekaan. Keikkatyöllä pärjääminen vaatii sisua, mutta opettaa luottamaan omaan pärjäämiseen.

juuret ja siivet antanut äitipuoli

Muutin itse 16 vuotiaana omilleni opiskelujen vuoksi. Olen nyt lähiäitipuoli ja kotonamme asuu vielä opiskelija ja vanhempi sisarus jo omillaan. Oikeastaan odotan ja toivon sitä, että kuopuskin muuttaisi jo omilleen. Saisimme puolisoni kanssa olla ensimmäistä kertaa kahdestaan tässä kodissa myös arkisin, lapset kun ovat olleet meillä koko yhteisen historiamme ajan.
Jollekin tämä saattaa kuulostaa kamalan äitipuolen haaveelta, mutta tosiasiassa se on vain toivetta siitä, että lasten siivet kantaisivat jo sekä tervettä mukavuudenhalua tilanteessa, jossa nuori on jo ikänsä puolesta ” velvollinen” pärjäämään omillaan.
Varmasti hänen lähteminen tulee olemaan haikea ja osittain työstän sitä jo nyt, mutta en häpeä tunnustaa sitä avoimesti, että toisaalta myös odotan sitä päivää. Tunnetta tukee myös puolisoni haave kahdenkeskisestä ajasta ja elämästä.

Lapsenlapsia toivoen

Syyllinen olotila kun en ole erityisemmin ”itkenyt” kahden tyttären muutettua pois kotoa. Tosin ikäero 9 vuotta joten olin valmistautunut henkisesti nuoremman pois muuttoon. Nyt tulee matkusteltua enemmän jo senkin takia että molemmet asuvat yli 300 km päässä. Nautimme mieheni kanssa kodin rauhasta. Muutimme pienempään asuntoon, joten aloittelemme kahdenkeskistä elämää kokonaan uudelta pohjalta. Nyt toiveena saada elää terveenä loput työajasta ja sitten taas uuteen elämänmuutokseen eläkkeelle päästessä.

Tiinaelisa

Esikoinen lähti nyt ylioppilaaksitulon jälkeen toiseen kaupunkiin opiskelemaan. On aika kahtiajakautunut tunne. Toisaalta on helpottanut suunnattomasti – aikuinen mies saman katon alla omien juttujensa, rytmiensä ja tapojensa kanssa ei aina ole ollut kovin mukavaa, jos oikein rehellinen olen. Toisaalta koen voimakasta surun ja haikeuden tunnetta, joka liittyy kai lähinnä tähän muutokseen ja omaan kasvuprosessiin. Olen uuden elämänvaiheen edessä ja tehtäväni äitinä entisenlaisessa roolissa on ohi. Tuntuu, että kesän ajan vuorotellen pyrimme irti toisistamme – oli tunteiden myllerrystä puolin ja toisin ja aika paljon riitelyäkin. Ehkä se osaltaan helpotti irrottautumista. Etäisyys on kuitenkin antanut uudenlaista merkitystä ja sisältöä tälle äiti-poika -suhteelle. Neuvot ja tuki kelpaavat aikaisempaa enemmän. Ja itse olen myös havahtunut siihen, että poikani on fiksu ja osaa itsekin huolehtia itsestään – kun vain annan hänelle siihen mahdollisuuden.

Olen aina ajatellut niin, että vaikka lapset ovatkin tärkeintä elämässäni, on kuitenkin huolehdittava siitä, että itsekin olen itselleni tärkeä. Ehkä uusi elämänvaihe ei siksi tunnu niin täydellisen tyhjältä. Oikeastaan odotan aika jännittyneenä seuraavaa vaihetta. Mitä mahdollisuuksia se tarjoaakaan vaikkapa rauhoittumiseen ja itsensä hellimiseen… No ihan vielä ei ole kaikkien haaveiden toteutumisen aika – kotona oleva murkkuikäinen pikkuveli pitää osaltaan siitä huolen.

<7<7<7<77<<77<<7<7<7<7<77<7<7

Sini

marleena

Kun huone oli tyhjä oli sydän pakahtua. Olin tietysti onnellinen että hän oli löytänyt mukavan poikakaverin, mutta pelotti tulevaisuus silti. Sanoin että asiasta kun asiasta saa kysyä ja jos jotain tarvitsee aina voi soittaa ja pyytää. Samana iltana jo puhelin soi ja jotain aivan pientä asiaa kysyttiin, mutta kuulin että kaikki oli hyvin.
Siitä on jo monta vuotta, mutta puhelimet soivat välillä useinkin ja välit ovat edelleen kunnossa. Pienemmät sisarukset saivat oman huoneensa, tosin ensimmäisenä yönä hekin nukkuivat silti yhdessä, toisen huoneessa. Muutokset tuovat aina uusia asioita!

marika-n

minulla on hieman huono omatunto kun olen helpottunut kahden vanhemman lapsen kotoa muutosta. Lapsia minulla on 5 ja olen yh. Toki huoli on pois muuttaneista lapsista nyt suurempi kun ei ”voi” valvoa heidän tekemisiään.

IAK

Poikamme ja tyttäremme ovat 22- ja 21-vuotiaita. Ovat toveripohjalla vieläkin meillä kotona. Kumpikin on armeijassa ollut ja se on semmoinen kotoa lähtemisen kenraaliharjoitus.

muuttohaukan äiti

Lapset muuttivat toinen opiskelun perään lukion jälkeen ja toinen armeijan jälkeen työhön. Haikeaa oli. Nyt toisesta on kovasti huolta, kun sairastui, menetti työkykynsä, seurustelukumppanikin on vielä vähävoimaisempi. Koetettava jaksaa tätä huolta ja ahdistusta ja autella missä pystyy – ja rukoilla.

Äityli

Ilmeisesti kaikki aiemmin kirjoittaneet ovat ”lähiparisuhteessa” ja heillä on ystäviä omalla paikkakunnallaan? Minulle kotoa lähtevä 15 v on ainoa tärkeä ihminen tässä ”kylässä” Toki työkavereita on, mutta heidän kanssaan ei ole tapana seurustella työajan ulkopuolella. Ystäviä ja sukulaisia ei täällä ole, siis tarkennan EI KETÄÄN. Ja kaiken lisäksi omaan mieheen välimatka on yli 300 km joten hiukan on hankalaa repiä positiivisia ajatuksia lapsen pois muutosta. Itsekkyyttäkö- no kyllä! Mutta hyväksyn siltikin.

Sirpamamma

Kun omat lapseni muuttivat pois kotoa, olivat he jo olleet ulkomailla opiskelemassa ja muutenkin matkustaneet yksin, joten elämämme ei paljon muuttunut, Minusta on oikein ja järkevääkin antaa lasten itsenäistyä silloin kun he itse haluavat.
Ympäristössämme on perheitä, joissa lapset on sidottu kotiin isovanhempien ja vanhempien toimesta niin, että heistä on tulossa epäitsenäisiä ja alistettuja aikuisia. Jos esimerkiksi 19-vuotias ei ole koskaan ollut yksin kotoa poissa, ei voi paljon odottaa omatoimisuutta.

reettaisabella

Minun lapseni, kolme tyttöä ja yksi poika lähtivät noin kolmen vuoden välein pois kotoa. Olin lähinnä onnellinen, kun he omasta halustaan lähtivät ja saivat hyvän alun elämälleen. Eihän äiti voi pitää heitä ikuisuuksia. Olin itse 18-vuotias lähtiessäni kotoa. Tyttärien kohdalla kaikki meni nappiin, mutta poikaa hiukan avitin kodin hoidossa. Hänen kohdallaan taisin hiukan itkeä tirahtaakin, mutta se oli sellaista haikeutta. Ja itku tuli pakatessani hänen tavaroitaan, ja kun hänen nallensa osui käteeni.

vuokrasopimus

Meidän 21 v. poika (vanhin kolmesta lapsestamme) muuttaa syksyllä opiskelemaan ja harrastamaan toiselle paikkakunnalle (yli 300 km päähän) Tavallaan aika haikeaa vaikka tämä on ollut tiedossa ja armeija on jo käyt. Haikeaksi asian tekee ehkä se ettei poika saanut opiskelupaikkaa sieltä mistä haluasi ja lähtee nyt ”ei niin mukavaan” vaihtoehtoon opiskelemaan. Oma päätös lähtö kuitenkin on ja sanoikin että jostain on vaan aloitettava. Ja näinhän se on, vaikka vanhempana sitä aina toivoo että lapsilla elämän olisi helppo 🙂 Vaikka eihän se sitä aina ole! Autamme minkä voimme, tukien henkisesti ja taloudellisesti poikaa.

jadessan

sanon en tiedä ei ole omia lapsia meillä.mutta sanon silloin kun itse nuorena muutin kotoa pois ei äiti valittanut oli onnellinen vain.

MiraK

Toinen poikani 18v. asuu isällään ja käy maaseutuoppilaitosta ja asuu oppilaitoksen asunnossa viikot, vkonloput on isällään. Toinen poikani 16v. haluaa muuttaa 6km päähän omaan opiskelija-asuntoon ensi syksynä kun menee lukioon. Minulla on nyt jo kauhea erotuska ja paniikki jäädä yksin asumaan äitinä ja etsiä ehkä pinempi vuokra-asunto. En haluaisi päästää poikaa vielä. Nyt kun luen näitä muita teidän kirjoittamia kertomuksia lapsien muutoista..en olekaan yksin. helpottaa vähän.

M

Minulla sama tilanne nyt edessä. Jo opiskeleva 20-vuotias tytär muuttaa 60 km:n päähän. Isosisko odotti vuoden ja asuen kotona, josko nuorempi olisi päässyt opiskelemaan samaan kaupunkiin. Mutta ei päässyt sinne, vaan nuorempi sisko pääsi toiseen lähikaupunkiin 70 km:n päähän. Joten molemmat muuttavat, mutta eri paikkakunnille. Haikeaa on, ja jopa ahdistaakin näin perhekeskeisenä äitinä. Eikä isälläkään ole helppoa. Ainoa lohtu, että lapset ovat kuitenkin lähellä. Ja en epäilekään etteivät pärjää 🙂

ikävöiväiskä

En tiedä, miten tähän tottuu! Juuri nyt minulle iski kauhea ahdistus ja etsin netistä vertaistukea. Tuntuu kuin seinät kaatuisivat päälle. Lähden ulos.

tosi mamma

Edelliseen viestiin verraten omalla kohdallani sama tilenne. Tosi ahdistavaa.
Tyhjä huone tuntui oudolta. Ei enää iloa ja keskusteluja tyttäreni kanssa.
Oli vain niin hyvä äiti-tytär .Matkailua, yhteisiä keskusteluja ja naurun hetkiä.

Vastaa käyttäjälle tosi mammaPeruuta vastaus

Sinun täytyy kommentoidaksesi.