Äitipuolen ei pidä tavoitella täydellisyyttä

Leena Paasion esikoisromaani kertoo äitipuolen tunnoista. Hän itse sai kaksi tytärpuolta mennessään naimisiin. – Uusperheen äitinä tunnen olevani aina hieman ulkopuolinen, hän sanoo.

Leena Paasio, kuva: Anni Koponen copyright: Otavamedia

Äitipuoli. Tuo satujen ilkeä, kateellinen ja pahansuopa hahmo, isän sydämen viekas valloittaja. Paljon ladatumpaa sanaa kuin äitipuoli ei heti tule mieleen. Ruotsissa tämäkin osataan paremmin. Siellä uusperheiden äideistä puhutaan ”bonusmammoina”.
– No onhan se paljon positiivisempi sana, Leena Paasio sanoo.

Huoliteltu, hymyilevä nainen siemailee aamupäivän teetä omakotitalossa Vantaalla. Eteisen kenkätelineessä on tyttöjen kenkiä useammassa kerroksessa. Kolme makuuhuonetta on sisustettu eri tavoin tyttömäiseen makuun. Perheen tyttäret ovat lähteneet kouluun ja mies töihin. Leena Paasiolla, 40, on takanaan kymmenen vuotta äitipuolena oloa, tai paremminkin ”puolivanhemmuutta” kuten hän asian ilmaisee.

Käsissään hänellä on pian ilmestyvä esikoisromaaninsa Melkein äiti (Kosmos). Se on kolmesataa sivua tarinaa Anusta, uusperheen äitinä kipuilevasta naisesta. Se on kertomus epävarmuudesta, menetyksistä, surusta ja lopulta kasvusta ihmisenä.
– Kirjoitin, koska minua harmitti se, että äitipuolista ja uusperheistä ei ole Suomessa kirjoitettu romaania. Selviytymisoppaita on, mutta ne eivät ole olleet minua varten.

Noin joka kymmenes suomalainen lapsiperhe on uusperhe.
– Kiinnostuin aiheesta uusperheen vanhempana mutta myös opettajana. Yhä useampi oppilaistani ja tuttavistani elää uusperheessä. Minua ihmetyttikin, miksi aiheesta keskustellaan Suomessa niin vähän. Onneksi esimerkiksi Kiti Kokkonen on puhunut myönteisesti uusperhe-elämästä käsikirjoittamansa näytelmän kautta.

Romaanin päähenkilön, Anun, tapaan Leena Paasio on opettaja ja oppikirjailija. Hän opettaa äidinkieltä ja kirjallisuutta Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa. Romaanissa on asioita Leenan omasta elämästä mutta kirjailija korostaa, ettei fiktion uusperheestä voi vetää suoria yhtäläisyyksiä hänen perheeseensä. Tarinan uusperheessä asuu yksi tytär, Siiri.

Kirjojen kanssa kasvanut Leena on kirjoittanut läpi elämänsä, muun muassa kirjeitä, joita hän on lähettänyt itselleenkin. Mutta vasta oman äidin kuolema viisi vuotta sitten sai hänet kirjoittamaan romaanin.
– Silloin ryhdyin miettimään omia ratkaisujani elämässä. Päätin lopettaa ”sitku”-elämän.

Tekstiä alkoi syntyä helposti. Olihan Leena pyöritellyt aihetta mielessään jo pitkään. Isoimmat kivutkin oli jo itketty ulos. Puoliso Kari kannusti Leenaa kirjoittamaan, vaikka aihe oli intiimi.
– Kirjoittaminen oli vapauttavaa, koska sain käsitellä tunteitani romaanihenkilöiden kautta.

Rytinällä uusperheeseen

Leena Paasio oli kolmikymppinen, Helsingin Pikku Huopalahdessa asuva sinkku, kun hän tapasi Karin. Hänellä ei ollut käynyt edes mielessä, että hänestä voisi tulla uusperheen äiti. Karin mukana hänen elämäänsä astelivat 6- ja 3-vuotiaat tytöt, Hanna-Mari ja Emma. Vajaan kolmen vuoden päästä Leena ja Kari saivat yhteisen lapsen, Fannin.

Leena Paasio varttui partiota ja purjehdusta harrastavana tyttönä Raumalla, keltaisessa talossa, kanaalin rannalla. Sisaruksia oli kaksi. Äiti teki töitä kirjastossa ja isä telakkateollisuudessa. Asiat olivat onnellisesti. Jo nuorena Leenan mielikuvitus oli lennokas ja kunnianhimo kova.
– Olin sellainen hieman ärsyttävä oppilaskunta-tyttö, joka oli aina järjestämässä koulun tapahtumia. Partiossa tajusin, että minusta voisi tulla opettaja.

Ylioppilaslakin saatuaan Leena lähti Turun yliopistoon lukemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta. Maisterinpapereita hän piteli käsissään jo 23 vuotiaana ja töitä löytyi Helsingistä, Apollon Yhteiskoulusta.

Leenalla oli ollut seurustelusuhteita, mutta vasta lähempänä kolmeakymmentä vuotta hän ryhtyi miettimään perheellistymistä. Suunnitelma oli selvä. Hän haluaisi ydinperheen, joka asuu kauniissa talossa Espoossa, merenrannalla. Auto olisi farmarimallinen ja koira mäyräkoira. Nyt tällaiset ajatukset häntä jo naurattavat.

Suru ja rakkaus sekaisin

Leena tapasi Karin vuonna 2004. He olivat saaneet kavereiltaan toistensa sähköpostiosoitteet ja tutustuminen alkoi kirjoittamalla. Ensi kertaa kohdattiin kasvokkain kävelyllä Seurasaaren hiekkateillä.
– Mulla oli heti hirveän rauhallinen olo Karin seurassa. Oli kiehtovaa, kun hän oli jo nähnyt elämää. En hätkähtänyt lapsia. Ajattelin, että kyllä mä opettajana kaksi pientä tyttöä hoidan.

Leena Paasio ihastui Karin tyttöihin ensi näkemältä. Siinä he istuivat tv:n äärellä ja katselivat Mansikka Marjaa, kun hän tuli ensivisiitille. Leenalla oli mukanaan koiransa Viivi, johon tytöt oitis tykästyivät. Tytöistä pienempi oli pian esittelemässä Leenalle pehmolelujaan.

Karin tyttäret ovat alusta lähtien asuneet vuoroviikoin heidän ja Karin entisen puolison luona. Kodit sijaitsevat lähekkäin. Kun pienet tytöt olivat äitinsä luona, Leenalla ja Karilla oli aikaa tuoreelle suhteelleen. He matkustelivat ja liikkuivat luonnossa.
– Jos parisuhdetta ei ole rakennettu kunnolla, uusperhekuviosta ei tule mitään. Uusperheet kaatuvatkin muita herkemmin.

Leena oli rakastunut, mutta pikkutytöt surivat vielä vanhempiensa eroa.

Kimallekengät kiiltelivät pinkistä ponilampusta lankeavassa valossa. Vaaleanpunaisen röyhelömekon helma työntyi hitaasti sängyn alta. Itkuiset silmät katsoivat suoraan kohti. Toinen letti oli irronnut ja rusettipinni roikkui. Siiri juoksi syliin ja vavahteli pidätellystä itkusta. (Melkein äiti.)

– Tytöt tulivat aika nopeasti minua lähelle. Uudessa elämäntilanteessa he halusivat miellyttää kaikkia aikuisia, erityisesti Karia. Monet eron kokeneet lapset reagoivat näin.

Leenalla itselläänkin oli suuri tarve osoittaa, että hän kelpaa.
– Halusin itselleni ehyen perheen. En halunnut olla ulkopuolinen elämässäni.

Syyllisyyttä ja epävarmuutta

Leena oli aluksi hyvin epävarma ja pyrki tekemään kaiken mahdollisimman hyvin. Hän muun muassa järjesti tytöille ”megasynttäreitä”, joita muistellaan yhä melkoisina tapauksina. Juhlien teemana oli milloin Harry Potter, milloin mikäkin. Kaunis koti oli lavastettu kulloisenkin teeman mukaan.
– Tein asioita täysillä, suoritin. Minun olisi pitänyt ymmärtää antaa meille kaikille enemmän aikaa ja tilaa. Lasten suru ei mene ohi vuodessa tai kahdessakaan. Synttärijärjestelyni ja muu reviirille tulo otti varmasti koville tyttöjen äidille. Minun olisi pitänyt olla joissain tilanteissa hienotunteisempi.

Leena Paasio ei koe, että olisi yrittänyt ostaa tytärpuolten rakkautta.
– Eivät lapset sellaiseen halpaan menisikään, Leena sanoo.

Uusperheen alkutaipaleella Leena huomasi myös, ettei tytärpuolten asioiden hoito ollut mutkatonta. Voimisteluharjoituksiin saattoi kuljettaa, mutta puhelinsopimuksien siirto ei onnistunut. Lääkärissä käydessä hänellä ei ollut lupa allekirjoittaa tyttöjen papereita eikä antaa lupaa potilastietojen sähköistämiseen.
– Tuntui joskus todella hölmöltä selitellä vastaanoton virkailijalle lapsen kuullen, etten ole virallinen vanhempi.

Leena koki olevansa vanhempana puolikas. Hän tunsi syyllisyyttä siitä, että rakasti tytärpuoliaan. Hän ajatteli, että tyttöjen äiti saattoi kokea sen olevan itseltään pois.
– Aluksi vetäydyinkin joskus taka-alalle yhteisissä tilaisuuksissa, joissa Karin entinen puoliso oli läsnä. Kotona saatoin näyttää tunteeni.

Kateus vaivaa kaikkia

Kateus on uusperheissä voimakasta. Se on myös yksi romaanin keskeisistä teemoista. Jokainen on kateellinen jostain.
– Puolivanhemmat ovat kateellisia biologisille vanhemmille lasten ehdottomasta rakkaudesta ja siitä, että lapsi on vierellä varmasti. Exät ovat kateellisia puolivanhemmille siitä ajasta, jonka heidän lapsensa viettävät äitipuolien ja isäpuolien seurassa.

Leena myöntää itsekin olleensa aluksi kateellinen, mutta hyvä parisuhde ja oman biologisen lapsen saaminen ovat auttaneet asiassa.
– Kari antaa välillä palautetta, että älä vello asioissa, älä ylianalysoi kaikkea, äläkä mieti koko ajan toisten tunteita. Hän muistaa, kuinka alussa kaikki aikuiset tekivät valtavasti töitä, että tyttöjen asiat hoituisivat.

– Järjestimme tapaamisia, joissa oli mukana molempien uudet puolisot ja puimme tyttöjen asioita. Tarkoitimme hyvää, mutta menimme varmasti liian nopeasti lähelle toisiamme.

Vuosien varrella ei tunteenpurkauksilta ex-puolisoiden kanssa ole vältytty, kuten ei varmasti missään uusperheessä.

– …Nyt se ämmä puuttuu mun töihinkin! Minkä takia Siiri ei voi puhua mulle suoraan?
– Ehkei se halua loukata sua.
– Vitsi kun sä olet naiivi.
– Anu kiltti. Siiri on murkku, joka on tällä hetkellä epävarma ihan kaikessa.
– No ei ole ainut helvetti (Melkein äiti)

Neuvoksi muille äiti- ja isäpuolille Leena sanoo, ettei pidä yrittää liikaa. Ei pidä pyrkiä olemaan täydellinen ja vaatia itseltään, että kaikki on uusperheessä heti valmista.
– Väärintulkinnat ovat uusperheissä hirveän tavallisia. Kaikki joutuvat tulkitsemaan paljon, koska tavat ja tottumukset ovat eri perheissä erilaisia.

Myös rahasta tulee monissa uusperheissä riitaa. Kuka maksaa mitäkin lasten menoista: ostaa vaatteet, lataa bussikortit, maksaa reissut. Pelisäännöt pitäisi tehdä heti alussa selväksi, mutta usein se on tunteiden takia vaikeaa.
– Juuri silloin omia etuja ajetaan hyvin raadollisesti. Itse olen yrittänyt olla puuttumatta Karin ja hänen ex-vaimonsa välisiin raha-asioihin.

Pohjaton rakkaus

Vanhemmuus on tuonut Leena Paasion elämään pohjatonta rakkautta, mutta myös menettämisen pelon. Jo yksinomaan maanantaipäivät, jolloin lapsia on ”vaihdettu”, ovat olleet vaikeita.
– Heikko kohtani on ollut liiallinen omistautuneisuus. Lapsiahan ei lopulta kukaan omista. Se asia korostuu uusperheissä.

Kuvat kolmesta tytöstä on aseteltu vieretysten lipaston päällä. Leena sanoo, että tytöt ovat läheisiä toisilleen. Isoista ikäeroista johtuen kilpailua huomiosta ei ole juuri ollut. Karin ja Leenan yhteinen tytär Fanni suorastaan palvoo isosiskojaan.
– Tytöt ovat pienestä pitäen kasvaneet uusperhekuvioon. Mustasukkaisuutta olisi varmaan ollut enemmän jos tytöt olisivat olleet isompia, kun tapasimme Karin kanssa.

Kesäisin uusperhe viettää pari viikkoa Hedwig-purjeveneellään milloin Turun saaristossa, milloin Ruotsin vesillä. Leena Paasiolle luonto on ollut pelastus.
– Olen aika kova suorittajatyyppi, että ilman merta ja saaristoa olisin varmaan burnoutissa.

Pelkäsin menettäväni

Kovin paikka ”melkein äitinä” Leena Paasiolle on ollut esikoisen murrosikä. Tyttö sulkeutui ajoittain omaan maailmaansa. Äitipuoli oli jälleen epävarma ja pelkäsi menettävänsä tytön.

Romaanissakin äitipuolen ja murrosikäisen suhde on esillä.

Siiri on teini. Totta kai se näyttää naamoja erityisesti sulle. Se ei katso tilannetta enää lapsen silmin. (Melkein äiti)

Nykyisin tilanne on jo toinen. Esikoinen on itsenäistyvä nuori nainen, jota äitipuoli kehuu lojaaleimmaksi ihmiseksi, johon on tutustunut.
– Uusperheen äitinä tunnen kuitenkin olevani aina hieman ulkopuolinen isossa kuviossa. Kun sen hyväksyy, asian kanssa voi elää.

Hän ottaa esimerkin. Kun Hanna-Marin tai Emman häitä aikanaan tanssitaan, vanhempien valssiin haetaan Karia ja tyttöjen biologista äitiä.
– Mutta ehkä minua haetaan sitten sitä seuraavaan valssiin. Ja Fannin häissä pääsen vanhempien valssiin.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 8/15.

Teksti: Essi Salonen
Kuva: Anni Koponen/Otavamedia

Avainsanat

Keskustelu

Toimitus huomauttaa, että asiallinen ja kipakkakin keskustelu asioista on sallittua. Poistamme kuitenkin asiattomat ja henkilökohtaisuuksiin menevät kommentit.

Löysin tämän tekstin hakiessani vertaistukea tunteilleni, jota koen ”äitipuolena”. Pian 2 vuotta ollaan eletty tässä. Tällä hetkellä on menossa vaihe, jossa tyttö (lapsipuoli) testaa
selkeästi saako enemmän/vähemmän huomiota isältään kuin minä, saako materiaa enemmän/vähemmän kuin minä jne. Ja maanittelee selkeästi isää lipsumaan yhteisesti sovituista säännöistä esim ruutuajan ja herkkujen kanssa. En tiedä onko ikään liittyvä asia, mutta selkeästi mielestäni juuri uusioperheeseen liittyvä kuvio. Mies myös herkästi tulee väliin, jos meillä on lapsen kanssa konfliktitilanne selvitettävänä. Konflikteja siis on usein juuri siitä syystä, että lapsi ottaa esimerkiksi ilman lupaa minun tavaroitani omakseen. Koen epämukavana ja epäluottamuksen osoituksena, kun en saa selvittää konfliktia kahden lapsen kanssa varsinkin, jos lapsen isä ei ole ollut tilanteessa alusta alkaen läsnä eli ei tiedä miten tilanne on alkanut.
Mulla tuli mieleen se, että tavallaan ihan varteenotettava vastaanotto alkuun äiti/isäpuolena lasta kohtaan on juurikin olla yrittämättä liikaa mitään ja odottaa päätähuimaavan erityistä suhdetta. Pitää vaan mielessä kohtelevan lapsia tasavertaisina ihmisinä ikäänsä sovitettuna. Ei kannata potea huonoa omatuntoa tai syyllisyyttä puhumattakaan mustasukkaisuudesta – tosin helpommin sanottu kuin tehty. Olen huomannut, että voin paljon paremmin, kun keskityn enemmän asioihin mistä minä pidän, vaalin niitä enkä märehdi ja murehdi selllaisia asioita joille en voi mitään. Olen myös oppinut kieltäytymään liiasta ”vastuusta”. Juridisestihan puolivanhemmilla ei ole juurikaan mitään oikeuksia tai velvollisuuksia ja mielestäni monesti puolivanhemmat uupuvat siitä syystä, että heidän oletetaan ottavan vastuuta liikaa. Jos kumppani närkästyy siitä, että kieltäydyt jostakin velvoitteesta on mielestäni suhteessa ehkä jotakin probleemaa, sillä ei pitäisi ikinä kenenkään olettaa, että puolivanhemmalla olisi samat velvollisuudet kuin biovanhemmilla, ellei puolivanhempi itse vapaaehtoisesti halua niin. Kaikki on siitä kiinni miten valitsee toimia. Kuitenkin, myös lapsettomia miehiä on tarjolla ja pakko sanoa että jos olisin tiennyt, en olisi lähtenyt tähän mukaan varsinkaan näin nuorena.

Lisäyksenä vielä, että tuo tunne ”saankohan tehdä näin” on tuttu ja todella voimakas tietyissä tilanteissa, mikä häiritsee kaikista eniten elämistä normaalisti. Tavallaan pitäis vaan opetella luottamaan itseensä sen verran, ettei kyseenalaista omaa persoonaa. Jos se ei riitä jollekkin, on mielestäni sillä osapuolella tekemistä muiden ihmisten hyväksymisessä. Pitää uskaltaa olla oma itsensä, sillä riskillä että on valmis ottamaan haukut niskaan vaikka siltä exältä – tämähän kertoo vain siitä, että hän ei kykene käyttäytymään aikuismaisesti. Lapsen äiti kokee minut edelleen uhkana vanhempien valmiiksi huonojen välien takia ja mulla on monesti juuri sellanen olo, että haluan vetäytyä ja jäädä taka-alalle.

Kommentoi juttua: Äitipuolen ei pidä tavoitella täydellisyyttä

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X