Ihmiset

Anja Snellman: Sörkan friidu

Anja Snellman kirjoitti romaanin siskostaan Marusta, joka opetti hänelle paljon elämästä. Kun toimittaja Essi Salonen kutsui kirjailijan kävelylle, kuljettiin Anjan lapsuuden reittejä.

Anja Snellman

Tuuli pyyhkii yli Hakaniemen torin. Anja Snellman, 59, seisoo kauppahallin nurkalla ja vetää huivia tiukemmin kaulansa ympärille. Flunssa kiusaa. Kirjailijan mieli on kuitenkin keveä. Hänen uusin romaaninsa Pääoma (Otava) on ilmestynyt ja saanut kiittävät kritiikit. Tämän kirjan hän on aina tiennyt kirjoittavansa. Tarinan isosiskostaan Marjatta Kaurasesta eli Marusta.

Anja Snellman ryhtyi kirjoittamaan, kun sisko kuoli vuonna 2011, lämpimänä ja tuulisena kesäkuun iltapäivänä. Minä sain pienenä tartunnan. Sen nimi oli Maru. Marjatta syntyi kitalakihalkioisena lapsena Viipurin pommitusten keskelle. Hän eli arkana, kiusattuna, syrjäänvetäytyvänä ja myöhemmin reuman runtelemana Helsingissä. Hän kuoli 67-vuotiaana, ainoana lähiomaisenaan Anja.
– Sisaruus on elämän ehkä tärkein ihmissuhde. Sisar on ystävä ja elämänjakaja. Vain sisaren kanssa voi jakaa lapsuuden, Anja sanoo.

Pikkutyttöinä Anja ja Maru kävelivät usein Hakaniemen torille käsikädessä. Tietysti mukana oli myös Vieno-äiti. Koti sijaitsi lähellä.
– Lauantaina täällä tuoksuivat tuoreet silakat ja savukalat. Pelastusarmeijan rumpujen kumina ja upseerinaisten sukkapuikonohuet sopraanot täyttivät ilman. Se oli jännittävää.
Hengellisiä sävelmiä kokoontui kuuntelemaan Kallion asujaimisto laidasta laitaan.
– Siinä olivat niin spurgut, huorat kuin konnatkin.

Elämässään paljon maailmaa kiertänyt Anja Snellman on aina ”Sörkan friidu”. Näillä kulmilla hän eli vauvasta liki kolmikymppiseksi.
– Olen kiitollinen, että olen voinut elää kirjailijan ”tehdasasetusten vuodet” täällä. Olen saanut käsitykseni ihmisarvosta ja hyvästä elämästä täällä, missä osattomuus on näkynyt aina.
Perheen kodin lähistöllä sijaitsi kriminaalihuolto. Nurkan takana oli Pengerkadun putka ja Pelastusarmeijan yömaja.
– Neljävuotiaana kauppareissulla näin vierestä puukotuksen. Opin täällä ainakin katufiksuksi. En hätkähdä pienistä maailmalla, Anja sanoo Hämeentiellä kulkiessamme.

Anja Snellman

Mitä tunnet nyt, kun kirja on maailmalla?

– Tunnen suurta vapautumisen riemua. Vapauduin sukuni ja perheen tarinasta sekä häpeän ja syyllisyyden taakoista. Jokainen, jolla on ollut jollain tapaa erilainen sisarus, tietää millaista oma kasvaminen sellaisessa perheessä on. Alkoholismin varjosta puhumattakaan.

Mistä tarinassa vahvasti välittyvä syyllisyys kumpuaa?

– Erityisesti ruuhkavuosissani koin, etten ehtinyt olla tarpeeksi läsnä Marulle. Elän sen syyllisyyden kanssa aina, mutta en pidä sitä huonona tunteena. Se on evolutiivinen tunne, joka saa ihmiset pitämään toisistaan huolta.

Meidän geenimme, jotka yhdistivät ja erottivat meidät toisistamme, sinun hiljaisuutesi, hitautesi, elämäsi muuttumattomuus, minun kiireeni ja sotkuni, deadlineja, matkoja, lasten koulut ja opiskelut, eroja, uusia liittoja, paineita, painajaisia.

Salaisuuksien löytöretkeilijä

Maru oli kymmenen vuotta Anjaa vanhempi. Marun erilaisuus oli vaiettu asia Kaurasten perheessä. Vanhemmat eivät hoidattaneet tytön kitalakihalkiota eikä tämä oppinut koskaan puhumaan selkeästi.
– Sitä on vaikea ymmärtää, miksei häntä hoidettu. Vanhemmillani oli omat traumansa ja vaikeutensa. Olen voinut jälkeenpäin ymmärtää heitä ja antaa asioita anteeksikin. Paljon olen tuntenut myös surua ja raivoa.
Pieni kärpänen lentää Anjan vasempaan silmään.

Perheessäsi oli monia salaisuuksia, kuten se, että äitisi oli antanut ensimmäisen, aviottoman lapsensa pois. Mitä salaisuudet tekevät ihmiselle?

– Ilmiselvästi synnyttävät kirjailijan. Minusta tuli salaisuuksien löytöretkeilijä. Yritin jo alle 10-vuotiaana selvittää perheemme asioita.
– Oli kaksi vaihtoehtoa; joko ryhtyä kirjoittamaan tabuista ja raskaista muistoista tai tuhoutua.

Onko vanhempiesi evakkous jättänyt sinuun jälkensä?

– Olen toisen polven evakko, pakolainen siis itsekin tietyllä tapaa. Olen koko ajan matkalle lähdössä ja matkalta tulossa. Tyttäreni ovat selvästi perineet tämän ominaisuuden.

Pysähdymme Hämeentien ja Viidennen linjan kulmaan. Anja osoittaa valkoista taloa. Sen viidennen kerroksen kaksiossa he asuivat. Kesäöinä Korkeasaaresta kantautui eläinten ääniä. Viereiseltä huutokauppakamarilta kaikuivat tiettyinä päivinä viikossa tarjouspyynnöt.

Lähikalliot ja puistot olivat siskosten leikkipaikkoja. Marulla oli tapana antaa Anjalle keinussa vauhtia. Myöhemmin Anjasta tuli Marun tulkki, asioidenhoitaja ja hoivaaja. Siinä välissä hän myös häpesi sisarensa vammaisuutta. Pääoma-nimeen kätkeytyy paljon.
– Maru on suurin lahjani. Hän on antanut minulle ymmärryksen toisenlaisuudesta. Aina kun astun huoneeseen, näen ensimmäiseksi jos joku istuu syrjässä tai yksin.

Millainen olisit ilman Marjattaa?

– En pysty edes kuvittelemaan. Maru on antanut minulle kyvyn asettua toisten ihmisten asemaan. Lähdinkin jo 1970-80-lukujen taitteessa opiskelemaan kirjallisuuden ohessa psykologiaa ja erityispedagogiikkaa. Parhaillaan opiskelen jälleen, nelivuotisessa erikoistumiskoulutuksessa psykoterapeutiksi.

Kirjasto turvapaikkana

– Toi on mun toinen kotini, kirjailija viittaa Porthaninkadun kulmassa Kallion kirjastoon.
Ystävälliset virkailijat antoivat Anjalle pyöreän, pahvisen kirjastokortin, kun tämä oli juuri lukemaan oppinut neljävuotias.
– Minulle kirjasto oli myös turvapaikka, jonne pakenin, jos isällä oli ryyppyputki tai perheessä oli muuten painostava vaihe päällä.

Anja Snellman Kallion kirjastossa

Anja kävi kirjastossa myös Marun kanssa. Sisko piti erityisesti seikkailukirjoista sekä filmitähtien ja kuninkaallisten elämäkerroista.
Maru luki vuosien varrella myös Anjan kirjoittamia romaaneja muttei sanonut niistä mitään.
– Hän varmaan ajatteli, ettei osaa kumminkaan kommentoida oikein. Hän tiesi, miten kova olin jännittämään palautetta. Puikkelehdimme tietöiden lomitse ja nousemme portaat kirjastoon. Kuljemme suuren kattokupolin alle. Vanha herra nostaa lakin päästään Anja Snellmanin nähdessään. Anja nyökkää ja sanoo heit.
– Tuolla pylväiden takana istuin lukemassa, Anja sanoo ja osoittaa parvelle.

Kirjoitat ”sisaruuden kaksoiskierteestä”, DNA:sta. Miten olet perehtynyt perinnölli-syysasioihin?

– Jo yliopistolla opiskellessani olin kiinnostunut biologiasta, biokemiasta ja geenitutkimuksesta. 1980-luvulla tutustuin Leena ja Aarno Palotiehen ja olen seurannut heidän työtään. Jo joitain aiempiakin kirjojani varten olen opiskellut, miten soluja tutkitaan.

Ajatteletko, että sinä olisit voinut olla Maru?

– Kyllä. Olisin voinut olla samalla tavoin sairas. Mikä onkaan lopulta meidän DNA-spiraaliemme ero? Mitä kaikkea perinnöllistä minä kannan mukanani ja siirrän seuraaviin polviin?
– Tiedän yhtä ja toista tautiriskeistäni. Isäni ja äitini ovat kuolleet sydänperäisiin sairauksiin.

Karhun kainalossa

Kirjastosta lähtiessämme Anja näkee Kallion kirkon, jossa hänet kastettiin vuonna 1954. Ja paloaseman, jossa oli komeita palomiehiä.  Tärkein lapsuuden paikka oli kuitenkin viereinen Karhupuisto, jonka graniittisen karhupatsaan juurella Anja monesti istui.
– Patsas oli lapsuuteni mysteeri. Äitini kertoi usein myyttisiä tarinoita karhuista ja muisteli Viipurin aseman karhupatsaita.
Olemme monella tapaa Anjan lähtösijoilla.
– Pakolainen ylittää jälkensä. Se on paitsi Aksel Sandemosen kirjan nimi, niin myös elämäni motto. Ihminen kiertää ja palaa aina takaisin kuin DNA-spiraali.

Värisemme kylmästä. Suuntaamme kahvilaan Flemarille. Kadun vastapuolella oli Anjan nuoruudessa Valion baari, jossa hän istui kavereidensa kanssa.

Ovatko kriisit kirjoittamisesi polttoainetta?

– Kriisi on lahja, jossa piilee mahdollisuus. Ihon Aika, Syysprinssi sekä Kiinalainen kesä olivat samalla tapaa henkilökohtaisia kirjoja, jotka oli vain kirjoitettava.
Kirjailija ryhtyy puhumaan siitä, millaisena hän kokee julkisuuteen liittyvän kepeyden vaatimuksen. Hän haluaa välillä olla vakava.
– Psykoterapiaopinnot ovat olleet tässäkin mielessä tärkeät.
– Koen päässeeni omaan maailmaani. Siellä ollaan isojen ja tärkeiden kysymysten äärellä.
Kirjailija sanoo tulleensa entistä tarkemmaksi siitä, mihin aikansa käyttää.
– Onneksi tehdasasetuksissani on iskunkestävä paskanilmaisin. Olen myös oppinut sanomaan ei. Kirjailijan työhön kun liittyy paljon myös lieveilmiöitä.

Opintojensa päättötyötä hän tekee mediasta ja traumoista.
– Tutkin, voiko syystä tai toisesta äkillinen ”medialle altistuminen” aiheuttaa samanlaisia traumaperäisiä stressireaktioita kuin kriiseissä olleilla.

Myös ihmisten yksinäisyys on näyttäytynyt vahvasti terapiaa opiskellessa.
– Myös Maru oli syvästi yksinäinen. Hänellä oli kuitenkin tunne, että minä välitän hänestä. Ja äitimmekin välitti paljon, aina symbioottiseen suhteeseen asti.
Sisaruuden viime päivät teho-osastolla olivat kosketusta ja kuiskauksia.

Anja Snellman

Millaisessa elämänvaiheessa nyt olet?

– Tämä orpous on tietysti surullista, mutta olin jo varautunut siihen. Koen olevani tienristeyksessä. Näen paljon valoa ja toivon, että saan olla terve, seurata lasteni elämänvalintoja, auttaa kanssakulkijoita, rakastaa ja kirjoittaa.

Astumme ulos kahvion lämpimästä.
– Aurinko paistaa, sininen taivas, jee, Anja ilahtuu.

Kursivoidut kohdat Anja Snellmanin romaanista Pääoma.

Artikkeli on julkaistu Kotiliedessä 21/2013.

Teksti: Essi Salonen
Kuvat: Kai Widell

Kommentoi

Kommentoi juttua: Anja Snellman: Sörkan friidu

Lukija52

Ihana Ana Snellman. Kiitos kirjoistasi.

Vastaa käyttäjälle Lukija52Peruuta vastaus

Sinun täytyy kommentoidaksesi.