Avioero: ”Suru vain pitää itkeä ulos”

Kolmen lapsen äiti Hanni Angelaho, 49, oli naimisissa pitkään. Liitto kangerteli useita vuosia, mutta silti avioero oli raskas ratkaisu.

Avioeron läpikäynyt Hanni Angelaho, kuva: Pekka Holmström, copyright: Otavamedia

”Näin jälkeenpäin minusta tuntuu, että parisuhteeni oli 10 vuotta alasajotilassa.

Tapasimme ex-mieheni kanssa kun olin parikymppinen, mieheni oli minua kolme vuotta nuorempi. Joitakin vuosia tapaamisen jälkeen rakastuimme ja menimme naimisiin.

Esikoisemme syntyi 1993 ja toinen lapsi 1996. Vähitellen suhteemme viileni. Kun toinen lapsemme syntyi 1996, puhuimme jo avioerosta. Intressimme olivat erilaiset.

Minä olin miestäni kiinnostuneempi perheestä, eikä meillä oikein ollut aidosti sellaista asiaa, mistä molemmat olisimme pitäneet. Päätimme kuitenkin jatkaa suhdetta ja kävimme perheneuvonnassa. Kolmas lapsemme syntyi 2002.

Yritin järjestää meille yhteistä aikaa. Vein lapsia hoitoon isovanhemmille ja keksin yhteistä tekemistä minulle ja miehelleni. Tuntui, että jos minä jaksoin hyvin, meillä meni kohtalaisesti, jos taas väsyin, suhde voi huonosti.

Lasten oireilu

Kolme vuotta ennen lopullista eroa sanoin ex-miehelleni, ettei hän vaikuta onnelliselta. Totesin, että hän voi joko lähteä tai meidän täytyy työstää asiaa. Tilanne tuntui vain vaikeutuvan, enkä itse enää jaksanut. Haimme apua perheneuvolasta ja lopulta menimme myös pariterapiaan.

Lapset oireilivat, vaikka en sitä heti huomannutkaan. Ilmapiiri kotona oli usein kamala.

Keskimmäinen lapsemme oli teininä paljon poissa kotoa. Meillä oli jatkuvaa rajankäyntiä kotiintuloajoista. Tyttö sanoi suoraan, ettei hän voi olla kotona, täällä on paha olla. Otin viestin henkilökohtaisesti. Tuntui niin kurjalta.

Esikoispoikani vetäytyi. Hän oleskeli paljon omassa huoneessaan ja pelasi. Nuorimmaisemme reagoi psykosomaattisesti. Vein häntä useasti lääkäriin vatsavaivojen vuoksi.

Yritin parhaani mukaan toimia niin, että aikuiset selvittävät aikuisten asiat lapsilta piilossa. Loppuaikana meillä oli kuitenkin riitoja myös lasten ollessa paikalla.

Terapia opetti omat rajat

Tuntui, että olin vuorokaudet läpensä töissä: olen puheterapeutti, joten mietin ammatikseni kommunikaatiota, mutta henkilökohtaisessa elämässäni se oli tuolloin hirvittävän vaikeaa.

Tunnistin itsestäni kiltin tytön syndrooman piirteitä ja myös läheisriippuvuus liippasi läheltä. Eräänä päivänä sain ahaa-elämyksen: minähän menen terapiaan ja selvitän asiat. Ajattelin, että sitten osaan olla parempi vaimo.

Terapiassa aloin ymmärtää, että olen riittävän hyvä. Asetin itselleni rajat. Tämä johti siihen, että koin saavani ex-puolisoltani enemmän arvostelua ja ilkeilyä osakseni. Koin, että hän jätti minut huomiotta, puhui päälleni ja katsoi silmiini vain silloin, kun oli vihainen.

Kaikesta huolimatta ymmärsin myös ex-puolisoani. Tunsin hellyyttä ja minulla oli halua kulkea toisen ihmisen rinnalla. Yritin parhaani, että puolisoni olisi onnellinen. Nyt ymmärrän, että jokainen on pohjimmiltaan itse vastuussa onnellisuudestaan, valinnoistaan ja omasta elämästään.

Hanni Angelaho kotonaan, kuva: Pekka Holmström, copyright: Otavamedia

Erokriisi

Joulun aikaan 2011 mietin tilannettamme. Luin, että hyvin hoidetusta avioerosta lapset selviävät 2-3 vuodessa. Se pysäytti. Entäs jos tuon ajan laittaisi huonon suhteen korjaamiseen? Se olisi kuitenkin edellyttänyt tahtoa molemmilta.

Erosimme 2012, virallisesti heinäkuussa. Lapsille kerroimme jo helmikuussa. Se oli yksi elämäni vaikeimmista illoista. Ajattelin, etten pystyisi enää hengittämään, mutta ymmärsin, ettei kenenkään kannalta olisi ollut hyvä asia jatkaa entiseen malliin. Erossa sovimme, että lapset saisivat jäädä kotiinsa, mieheni muuttaisi pois.

Vihan tunteet puskivat päälle vasta eron jälkeen. Terapia oli minulle paikka, jossa purkaa tunteita. Eron jälkeen lapset olivat käytännössä lähes koko ajan kanssani. Omien olosuhteidensa vuoksi ex-miehelläni oli hyvin harvoin mahdollisuus olla lastensa kanssa, vain muutama viikonloppu silloin tällöin toteutui.

Arjen pyörittäminen kolmen eri-ikäisen nuoren kanssa erokriisin keskellä oli haastavaa ja kaikesta yksin huolehtiminen tuntui ajoittain ylivoimaiselta. Rankimmassa vaiheessa tuntui, että elin valveen ja unen rajamailla. Nukuin noin kolme tuntia yössä. Sain kierteen katkaistua kevyellä lääkityksellä.

Kerran suutuksissani huusin lapsille, että menkää välillä isälle tai muuttakaa sinne. Nuorimmaiseni sanoi, että äiti sä et voi sanoa noin. Sehän on kuin hylkäisit meidät. Ymmärsin ja pyysin anteeksi.

Tunne ei ole totuus

Joskus suru puski päälle yllättäen. Se lähti syvältä, varpaista asti. Saatoin ruveta itkemään uimahallin saunassa. Kyyneleet vain tulivat, vaikka ilmekään ei värähtänyt. Pohjaton suru pitää vain itkeä ulos, itku puhdistaa.

Tunsin pettymystä ja epäonnistumista. Terapeuttini muistutti minua, että tunne on vain tunne, se ei ole totuus. Tunne voi kestää päiviä tai viikkoja, mutta ei kuitenkaan loputtomasti.

Lasten ja isän suhde huolestutti minua. Keskimmäinen lapsistani kuitenkin valisti minua sanomalla: ’Äiti, sä et voi meidän suhdetta isään kantaa. Se on meidän ja isän välinen asia ja isän vastuulla.’ Se oli viisaasti sanottu.

Erovuoden kesällä remontoimme kotiamme uuteen uskoon apinanraivolla. Kun remonttimies tuli laittamaan jalkalistat, se toi tunteen, että asiat edistyvät vaikka erosinkin.

Saatoin kävellä tuntikausia ja kun lapset harrastivat, lähdin lenkille tai zumbaan. Se helpotti oloa. Puhuin paljon puhelimessa. Mietin aina, kenelle voisin tänään soittaa, etten rasittaisi ketään yksittäistä ystävää liikaa. Olen kyllä etuoikeutettu, kun
minulla on monta ihanaa ystävää.

Luin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja lehtijuttuja. Etsin jotakin, mihin omaa tilannetta voi peilata. Kirjoitin myös prosessipäiväkirjaa. Ajattelin, etten pysty pitämään kaikkia asioita päässäni. Nykyisin tunnen jo iloa ja onnellisuutta. Elämä maistuu hyvältä. Nauru ja huumori palasivat kotiimme.

Musiikki toi iloa

Musiikki on minulle tärkeää terapiaa. Vanhempani ovat kotoisin Itä-Suomesta, Karjalan laulumailta ja äitini oli runosielu. Olen aina tehnyt lauluja ja soitan pianoa ja kitaraa välttävästi.

Aloitin laulutunnit sinä keväänä, kun erosin miehestäni. Muistan, kun menin tunnille usein aivan väsyneenä. Tuntui kuin olisin ryöminyt paikalle.
Kun palasin, jalkani pysyivät juuri ja juuri maassa. Sain tunnin aikaa itselleni niin, että toisella oli tilanteesta vastuu. Laulaminen hoitaa ihmistä, käyn tunneilla edelleen.

Musiikki toimi terapiana Hanni Angelaholle, kuva: Pekka Holmström, copyright: Otavamedia

Kokosin sanoittamiani ja säveltämiäni kappaleita avioeroni jälkeen levyksi Ikkuna aukeaa. Projekti oli ilon ja positiivisen energian antaja. Huomasin, että elämässähän tapahtuu myös hyviä asioita!

Moni levyn laulu on syntynyt eroprosessissa ja ne kuvaavat sen hetkisiä tunnelmia. Minulle lauluni ovat jo tehneet tehtävänsä eli toimineet terapiana, toivottavasti joku muu voi saada niistä vertaistukea.

Eroprosessin läpikäyminen vapauttaa antamaan anteeksi itselle ja toiselle. Jos vihaa ei pysty käsittelemään, se syö ihmistä sisältä. Avioero oli mahdollisuus itsetutkiskelulle ja omaksi itseksi kasvamiselle.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 4/15.

Teksti: Else Turunen
Kuvat: Pekka Holmström/Otavamedia

Keskustelu

Kommentoi juttua: Avioero: ”Suru vain pitää itkeä ulos”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X