Ihmiset

Näyttelijä ja teatterineuvos Eila Roine tunnetaan Eila-mummina – Tampereen likka ei pyrkinyt teatterikouluun, kun työväen teatterin johtaja lupasi opettaa hänelle "sen minkä koulukin"

Näyttelijä Eila Roine aikoo nousta teatterin lavalle niin kauan kuin pää ja jalat pelaavat. Kotikaupunkinsa Tampereen kaduilla häntä usein tervehditään Eila-mummina.

Askeleet kaikuvat tamperelaisen kerrostalon kivisessä porraskäytävässä. Teatterineuvos Eila Roine on asunut tässä Ojakadun varrella sijaitsevassa talossa pian puoli vuosisataa.
– Nämä Koskipuiston tienoot tehdasrakennuksineen ovat lapsuuteni maisemaa. Siksi viihdyn täällä, 83-vuotias Eila Roine juttelee, kun astumme portaasta tyhjälle pihalle. Marraskuun keskipäivä on hämärä.

Kun hän aikoinaan hankki 162 neliön kokoisen asunnon puolisonsa Vili Auvisen kanssa, se oli ”räyskäisessä” kunnossa, eikä tontin vuokra-aikaakaan ollut jäljellä kuin kymmenen vuotta.
– Eihän sellaiseen tartu muut kuin hullut näyttelijät.

Jäätyään leskeksi vuonna 1996 Eila Roine halusi pysyä kodissaan. Hän oli tottunut tilaan ja kiintynyt keskustan kulmiin.

Eila Roine iloitsee, että vuonna 1927 valmistunut talo on nykyisin suojelukohde. Lähes koko ikänsä Tampereella asuneena hän on nähnyt, miten paljon vanhaa on hävitetty.
– Useimmat puutalokorttelit täältä Kyttälästä ja Tammelasta on jo lyöty alas.

Ojakadullakin meinasi käydä vuonna 1986 hullusti, kun rakennuksen ylin kerros tuikattiin tuleen. Se oli tuolloin vielä puuta.
– Olin puhelimessa, kun paloautoja kaarsi pihaan. Lähetin Tommin ja Jannen katsomaan, mitä tapahtuu. Palosotilaat eivät päästäneet poikia enää takaisin sisälle. Yläkerta paloi, mutta alimmat kerrokset säästyivät.

Kuusi kaatui

Vaikka pojat ovat aikaa sitten muuttaneet kotoa, perheyhteys on tiivis. Lapsenlapsia Eila Roineella on kuusi ja ensimmäinen lapsenlapsenlapsikin jo syntynyt.

Eila Roine kertoo viettävänsä tämän joulun poikansa Tommin perheen luona Nokialla. Muista valmisteluista hän on jo luopunut, mutta Tommille hän leipoo suklaakakun. Muuten ”pojan joulu ei nimittäin tule”.
– Se on sellainen hirveän korkea, kuivakakun ja täytekakun yhdistelmä, joka kestää ja kestää.

Lasten ollessa pieniä Eila Roine loihti teatterikiireiden lomassa ison perhejoulun. Hämäläinen pitopöytä seisoi Ojakadun salissa komeana, ja sen ääreen istuttiin nauttimaan antimista monen sukupolven voimin.
– Kyllä mä mielelläni joulun laitoin, vaikka varmasti olin väsynyt. Kuusi kaatui joka joulu ja joskus se meinasi palaakin.

Nykyisin joulussa on tärkeintä yhdessäolo ja hautausmaalla käynti. Eila Roineen vanhemmat on haudattu Kangasalle, Vatialan hautausmaalle.
– Laskemme kynttilät ja otamme joka vuosi perhekuvan. Niistä näkee, miten lapset kasvavat.

Tv-mummia rakastetaan

Kävelemme Satakunnankatua kohti Tuomiokirkkoa. Siellä Eila pääsi aikoinaan ripille. Mieleen muistuvat tapahtumat paljon ennen sitä: sekin, kun talvisota syttyi. Roineen kodin ikkunat kaupungin keskustassa olivat hajonneet pommituksissa, ja perhe pakeni tuttavien luo kaupungin ulkopuolelle.

Eräänä päivänä lentokoneet lensivät hyvin matalalla, kun Eila oli veljensä Olavin kanssa hiihtämässä. He heittäytyvät lumipuvuissaan ojan pohjalle makaamaan ja heittivät lunta päälleen.

Pikkusisko Liisan ensimmäinen sana oli ”oma”. Se tarkoitti, että taivaalla liikkuva kone oli omien, suomalaisten. Silloin ei tarvinnut pelätä.

Saavumme Erkkilänkadun varrella olevalle Johanneksen koululle, jossa Eila kävi kansakoulua. Näyttelijäperhe oli muuttanut Turusta Tampereelle Eilan ollessa viisivuotias.
– Täällä mä olin vielä ihan hyvä oppilas, mutta tilanne huononi, kun harrastukset lisääntyivät.

Edelleen rooleja tekevä Eila Roine rakastui teatteriin hyvin pienenä. Isä Eero Roine näytteli Tampereen työväen teatterissa, jonka katsomoon tytär livahti aina kun mahdollista. Hieman isompana Eila oli koulussa varsinainen stand up -koomikko.

Koulun kellot soittavat välitunnille. Siinä määrin pihalla kulkevaa näyttelijää vilkuillaan, että Pikku Kakkosta on selvästikin katsottu. Näyttelijä aloitti koko kansan Eila-mummina vuonna 1996 ja lopetti vasta viime vuonna.
– Mä rakastan lapsia. Jos lapsia ei rakasta, heille ei kannata ruveta esiintymään. Lapset kyllä aistivat, jos homma on vastenmielistä.

Eila Roineelle oli tärkeää saada jutella tv-ohjelmassa hyvin vapaasti, vaikka häntä neuvottiin käsikirjoittamaan osuutensa.
– Puhuin lapsille omana itsenäni, ilman papereita, vaikka tietysti olin miettinyt asioita. En välittänyt jos tein kielioppivirheitä. Korjasin ne siinä lennossa.

Hän sai vuosien mittaan valtavasti palautetta ohjelmasta. Osa katsojista on muistanut lapsuudenidoliaan aikuisenakin. Kerran miespuolinen fani pysäytti auton keskelle katua ja juoksi Eilan kaulaan.

On sattunut sellaistakin, että televisiomummia on tultu kiittämään koko lapsuuden pelastamisesta.
– Monissa perheissä on turvattomuutta, avioeroja ja riitoja. Ja voihan olla, että omaa mummua ei saa vanhempien erottua edes tavata.

Kaatumisen kauhistus

Eila Roine varoittaa liukkaudesta, kun astelemme portaita alas Rongankadulle. Hän sanoo pelkäävänsä kaatumista ”yli kaiken”. Juuri nyt selkäkin on kipeä.
– Se saattaisi olla se viimeinen kaatuminen. Kävelen nykyään melko vähän. Kun menen näytöksiin työväen teatterille, otan bussin. Haluan säästää voimani näyttämölle.

Poikkeamme Hämeenkadulta Stockmannille, joka on näyttelijän lähikauppa. Sieltä hän ostaa ruokansa, vaikka kokkaaminen pelkästään itselle on tympeää. Onneksi lapsenlapset käyvät usein. Auttelevatkin, pitävät huolta.
– He ovat minulle valtavan tärkeitä. Kun he olivat pieniä, en pystynyt heitä juuri hoitamaan. Olin lähinnä roudarimummi. Se, joka oli jäähallin pihalle väärin pysäköidyssä autossa heitä odottamassa.

Tavaratalon hissiä odottaessan Eila huomaa pikkulapsiperheen.
– Älkää painako hissin nappia, tuolta tulee painajat, Eila sanoo meille kun näkee, että lapset ovat tulossa kyytiin.

Leikit napparin pihalla

Hämeenkadun ja Aleksanterinkadun kulmassa Eila Roine viittilöi entiseen Osuuskauppa Voiman taloon. Siellä hän asui suurimman osan lapsuuttaan yhdessä vanhempiensa, kolmen sisaruksen sekä vuokralla olleen perheen kanssa.
– Se oli sellaista kolhoosihommaa. Neliöitä oli vain reilut 60, mutta vieraitakin yövytettiin esimerkiksi Teatteripäivien aikana. Siskonpeti pedattiin lattialle.

Eila Roine joutuu nousemaan varpailleen, jotta näkee summeritaulusta, minkä nimisiä ihmisiä heidän kodissaan nyt asuu.
Voiman taloa vastapäätä on Turkisliike Napparin talo. Sen sisäpiha oli 1940-luvulla lasten paratiisi.
– Leikimme siellä halkopinoissa ja hevosten heinissä. Talonmies oli lapsia kohtaan ymmärtäväinen.

Pihassa hän huokaa. Autojen parkkipaikkana toimiva kenttä ei vastaa muistoja. Mutta onneksi vastaan tulee Martti Nappari, turkisliikkeen omistajan poika, jonka kanssa voi muistella menneitä.

Eila oli hurjapäinen lapsi. Milloin hän laski pahvinpalalla kohti koskea, milloin kiipesi puun latvaan, milloin kahdeksankerroksisen kotitalon katolle. Siellä hän sisaruksineen lasketteli kattopeltejä pitkin parvekkeelle.
– Jäimme siitä kiikkiin ja äitini oli aivan kauhuissaan. Nykyisin minulla on korkeanpaikan kammo.

Aivan kulman takana on Koskipuiston ranta, tärkeä lapsuuden leikkipaikka sekin. Kaksi miestä on töyräällä kalastamassa. Vastarannalla näkyy Tampereen kaupunginkirjasto, josta Eila lainasi lapsena ahkerasti kirjoja.
– Kun kävelin sieltä kotiin, usein jo samalla luin.

Kuin naava puussa

Ajamme autolla Tampereen työväen teatterille, Hämeenpuiston laitaan. Siellä Eila Roine on näytellyt yli 60 vuotta: Täällä Pohjantähden allan Elinaa, Pygmalionin Elizaa ja lukuisia muita rooleja. Virallisesti hän jäi eläkkeelle vajaat 20 vuotta sitten, mutta rooleja on riittänyt sen jälkeenkin.
– Mä olen kasvanut kiinni tänne kuin naava puun kylkeen.

Eila Roine tervehtii kaikkia teatterin käytävillä ja kaikki tervehtivät häntä. Hän käy toimiston ovella ilmoittautumassa näyttelijöiden joulujuhlaan, jota vietetään vuorovuosina Tampereen teatterissa ja Tampereen työväen teatterissa.
– Juhlissa syödään ja juodaan hyvin, ja ohjelma on yleensä jotain mautonta. Minä lähden nykyisin ajoissa kotiin.

Vilkkain lounasaika on jo ohi, kun menemme henkilöstöravintolaan. Pian sisään kurvaa myös pikkuveli Esko Roine, jonka kanssa Eila on näytellyt monissa näytelmissä.
– Hyvin meillä on mennyt. En pidä veljen kanssa näyttelemisestä ihmeellisenä. Olen näytellyt myös mieheni, sisareni, anoppini ja poikani kanssa.

Nuorena Eila Roineelta jäi pyrkimättä Teatterikouluun, koska työväen teatterin johtaja Eino Salmelainen lupasi opettaa hänelle ”sen minkä koulukin”.
– Sain häneltä kantapään kautta kovan opin. Lopullisesti tämän ammatin oppii vasta työssä. Ja karisma ihmisellä joko on tai ei ole.

Ensimmäisen roolinsa Eila teki vuonna 1949 näytelmässä Varsovan ghetto.
– Lähinnä ryömin siinä lavalla. Ei se mainittava suoritus ollut.

Puolisokin löytyi teatterilta. Naimisiin Eila ja Vili Auvinen menivät vuonna 1955. He myös näyttelivät avioparia rakastetussa tv-sarjassa Heikki ja Kaija. Ja katsojilta meni fiktio ja todellisuus sekaisin.

Vieläkin Eila Roine kuulee kommentteja, kuinka he tekivät ensimmäistä suomalaista tosi-tv:tä.
– Saan tolkuttaa, että emmehän me siinä itseämme esittäneet.

Eila Roine kertoo jatkavansa näyttelemistä niin kauan kuin pää ja jalat pelaavat. Parhaillaan hänellä on rooli seniorikomediassa Vielä ehtii. Ja hiljattain hän teki roolin elokuvassa Eila, Rampe ja likka.
– Olen jo monta vuotta tehnyt viimeisen roolini, mutta aina mä näköjään tartun, jos jotain kiinnostavaa tarjotaan.

Se ero entiseen tosin on, että näytösten jälkeen näyttelijä tuntee olevansa aivan loppu.
– Silloin mua ei kiinnosta muu kuin kotiin pääsy ja suihku.

Iltapäivä on pitkällä, kun kurvaamme takaisin Ojakadulle. Eila Roine astuu kotitalonsa pihaan ja painaa portin kiinni. Hetken päästä toisesta kerroksesta aukeaa ikkuna ja hän tulee vilkuttamaan.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 27/2014.