Elinluovutus helpotti Johannan surua: Kuolleen veljen elimet pelastivat lapsen

Voiko veljen elimiä muka hyödyntää, Johanna Storck ihmetteli, kun häneltä kysyttiin sairaalassa, mitä kuolemaa tekevä Antto oli ajatellut elinluovutuksesta. Mutta nykyään elimiä saadaan paljon juuri Anton kaltaisilta alkoholisteilta.

Kun helsinkiläinen Johanna Storck, 33, pääsi perille Töölön sairaalaan, veli ei näyttänyt kuolleelta mutta ei elävältäkään. Kuin vahanukke, Johanna ajatteli.

Hoitaja kertoi tilanteen suoraan. Antto oli kaatuessaan loukannut päänsä eikä reagoinut enää mihinkään. Verenvuoto oli niin valtava, että vasen aivopuolisko oli lakannut toimimasta ja oikea puolisko hiipui parhaillaan. Mitään ei voitu tehdä. Antto kuolisi, ihan pian. Joko tänään tai huomenna.

Johanna tuijotti hengityskoneeseen kytkettyä veljeään. Antto oli kasvattanut parran. Punaisen, siistiksi tyylitellyn parran. Et sitten viitsinyt kertoa, että olet ryhtynyt hipsteriksi, Johanna ajatteli.

Hetken kuluttua sairaanhoitaja kysyi, tiesikö Johanna, mitä mieltä Antto oli elinluovutuksesta.

Oletettu suostumus

Näin elinluovutus otetaan nykyään esille. Selvitetään, onko potilas vastustanut luovutusta. Jos ei ole, hän on elinluovuttaja.

Aiemmin omaiset tekivät päätöksen, mutta elokuussa 2010 elinluovutuslaki muuttui. Oletettu suostumus, kuuluu termi.

Keskustelun sävyn tulisi olla sellainen, että omaisilta ei kysytä lupaa elinluovutukseen vaan halutaan informoida heitä myönteiseen sävyyn, terveydenhuollon henkilökunnalle kirjoitetussa elinluovutusoppaassa neuvotaan.

Asiasta aletaan puhua nopealla tahdilla. Omaiset ovat vasta saaneet tietää läheisen tekevän kuolemaa. Ja pian jo otetaan esiin elinluovutus. Näin on pakko toimia, aikaa on vain muutama päivä.

Miltä kysymyksen kuuleminen tuntui?

Hyvältä, Johanna Storck vastaa. Veli oli kuolemassa kovin nuorena, hän oli vasta 38-vuotias. Ajatus siitä, että Anton elimet jatkaisivat matkaa, tuntui lohdulliselta. Järkyttävästä tilanteesta seuraisi edes jotain hyvää.

Asiasta puhumista auttoi se, että sairaanhoitaja oli niin myötäelävä.

”Hän osasi toimia siten, että se tuntui sekä Anton että meidän läheisten huolenpidolta.”

Elinluovutus

Johannalla on kännykässä kuva Antosta, joka otettiin, kun veli tuli katsomaan hänen bändinsä keikkaa.

Baarijakkara kaatui

Anton kuolemaan johtaneet tapahtumat eivät olleet kauniita. Hän oli mennyt Nurmijärvellä lähikapakkaansa ja asettunut baarijakkaralle. Tilannut juoman, toisen, lisää.

Sitten rajuja kouristuksia, viinakramppeja. Epileptinen kohtaus, kuten saman voi ilmaista siivommin. Baarijakkara kaatui, Antto iski päänsä. Hänen kallonsa murtui.

Tiedätkö, mikä päivä nyt on, paikalle hälytetyn ambulanssin ensihoitaja kysyi. Lauantai, Antto vastasi, vaikka oikeasti oli arki-ilta. Aivoissa oli verenvuoto. Kookas kovankalvonalainen verenvuoto, kuolintodistukseen kirjattiin myöhemmin.

Elinsiirtojen ennätysvuosi

Vuosi 2016 oli Suomessa elinsiirtojen ennätysvuosi. Siirrettiin:

262 munuaista

61 maksaa

27 haimaa

30 sydäntä

18 keuhkot

1 kasvot

Kerro läheisille

Ex-puoliso tiesi, että Antto oli täyttänyt elinluovutuskortin. Sitä ei kuitenkaan tarvittu.

Vaikka kortteja jaetaan yhä apteekeissa, tositilanteessa niitä ei etsitä. Kortin tarkoituksena on ennemminkin saada ihmiset ottamaan eliluovutus puheeksi.

Se olisi tärkeää, sillä vaikka lähes 90 prosenttia suomalaisista suhtautuu elinluovutukseen myönteisesti, vain puolet heistä on kertonut kantansa muille.

Entä jos omaiset päätyvät vastustamaan luovutusta?

Lain mukaan elimet hyödynnetään, mutta käytännössä omaisia kuunnellaan. Jos yksikin lähiomaisista vastustaa elinluovutusta, siihen ei ryhdytä.

Näin käy hyvin harvoin. Meilahden jättimäisessä tornisairaalassa ei ollut viime vuonna ainuttakaan tilannetta, jossa omaiset olisivat asettuneet vastahankaan. Vuonna 2016 yhden potilaan omaiset estivät elinluovutuksen.

Kyse on yleensä kommunikaatio-ongelmista. Mahdollinen luovuttaja on esimerkiksi Suomessa lomaillut turisti tai täällä onnettomuuteen joutunut ulkomaalainen rekkakuski.

Äkkiä Antto etääntyi

Anton läheiset onneksi tiesivät, mitä Antto halusi. He tosin arvelivat, että elinluovutus ei onnistuisi. Tuskin elimiä voisi käyttää. He epäilivät, että Antto oli vakavasti sairas.

Kaksi vuotta sitten Antto muuttui eikä suostunut kertomaan kenellekään, mistä oli kyse.

Aiemmin Antto oli soitellut läheisilleen säännöllisesti. Hän oli rakennusalan yrittäjä ja tarttui puhelimeen ajaessaan pitkiä työmatkoja. Johanna eli hektistä elämää eikä olisi aina ehtinyt jutella. Mutta Antto soitti ja soitti, kertoi elämästään, kuntoiluprojekteistaan, uusimmista superfoodeista.

Syksyllä 2015 yhteydenpito tyrehtyi. Läheiset eivät saaneet Antosta irti mitään, he saattoivat vain arvailla, mistä oli kyse. Syöpä, he lopulta päättelivät, kun eivät muuta keksineet.

Antto ei myöntänyt eikä kieltänyt. Hän vetäytyi omaan maailmaansa.

Elinluovutus

Johanna Storck on lapsesta asti ilmoittanut olevansa elinluovuttaja.

Apua pullosta

Aktiivivaiheen syöpä olisi tosiaan estänyt elinluovutuksen. Kovin montaa muuta estettä ei enää nykyään ole. Vain B- ja C-hepatiitti ja hiv-tartunta.

Anton kohdalla kyse ei kuitenkaan ollut syövästä. Vasta kun hän makasi teho-osastolla viittä vaille aivokuolleena, läheisille selvisi potilastiedoista, mitä oli tapahtunut. Antto oli masentunut.

”Hän ei antanut auttaa. Vaikka hänellä oli tosi vaikeaa, hän ei osannut puhua asiasta kenellekään. Hän sulki puhelimen”, Johanna suree.

Samoihin aikoihin Antto alkoi juoda, luultavasti loiventaakseen ahdistusta. Se oli Johannalle kova paikka. Alkoholi oli heidän perheessään ongelma, ja Antto ja Johanna olivat liittoutuneet keskenään. Meistä kahdesta ei tule alkoholisteja, he olivat luvanneet toisilleen kerta toisensa jälkeen.

Nyt Antto joi, itsetuhoisesti. Vuosi ennen kuolemaansa hän joutui sairaalaan, tärinät olivat niin hirvittävät. Silti Antto oli yhä Antto. Hän piti ulkonäkönsä viimeisteltynä ja huolehti, että jääkaapissa oli parsaa.

Juopon hyvät elimet

Vielä kymmenisen vuotta sitten raju alkoholinkäyttö olisi tehnyt elinluovutuksen mahdottomaksi, mutta ei enää. Rasvoittunutta maksaa ei pystytä hyödyntämään, mutta muut elimet saattavat olla hyvässä kunnossa.

Itse asiassa kroonistuneet alkoholistit ovat nykyään yksi suurimpia elinluovuttajien ryhmiä. Heidän verensä hyytymisjärjestelmä on heikentynyt, minkä seurauksena he ovat alttiita saamaan aivoverenvuotoja. Lisäksi he kaatuilevat humalassa.

Suomessa elimiä irrotetaan ainoastaan aivokuolleilta vainajilta. Heistä valtaosa kuolee aivoverenvuotoon. Loput menehtyvät esimerkiksi päähän tulleen iskun seurauksena.

80-vuotiaskin kelpaa

Kymmenisen vuotta sitten havahduttiin siihen, että elimiä tarvittiin lisää. Ihmisiä kuoli elinsiirtojonoon. Läheskään kaikkia luovuttajia ei tunnistettu, ja elimiä meni hukkaan sairaaloissa joka puolella Suomea.

Niinpä käsitystä siitä, kuka kelpaa elinluovuttajaksi, lavennettiin. Alkoholistit, kyllä. Pikkulapset, toki. Ikäihmiset aina kahdeksankymppisiksi asti, ilman muuta, onhan nykyään myös iso osa uuden elimen saajista iäkkäitä.

Tällä hetkellä luovuttajien keski-ikä on 54 vuotta. Meilahden tornisairaalan toistaiseksi nuorin elinluovuttaja on ollut 3-vuotias, iäkkäin 77-vuotias.

Ihanneluovuttaja on edelleen tapaturmaisesti kuollut nuori. Nuoret ovat yleensä terveitä ja luovuttavat parhaimmillaan seitsemän elintä. Mutta nuoria luovuttajia on niin vähän, että heiltä saadut elimet eivät riitä.

Ikäihminen pystyy harvoin luovuttamaan useita elimiä. Esimerkiksi munuaiset ovat monesti heikentyneet diabeteksen seurauksena. Mutta iäkkään luovuttajan maksa saattaa olla priimakunnossa.

Tehostamisesta huolimatta elimiä ei edelleenkään ole tarpeeksi. 5–10 prosenttia elinsiirtoa tarvitsevista kuolee odottaessaan sopivaa elintä.

Yksi mahdollisuus lisätä luovutusten määrää olisi kelpuuttaa elinluovuttajiksi myös sydämenpysähdyksen seurauksena kuolleet.

Tulokset ovat tosin hieman huonompia, jos elimet irrotetaan, kun sydän ei enää syki. Mutta tämä on ainoita keinoja saada lisää elimiä.

Joissakin Euroopan maissa ja esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Australiassa sydämenpysähdykseen menehtyneet ovat luovuttajia.

3 asiaa, joita luovuttajan omaiset kysyvät

1. Mikä läheisen kuolinaika on?

Täsmällinen kellonaika konkretisoi aivokuolemaa, sillä hengityskoneessa yhä pidettävä läheinen näyttää samalta kuin ennen kuolinhetkeään.

 

2. Miltä omainen näyttää elinluovutuksen jälkeen?

Hän näyttää tavalliselta vainajalta. Elinluovutuksesta ei jää näkyviä jälkiä.

 

3. Voiko omaisen nähdä vielä elinten irrotuksen jälkeen?

Voi. Sairaalassa on tätä varten jäähyväishuone. Vainajan hyvästely irrotusleikkauksen jälkeen on tärkeää etenkin niille omaisille, jotka eivät esimerkiksi välimatkan takia ole ehtineet viettää aikaa sairaalassa potilaan vierellä.

Varmasti aivokuollut

Antto kuoli aamulla kello 8:52, puolitoista vuorokautta kaatumisen jälkeen. Aivokuolema oli varmennettu lukuisilla kokeilla, joista jokainen pitää ruksia tarkistuslistaan. Eihän kynsivallin kipuärsyke saa aikaan liikkeitä raajoissa? Eiväthän silmät räpsähdä, kun sarveiskalvoa kosketaan pumpulitikulla? Eihän korvakäytävään ruiskutettu jäävesi aiheuta silmien liikkeitä?

Viimeiseksi oli tutkittu hengitystä säätelevien aivorakenteiden toiminta. Antto ei alkanut hengittää itse, vaikka hänen valtimoverensä hiilidioksiditasoa nostettiin. Tämä oli viimeinen vahvistus: Antto oli aivokuollut.

Hoitajat ja lääkärit lopettivat puhuessaan käyttämästä verbiä hoitaa, eikä Anttoa enää kutsuttu potilaaksi vaan vainajaksi. Sanavalinnat ovat niin tärkeitä, että niiden käytöstä on ohjeistus.

Silti joidenkin omaisten oli vaikea ymmärtää tilannetta. Oliko aivokuolema oikea kuolema? Anttohan hengitti yhä, hänen rintansa nousi ja laski.

Se johtui hengityskoneesta. Elinten piti saada happea, jotta ne säilyivät kunnossa.

Mitä nyt tapahtuu?

Kolme tuntia Anton kuoleman jälkeen Johanna hätääntyi. Hän kuuli, että ruumis siirretään Meilahden tornisairaalan, missä tehdään kaikki Suomen elinsiirtokeikkaukset. Nytkö veli katoaa valtavan sairaalan uumeniin?

Johanna tarvitsi tietoa, se oli hänen tapansa käsitellä järkytystä. Hän halusi hahmottaa mielessään aikajanan siitä, mitä veljelle tapahtui. Johannalle annettiin kännykkänumero, ja hän soitti siihen kerran, kaksi, uudestaan. Hän tykitti kysymyksiä.

Missä Antto nyt on? Mitä elimiä pystytään käyttämään? Minkälaisille potilaille ne menevät? Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Hoitohenkilökunta ei tarjoa omaisille tietoa aktiivisesti, sillä on vaikea tietää, mitä kukin haluaa kuulla – tai kestää tietää. Mutta kysyjälle vastataan. Puhelu puhelulta Johanna sai vastauksia.

Maksaa ei voida käyttää, alkoholi on tärvellyt sen.

Sydän ja keuhkot on irrotettu, ne ovat erinomaisessa kunnossa.

Munuaisia irrotetaan parhaillaan. Niistä toinen menee Lastenklinikalle, kunhan se ensin todetaan irrotuksen jälkeen tehtävissä testeissä hyväksi.

Tämä tieto oli pysäyttävä. Anton munuainen! Lapselle! Kun ääni puhelimen toisessa päässä vielä painotti, että Antosta oli saatu hyvät elimet, Johanna sai kylmiä väreitä, jotka kihelmöivät varpaissa asti.

”Olin niin ylpeä veljestäni. Hyvät elimet! Hän oli pitänyt itsestään huolta, oli lopettanut tupakoinninkin hypnoosin avulla.”

elinluovutus

Sairaanhoitaja Kirsi Arhe huolehti Antosta Töölön sairaalassa.

Hoitajakin liikuttuu

Johanna on miettinyt kiitollisena niitä ihmisiä, jotka hän kohtasi sairaalassa. Etenkin sitä hoitajaa, joka huolehti Antosta Töölön sairaalan neurokirurgisella tehovalvontaosastolla.

”Miten hän osasikin puhua yhtä aikaa aivan suoraan ja olla silti hienovaraisen empaattinen.”

Niin, miten se tehdään? Kuinka omaiset kohdataan tällaisessa tilanteessa?

”Tärkeintä on kuulostelu”, Kirsi Arhe sanoo. Hän on se sairaanhoitaja, joka hoiti Anttoa Töölössä.

Kuulostelu alkaa heti siitä hetkestä, jolloin lääkäri mainitsee sanan elinluvutus ensiksi paikalle ennättäneille läheisille. Kirsi on silloin kuulolla. Hän tahtoo myöhemmin käyttää täsmälleen samoja termejä. Järkyttyneet omaiset rekisteröivät hyvin vähän. Samoilla sanoilla puhuminen auttaa.

Toinen olennainen asia on olla rehellinen. Jos potilas esimerkiksi yskäisee, täytyy selittää, että se on vain selkäytimen hapenpuutteesta johtuva heijaste, ei merkki toipumisesta.

Kaiken aikaa Kirsi tarkkailee, millaista tukea omaiset tarvitsevat. Jotkut laittavat kaikki luukut kiinni. Toiset tahtovat tietää pienimmätkin yksityiskohdat.

Elinluovutuspotilaat omaisineen koskettavat Kirsiä syvästi.

”Aina se menee tunteisiin. Olen usein itkenyt omaisten kanssa.”

Ja kaikki tapahtuu niin nopeasti. Kohta Kirsi jo ojentaa muovipussia: vainajan tavarat, ole hyvä.

6 faktaa elinluovutuksista

1. Yhdeltä elinluovuttajalta saadaan keskimäärin kolme elintä.

2. Jos luovutettua sydäntä ei tarvita sellaisenaan, se menee Lastenklinikalle varaosiksi. Läppiä ja verisuonia tarvitaan synnynnäisten sydänvikojen korjaamiseen.

3. Luovuttajilta otetaan myös kudosta, kuten silmien sarveiskalvoa. Myös ihoa siirretään, sitä tarvitsevat esimerkiksi palovammapotilaat.

4. Ensimmäinen elinsiirto tehtiin Suomessa vuonna 1964. Siirretty elin oli munuainen. Seuraava siirretty elin oli maksa vuonna 1982.

5. Munuaisen voi luovuttaa myös elävä ihminen, mutta tämä on Suomessa toistaiseksi vähäistä.

6. Euroopassa elinluovutusten kärkimaita ovat Espanja ja Kroatia. Niissä elinluovuttajien tunnistaminen on tehokasta. Myös tieliikenneonnettomuuksien määrä vaikuttaa.

Elinluovutus Amerikan malliin

Yhdysvalloissa elinluovutus on juhlan paikka. Luovuttajia ylistetään sankareina, joille järjestetään paraateja ja juhlia. Omaiset pääsevät halutessaan tutustumaan ihmisiin, joille heidän kuolleen läheisensä elimet ovat menneet.

”Olemme seuranneet poikamme oikean munuaisen saaneen miehen elämää viimeiset 13 vuotta. Itkin, kun tämän miehen poika valmistui high schoolista ja hänen isänsä oli yhä elossa”, eräs liikuttunut äiti kertoo YouTube-videolla.

Euroopassa tällainen ei tule kyseeseen. Laki määrä, että elimen saaja ja luovuttajan omaiset eivät saa toisistaan tietoja, jotka voivat paljastaa henkilöllisyyden.

Silti Johanna Storck kaipasi vielä lisää faktoja. Veljen tarinasta puuttui loppu. Mitä elimille oli tapahtunut? Olivatko siirrot onnistuneet? Entä jos eivät olleet? Mitä hän sillä tiedolla tekisi?

Tilastojen valossa onnistuminen on todennäköistä. Nykyään se, että elimistö alkaa äkillisesti hylkiä uutta elintä, ei ole ongelma. Yli 80 prosenttia elinsiirtopotilaista on hengissä viisi vuotta siirron jälkeen.

Anton hautajaisiin asti Johanna malttoi mielensä. Mutta kaksi päivää uurnanlaskun jälkeen hän soitti Töölön sairaalaan. Hänen kysymyksiinsä ei osattu vastata heti, mutta asiaan luvattiin palata vielä samana päivänä.

Alkoivatko elimet toimia?

Iltayhdeksältä Johannan puhelin soi. Uutiset olivat hyviä.

Anton keuhkot oli siirretty pitkäaikaissairaalle potilaalle ja niiden toiminta oli käynnistynyt hyvin.

Sydän oli annettu sitä kipeästi tarvinneelle henkilölle ja toimi mainiosti.

Munuaisista toinen meni iäkkäälle miehelle, onnistuneesti.

Toisen munuaisen sai pieni, synnynnäisestä munuaisviasta kärsinyt lapsi. Elin oli alkanut toimia jo leikkauksen aikana.

Johannan janoama aikajana Anton viimeisistä vaiheista oli valmis. Nyt olisi surun vuoro.

 

Juttua varten on haastateltu myös Meilahden tornisairaalan neurologian klinikan vs. osastonylilääkäri Kirsi Rantasta, joka on Meilahden donortyöryhmän puheenjohtaja, ja kahta HUS:n elinluovutuskoordinaattoria, Kukka Nurmea ja Linda Luomaa.

Juttu on ilmestynyt alun perin Kotiliedessä 1/2018.

Keskustelu

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.