Emännänkuvia

Katselkaa tässä muuatta pilajulkaisua ja sen muuatta kuvaa. Siinä kuvassa kaksi emäntää keskustelee. Mutta, armahtakoon, mitä kuvatuksia he ovat!

Pölkkyjä he ovat! Ja pölkyllä jonkinlaiset tapit silminä.

Kaulaa ei ole ollenkaan. Leukaa sen sijaan on – ja jalat on lainattu elefantilta.

Ja mikä älyttömyyden ylistysvirsi koko ruho! Vartaloksi sitä ei kukaan voi sanoa.

Suusta, ei vaan kidasta, voisi ajella leipiä lapiolla sisään, sillä tottakai on oletettu, että tuo ruho on suurusaineella noin paisunut.

Niin, sellaisiksi meitä kuvataan, maanemäntiä.

Mutta miksi?

Kun katselen täällä Sampakan Hilmaa ja Litukan Emmiä, Kopun emäntää ja itseäni, niin näen ihmistä aika paljon, vaikka olemmekin kaikki paksuja naisia ja vaikka jotkut meistä käyttävätkin vielä kansannaisen vanhaa vaatepartta, suoraa röijyä ja ympäri poimutettua hametta. Sanoihan eräs suuri kirjailijattaremme, että se on tyylipuhdas puku – ja se uskotaan, kuin myös nähdään.

Kuvientekijän pitäisi joskus nähdä näitä salokylän emäntiä. Eivät ne niin puukelloja ole, kuin miksi ne kuvataan, saisi heihin vähin ripotella sieluakin.

Näkisittepä, mikä lempeä hohde on tuollaisen vankkarakenteisen työnruhtinattaren kasvoilla, kun hän puhuttelee verenpisaraa tai annansilmää ikkunalla.

Aina kun Sampakan emäntä pistäytyy meillä, pitää hänelle näyttää ”hortensaa” – sen kehitys näyttää olevan hänelle kuin autuuden asia. Velat ja pakkohuutokaupat hetkeksi unohtuvat kauniin kukan ääressä.

Sielu meillä on. Antakaa se meille kuvissakin.

Viime joulupäivänä näin kauniin näyn.

Keskipakon emäntä oli kutsunut koko seutukunnan naisväen silloin kuuntelemaan emännille tarkoitettua puhetta radiosta.

Litukan vankka emäntä istuu vastapäätä minua, lapsi sylissään – ja itkee. Taikka ei, ei se ollut tavallista itkua, itkuhan häiritsee. Hän vain oli ja antoi kyynelten valtoimenaan juosta silmistä. Silmäluomet olivat alaspainuneet, lapsi hiljaa, unillaan – hän oli kuin Neitsyt Maaria. Vankka ja tilavuutta täynnä, mutta kun sieluun kosketettiin, ei näkynyt jälkeäkään väkevästä hallintakyvystä ja hyvästä taloudenpidosta, kaikki kaunis vain sinä hetkenä oli esillä.

En unohda sitä.

niin että kyllä meille vähän pitäisi tehdä oikeuttakin. Ei saa antaa meille älyttömiä tappisilmiä, tekemättömiä käsiä, elefantin jalkoja eikä ruuhia kengiksi.

Olemme ihmisiä.

Teksti: Impi Aroaho Kotiliesi 3/1935

Keskustelu

Olipa kauniisti sanottu. Minäkin haluan olla ”vankka ja tilavuutta täynnä” mielummin kuin lihava…

Kaunis kirjoitus ja todenmukainen… noissa entisajan väkevissä naisissa oli jokaisessa enemmän ihmisyyttä, kuin koko maakunnassa nykyään! No, ehkä vähän raaka vertaus, mutta ei niin kaukana todesta silti…

Maatalon emännillä jos keillä on oltava myös sielua jasydäntä kaikille kanssakulkijoille niin ihmisille kuin eläimillekin. Vain cityihminen voi arvostella noin tunteettomasti kanssasisartaan. Kaupungissa kun kaikkien kuuluisi mahtua samaan, yksisilmäiseen ja kapeaan muottiin, mutta maaseudulla nähdään asiat onneksi kokonaisvaltaisemmin.

Kommentit naispilakuvista olivat karmeita, mutta juttu joissa valotettiin naisten sisintä minää vei koko pohjan alta ilkeiltä huomautuksilta. Toisaaltaa tuosta maaseudun kokonaisvaltaisesta näkemyksestä, joskus sitä on, joskus ei täällä maaseudulla kuten kaupungissakin. Joka on sinut itsensä kanssa , näkee hyvän toisessakin.

Kommentoi juttua: Emännänkuvia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X