Ihmiset

Esiintymispelon voittanut kirjailija Kjell Westö: "Edelleenkin vähän pelkään ihmisiä"

Kirjailija Kjell Westö ei hallitse supliikkia eikä nouse mielellään lavalle. Erään kaoottisen kokemuksen jälkeen hän oli kaksi vuotta esiintymättä. Mutta nyt on taas pakko nousta parrasvaloihin.

On eräs hetki, jonka kirjailija Kjell Westö, 55, muistaa, vaikka aikaa on kulunut jo 29 vuotta. Teatterinjohtaja Vivica Bandler komensi nuoren runoilijan suomalaisten kirjailijoiden esiintymismatkalle Tukholmaan, eikä Vivicalle voinut sanoa nej.

Matka oli osa Suomi-viikkoa, ja tarkoitus oli esitellä uutta suomalaista kirjallisuutta. 27-vuotias Kjell kammoksui esiintymistä, mutta ajatteli selviävänsä, sillä ei uskonut suomalaisten kirjailijoiden kuitenkaan saavan kansaa liikkeelle pimeässä pakkasillassa.

Toisin kävi. Dramaten-teatterin sali pullisteli ihmisistä. Valtavaa mustaa lavaa valaisi kirkas spotti, sen alla odotti mikrofoni. Tarkoitus oli vangita monisatapäisen yleisön huomio esikoisrunoudelle.

”Polveni kalisivat, ääneni tärisi. Muistan, että minun oli vaikea pysyä jaloillani. Tilanne oli aivan liikaa parikymppiselle psyykelleni.”

Siltä istumalta hän kieltäytyi kahdeksi vuodeksi kaikesta esiintymisestä.

Ilta Dramatenin lavalla saattoi vaikuttaa siihenkin, että lupaavasta nuoresta runoilijasta tuli romaanikirjailija. Proosan kirjoittaja saa asettua parrasvaloihin ikään kuin rupattelemaan. Runoilijan täytyy astua lavalle kuin rocktähden.

Toistoja ja keskittymistä

Vaikka julkinen esiintyminen on sittemmin tuottanut vähemmän kauhua, joskus jopa nautintoa, Kjell laskee opetteluun kuluneen kymmenen vuotta.

Hän taltutti esiintymispelon samoilla aseilla kuin lentopelon. Tarvittiin sitkeyttä, jatkuvaa toistoa ja ripaus itseironiaa. Jälkimmäistä kertyy onneksi samaa tahtia vuosirenkaiden kanssa.

”Nuorempana suhtautuu kaikkeen kohtalokkaasti. Iän myötä olen oppinut, että vaikka mokaisin miten pahasti tahansa, aurinko nousee huomennakin. Ja ainoa, joka lopulta välittää, olen minä itse.”

Sekin on auttanut, että pitkälle päälle kolmikymppisenä Kjell väsyi yritykseensä olla boheemi hulttio ja lopetti puolihuolimattoman säntäilyn. Hän oppi ajattelemaan, että jos joku todella haluaa lähteä syyssateella lämpimästä kodistaan kirjastoon kuuntelemaan romaanikirjailijaa, tällä täytyy olla jotain annettavaa.

”Nyt vanhemmiten uskallan pyytää tilaisuuksien puheliailta järjestäjiltä, että saisin olla vartin tai puoli tuntia ihan hiljaa vaikka pimeässä huoneessa ja keskittyä siihen, mitä aion sanoa.”

Kjell Westö
Kun julkisuus oli vielä uutta, Kjell jännitti kuvissa. ”Jos kuvaaja pyysi jotenkin hassuttelemaan, istuin kädet puuhkassa vakavana.”

Sukupolviero näkyy

Tänä kesänä esillä olemista jälkeen tarvitaan. Elokuussa ilmestyy neljän vuoden rypistyksen jälkeen Kjell Westön seitsemäs romaani Rikinkeltainen taivas.

Kirjailijan ammatissa tämä tarkoittaa, että puhelimeen ja sähköposteihin on taas vastattava.

Tässä suhteessa kirjailijan työ on muuttunut Kjellin uran aikana täysin. Jos hän aikanaan ryhtyi alalle osin siksi, että saa vetäytyä yksinäisyyteen, sittemmin on ollut pakko oppia olemaan esillä.

Hän on huomannut, että vanhemmille ikäpolville, 1940-luvulla syntyneille kirjailijoille se saattaa olla ylivoimaista, kun taas nuoremmat ovat ällistyttävän sinuja julkisuuden kanssa. Osaavat brändätä itsensä ja asettua kuvattaviksi luontevan rohkeasti.

”Omassa sukupolvessani tämä oli aluksi aikalailla kiellettyä. Ehkä se on ollut 1960- ja 70-lukujen vasemmistohegemonian tuotosta, että ei saa kuvitella itsestään liikoja.”

Joukossa pelko nähdään

Miesten maailmassa ujous ja syrjään vetäytyvä luonne ovat usein hankala rasti.

”Poikaporukoissa haistetaan veren haju. Pelko ei jää piiloon, eikä se vähennä aggressiivisuutta, vaan päinvastoin lisää sitä”, Kjell sanoo.

”Kun koolla on isompi lauma poikia tai miehiä, olemisesta tulee helposti sellaista henkistä pippelien mittaamista. Sellaisesta olen aina vetäytynyt syrjään, huomannut seisovani ympyrän ulkopuolella.”

Toimittajan työn Kjell jätti kymmenen vuoden jälkeen, kun ei löytänyt ammatissa tarvittavia kyynärpäitä. Jos ministeriltä on saatava haastattelu, ei auta jäädä nauhurin kanssa takariviin.

Vieläkään hän ei hallitse supliikkia. Hän on niitä miehiä, jotka keksivät armottoman hyvän läpän, mutta kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun muut ovat jo vaihtaneet puheenaihetta.

Ikä on kuitenkin opettanut, että elämä on väistämättä täynnä tilanteita, joissa on pakko olla rohkea.

”Kun joudun reissaamaan ja puhumaan eri kielillä ja olemaan esillä, joudun edelleen vastatusten sen tosiasian kanssa, että vähän pelkään ihmisiä. Se tunne on olemassa, mutta osaan handlata sen.”

Kjell Westö

Ujo rääväsuu

Mikä ujo sinä muka olet? Olit kauhea rääväsuu! Näin Kjellin kouluajoilta olevat ystävät ovat kommentoineet, kun hän on puhunut ujoudestaan.

Tämäkin on totta. Introvertin vetäytyjän nahoissa elää myös puhelias ja tilaa ottava ekstrovertti, joka pääsee ääneen turvallisessa ympäristössä.

Westön kirjojen henkilöhahmot ovat samanlaisia kuin hän itse, ristiriitaisia persoonia.

Uudessa romaanissa palataan hänen kirjoistaan tutuille kulmille, 1960-luvun Helsinkiin. Näillä kulmilla liikuttiin jo klassikoksi nousseessa esikoisessa Leijat Helsingin yllä 20 vuotta sitten.

Uusimman kirjan kertoja muistuttaa monessa suhteessa kirjailijaa itseään. Hän on nuori suomenruotsalainen mies, hanakka ihastumaan, huono sitoutumaan, haaveilee kirjailijan urasta.

”En kirjoita itsestäni. En todellakaan kirjoita itsestäni. Tätä on intohimoistenkin lukijoiden vaikea ymmärtää”, Kjell parahtaa.

Hän syyttää tästä realismiin pyrkivää kirjallista perinnettämme. Rokalle ja Lahtiselle on pakko löytää esikuvat.

Kahden naisen välillä häilyvä romaanihenkilö olisi herkullinen jutunjuuri, onhan kirjailija itse eronnut viisi vuotta sitten pitkästä avioliitostaan, ja hänen on sen jälkeen huhuttu seurustelleen useammankin naisen kanssa.

Tähän Kjell ei suostu. Ihmissuhteet, naisasiat ja perhe eivät kuulu julkisuuteen. Ne jätetään lavan reunalle.

Nippeliä pää täynnä

Mitä puhelias introvertti sitten suostuu paljastamaan itsestään?

Kjell tuskailee, että kun on kahden vuoden aikana kirjoittanut yhden romaanin ja kaksi kolmasosaa seuraavastakin, päässä käy valtava mylläkkä. Rikinkeltaista taivasta kirjoittaessaan hän valvoi pahimmassa vaiheessa viisi yötä peräkkäin, kun ei saanut rauhaa henkilöhahmoiltaan.

”Minulla on toisinaan hyvin heikko käsitys siitä, kuka itse olen”, hän naurahtaa.

Yli viisikymppisenä Kjell on huomannut senkin, että oma mielikuva itsestä saattaa olla hyvin erilainen kuin jopa läheisimmillä ihmisillä. Julkisuuskuva on vielä omanlaisensa.

”On paljon ihmisiä, jotka kuvittelevat tietävänsä, kuka minä olen. Sen kanssa on vain pakko elää. En voi juoksennella kaduilla ihmisten perässä huutamassa, että katso, tällainen olen oikeasti.”

No jos naisasioista ei saa puhua, mitä muuta Kjellistä ei tiedetä? Ehkä tätä: ”Lasse Virenin voittoaika Münchenin olympialaisten 10 000 metrillä oli 27.38.4 ja 5 000 metrillä 13.26.4. Hiukan Virenin jälkeen Pekka Vasala juoksi 1 500 metriä aikaan 3.36.3.”

Näin.

Lukiossa löysäilleen nuorukaisen uskottiin reputtavan matematiikassa, mutta hän yllätti: sulkeutui muutamaksi kuukaudeksi matikankirjan kanssa kammioonsa ja kirjoitti lopulta kaikkien yllätykseksi ällän.

Kjell myöntää, että hyvällä hetkellä päästä löytyy kapasiteettia. Tällä ominaisuudellaan hän on ansainnut sisarpuoliltaan hellämielisen sarkastisen lempinimen Google.

”Siinä kohtaa aivoja, missä fiksuilla ihmisillä on maailmankatsomus, minulla on nippelitietoa.”

Kjell Westö
Kjell ei viihdy miesporukoissa, vaikka harrastaa äijälaleja, jalkapalloa, urheilukalastusta ja sähkökitaran soittamista.

Ulos kuplista

Toki viisikymppisellä miehellä on myös maailmankatsomus, mutta koska kirjailijan työ on ennen muuta toisen ihmisen nahkoihin asettumista, Kjell välttelee viimeiseen asti ismejä ja uskomuksia.

Hänestä on hankala määritellä poliittinen lokeronsa. Ollako vasemmalle kallellaan oleva liberaali vai liberalismiin kallistuva vasemmistolainen?

Levottoman luonteensa vuoksi Kjell ei ole koskaan viihtynyt ryhmissä.

”Kun tulee olo, että kaikki ovat samaa mieltä kaikesta, on paettava.”

Suomessa on viime aikoina riidelty kuplista. Kjell tunnistaa omansa, kulttuuripiirit ja tietynlaisen punavihreyden, mutta kiistää olevansa kovin hyvä niissä. Tässä auttaa oma tausta.

”Isän vanhimmilla sukulaisilla ei ollut rahaa eikä resursseja. Äidin äidinisä perusti nahkatehtaan Tampereelle. Osa sukulaisista eli todella niukasti, ja osalla oli, millä mällätä. Näin jo lapsena laajan kirjon sosiaalista todellisuutta.”

Aika astua sivuun

Alkukesästä kirjallisissa piireissä kohistiin Göteborgin kirjallisuusmessuista, joiden näytteilleasettajien joukkoon on hyväksytty natsiyhteyksistään tunnettu Nya tider -lehti. Yli 200 kirjailijaa on ilmoittanut boikotoivansa syyskuista tapahtumaa.

Kjell Westö sanoi Helsingin Sanomille toukokuussa, että on valvonut öitä miettiessään osallistumistaan. Joka tapauksessa suuhun jää paha maku.

Nyt Kjell on päättänyt osallistua.

”On todella tärkeää, että saan puhua julkisesti tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta ja minua kuunnellaan”, Kjell perustelee.

”Mutta tarkkana täytyy olla. Kusi ei saa nousta hattuun. Siinä vaiheessa, kun alkaa nauttia itsestään puhumisesta, täytyy osata poistua parrasvaloista.”

Tätäkään haastattelua Kjell ei aio lukea sen ilmestymisen jälkeen. Hän on pohtinut esivanhempiaan, vaikka 150 vuoden päähän. Kuinka usein he katsoivat edes peiliin?

Miten on, onko julkisuutta kartteleva kirjailija ottanut itsestään koskaan kännykällä selfietä?

”En”, hän vastaa ensin.

”Ei vaan olenpas. Kerran. Yritin herättää erään ihmisen huomion, joka ei ollut enää kovin kiinnostunut minusta. No, ei ollut kyllä sen jälkeenkään.”

Julkisuus muuttaa ihmistä. Jos on liikaa esillä, alkaa elää sen mukaisesti ja menettää kosketuksen tunteisiinsa.

”Mittasuhteet ovat tärkeät. Täytyy pystyä erottamaan selkeästi, mikä on oleellista, ja keskittyä sitten siihen.”

Juttu on julkaistu Kotiliesi 16/2017 -lehdessä.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Esiintymispelon voittanut kirjailija Kjell Westö: "Edelleenkin vähän pelkään ihmisiä"

Sinun täytyy kommentoidaksesi.