Ihmiset

Hilkka Olkinuora: "'Anteeksi jos loukkaannuitte' on ollut vuoden kiukuttavin klisee"

Adventti on suuren sovintojuhlan lähestymistä. Koko vuosi mediassa on kinasteltu anteeksiannosta. Mitä ja miten pitää pyytää, kenellä on oikeus antaa? Oman perheen tunnetase odottaa perinteistä paljastumistaan sitten joulupöydän ääressä.

”Anteeksi jos loukkaannuitte” on ollut vuoden kiukuttavin klisee, eikä syyttä. Se ei ole oikea anteeksipyyntö, vaan tekopyhä pyörähdys kaikkien yleisöjen suuntaan. Se yrittää tehdä pahoittelijasta hyvän ja pahastuneesta heikon ihmisen. Vastuu sysäytyy tekijältä kokijalle.

Anteeksi pyydetään ja annetaan asia, ei tunteita. Jos olet tehnyt väärin, sinun on pyydettävä anteeksi sitä tekemistäsi, ei sen seurauksia.

Sanojalla on tietysti oikeus sanomiseensa ja tekijällä tekoonsa. Kuulijalla on oikeus tunteisiinsa ja teon kohteella reaktioonsa. Ei elonmerkkejä ja erimielisyyttä tarvitse pelätä. Mutta mitä tahansa ei saa sanoa eikä tehdä.

Kumpaakin osapuolta sekä tukee että kahlitsee yhteinen käsitys hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. Teorialtaan ne ovat etiikka ja moraali, käytännössä omatunto. Kyllä terve ihminen yleensä tietää, milloin on tehnyt väärin, jos vain malttaa ja uskaltaa kysyä sitä omaltatunnoltaan.

Aina et tietenkään voi tietää, milloin tulet satuttaneeksi toista. Hyvillä aikeilla on usein tuhoisia seurauksia. Mutta jos olet lähtenyt vilpittömästi liikkeelle, pääset peruuttamaan rehellisyydellä.

Kriisiviestijät tietävät, että koiran hännän katkominen kerralla on se huonoin vaihtoehto. Kannattaa käyttää oikeussalisarjoista tuttua: ”Totuus, koko totuus eikä muuta kuin totuus.” Ja samalla tarkistaa, ettei käytä totuudenpuhumista oman ilkeytensä valekaapuna.

Armollinen suhtautuminen omaan minään on nykyisin yhtä trendikästä kuin kiistely oikeanlaisesta anteeksipyynnöstä.

Anteeksiantotyö on rankkaa, mutta se kannattaa tehdä. Viha ja katkeruus mädättävät sisältäpäin. Anteeksi antamisesta on viime vuosina tullut omahoito moneen mielipahaan. Päivittäinen anteeksianto itseä loukanneille siirtää taakat sivuun.

On kuitenkin muistettava kaksi asiaa.

Anteeksianto voi olla kuin rakkaus, yksipuolista. Se helpottaa omaa elämää, mutta toinen ei pysty välttämättä ottamaan sitä todesta ja vastaan.

Kuolinvuoteelle ei pidä rynnätä puhumaan asioita ja omaa ahdistustaan vihdon auki, jos lähtevä ei sitä jaksa. Joskus on tyytyminen yksipuolisuuteen, vaikka se ei tunnu olevan tarpeeksi. Oikeasti anteeksianto on saatettu perille asti vasta, kun sen tuloksena on molemminpuolinen sovinto.

Anteeksi annettu jää muistiin. Ihminen ei hevin unohda anteeksi antamaansa. ”Jotta anteeksi annettu todella unohtuu, silloin kysymys on jo armosta”, psykiatri Martti Paloheimo sanoo.

Armollinen suhtautuminen omaan minään on nykyisin yhtä trendikästä kuin kiistely oikeanlaisesta anteeksipyynnöstä. Se ei ole mikään ihme. Maailma muuttuu yhä vaativammaksi ja kovemmaksi. Epäonnistumiset ovat yhä näkyvämpiä ja tuomiot aina vain julmempia.

Kelpaamattomuuden kanssa kamppailee useampi kuin päältä katsoen huomaa. Ankarimmiksi tuomareiksemme olemme tulleet me itse.

Tehkäämme siis toisillemme tänä vuonna armollinen adventti.