Seura: Jouppilan neloset jäivät vaille äidinrakkautta – äiti hakkasi nokkosilla ja uhkasi työntää uuniin

Jouppilan neloset saivat koko valtakunnan huomion, mutta jäivät vaille äitinsä rakkautta. Sisarussarjan ainoaa tyttöäHelena Jouppilaa äiti suorastaan vainosi, kertoo Seura.

Jouppilan neloset syntyivät 10. kesäkuuta 1952 Seinäjoen kauppalan synnytyslaitoksella. Hätäkasteessa nimensä saaneet Helena, Martti, Erkki ja Jorma olivat ensimmäiset Suomessa eloonjääneet neloset. Syntymä oli iso uutinen, joka kerrottiin Yleisradiossa koko kansalle, muistelee Seura.

Lue lisää: Venäläisen sotavangin tytär: ”Äiti itki kertoessaan isästäni”

Ensimmäisistä elinvuosistaan Helena Jouppilalla ei ole juuri muistikuvia. Hilkka-äidille ja Eino-isälle tulvi kaikenlaista apua ja lahjoituksia, osittain julkisuuden ansiosta.

”Se on jälkikäteen koskettanut. Suomi oli silloin vielä köyhä maatalousvaltainen maa, mutta ihmiset antoivat vähästänsä”, Helena Jouppila sanoo Seuran jutussa.

Ihmisten auttamishalun ajatteleminen lämmittää. Muistot äidistä ovat sen sijaan kylmiä kouria.

Jouppilan neloset jäivät vaille äidinrakkautta

Vielä aikuisenakin kipeät lapsuusmuistot nostavat välillä päätään.

Niissä äiti lyö Helenaa ladossa pyöreällä koivuhalolla jalkoihin ja takamukseen, tai vetää Helenan housut alas, repii polun vierestä käsiinsä nokkosia ja hakkaa niillä Helenan paljasta ihoa. Leivontapäivänä äiti sanoo keittiön ovelle ilmestyneelle Helenalle, että voisi vaikka tappaa hänet ja työntää hänet uuniin. Ruokaillessa äiti roiskuttaa tahallaan saippuavaahtoa Helenan lautaselle. Helena syö lautasen tyhjäksi.

Joissain muistoissa äiti kauhoo Helenalle toisen lautasellisen hernekeitolla, vaikka Helena sanoo, ettei jaksa enempää. Helenan syötyä väkisin äiti täyttää lautasen uudelleen ja sanoo, että kaikki on syötävä. Helena syö, kunnes oksentaa. Äiti pakottaa hänet siivoamaan sotkun.

Varhaisimmissa näistä muistoista Helena on kuusivuotias, Seura kertoo. Pahimmissa tilanteissa äiti ja Helena olivat aina kahden kesken, ja äiti saattoi jälkeenpäin kieltää kertomasta isälle. Kohdellessaan Helenaa kaltoin äiti ei katsonut kohti, ei tekojen aikana eikä jälkeen. Sitten äiti lähti paikalta ja jätti Helenan yksin. Ne olivat hirvittävän yksinäisiä hetkiä.

Lue lisää: Yksinhuoltaja Suvi kamppaili jaksamisensa äärirajoilla ilman tukiverkkoja – elämä helpottui, kun hän sai pojalleen tukiperheen: ”Onneksi sanoin ääneen, että tarvitsen apua”

Pahin kaikista lapsuusmuistoista liittyy kuitenkin mustikoihin.

”Se muistikuva on hellittänyt viimeisenä, vaikka äitihän ei lyönyt minua silloin eikä haukkunut ulkonäköäni”, Helena sanoo Seuran jutussa.

Helena oli ollut tuttujen kanssa marjastamassa. Kotiin tullessaan Helena henkäisi, että keräsi äidilleen metsästä mustikoita. Äiti huusi, ettei tarvitse niitä. Pidä letukka marjas!

Se ei ollut mielivaltaista väkivaltaa vaan suora vastaus lapsen välittämisestä kertovaan eleeseen: sinun lahjasi ei merkitse minulle mitään. Sinä et ole minkään arvoinen.

Hyvät muistot huonojen keskellä

Hyviäkin muistoja kuitenkin löytyy. Kun Helena täytti 35 vuotta, äiti antoi hänelle kaksi pitsiliinaa. Se oli ensimmäinen kerta, kun äiti antoi hänelle henkilökohtaisen lahjan.

”Se oli iso teko häneltä, koska hän sanoi, että minä olen nämä varta vasten sinulle tehnyt syntymäpäivälahjaksi. Äidin ääni oli kireä, hänelle ei ollut helppo sanoa sellaista lausetta”, Helena muistelee Seurassa.

Toinen muisto on ajalta, jolta kaikki muut muistot ovat niitä pahimpia. Se on kaikista kaunein lapsuusmuisto äidistä.

Helena on kuusivuotias ja flunssassa. Hän on nukkunut päiväunet vanhempiensa sängyssä. Äiti tulee huoneeseen ja Helena kertoo hänelle kuumehoureisena, että hän on käynyt elokuvissa. Se naurattaa äitiä. He seisovat makuuhuoneen ikkunan ääressä lähekkäin. Ohuiden verhojen läpi kuultaa valoa.

Äiti kumartuu Helenaa kohti. Hetken hän koskettaa tytärtään. Siinä kaikki.

Lue myös Seuran juttu: Suomen ensimmäiset neloset saivat koko kansan huomion, mutta onnellisten lehtikuvien takana oli toinen todellisuus

Keskustelu

Surullista, mutta niin totta. Nykyisin vanhemmat velvoitetaan osallistumaan esim. keskosen/sairaan vastasyntyneen hoitoon. Näin suhde ja kiintymys omaan lapseen säilyy ja kasvaa.
Ja onhan perheille toki tarjolla apuja arjen pyörittämiseen.
Meillä jokaisella on myös velvollisuus puuttua asiaan, jos lasta kohdellaan kaltoin. Lastensuojeluilmoituksen voi tehdä jokainen.

Voi kun surullista luettavaa,ihan itkettää. Äiti olisi tarvinnut hoitoa ja lapset sijaisperheeseen tai jonnekkin turvaan.Onneksi lapset selviytyivät vaikka pahat arvet jäi äidistä ja lapsuudesta.

Lapset ovat kyllä avuttomia aikuisten mielivallan alla. Ikävä ettei isäkään huomannut mitään. Samantapaista voi sattua parhaillaan. Erityisesti mielidiagnoosin jälkeen yhteiskunnan taholta pitäisi voida puuttua lasten kohteluun. Lapset eivät kodin kauhuista juurikaan kerro ulkopuolisille.

Ihmettelen, ettei edes opettaja huomannut tytön mustelmia, eikä epäillyt mitään. Ehkä ei voinut uskoa, että ne olivat tulleet kotiväkivallasta ”malliperheessä”. Tuohon aikaan lasten ruumiillinen kurittaminenkaan ei vielä ollut laissa kiellettyä. Kerrostaloasunnossa ei äiti olisi uskaltanut kohdella noin kaltoin lapsiaan, maalla kaukana naapureista se oli helpompaa. Mutta valitettavasti lapset joutuvat kotiväkivallan uhreiksi nykyäänkin, yksikin tapaus on liikaa.

Kommentoi juttua: Seura: Jouppilan neloset jäivät vaille äidinrakkautta – äiti hakkasi nokkosilla ja uhkasi työntää uuniin

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X