”Sirojen säärienne juureen…” Sota-ajan kirjeet tihkuivat pidäteltyä kiihkeyttä – näin Tapio kirjoitti Oililleen rintamalta

Sota-ajan kirjeissä kaivattiin rakastettua, haaveiltiin yhteisestä ajasta ilman sotaa ja jaettiin arjen kuulumiset. Niissä myös viriteltiin uutta rakkautta, kun kirjeenvaihtoilmoituksiin vastanneet tutustuivat toisiinsa.

Kiitos kirjeestänne! Tulin siitä iloiseksi. Täällä on kirjeen saapuminen oikeastaan ainoa kohokohta vuorokaudessa. Jännitys kasvaa korsussa aivan silminnähtävästi postiajan lähestyessä. Sen saapuminen nostaa toiveet seitsemänteen taivaaseen, ilman jääneet taas murjottavat ja noituvat kotirintaman kestämättömyyttä. Näin Syvärillä jatkosodassa sotinut ­Tapio kirjoitti Helsingissä asuneelle kirjekaverilleen Oilille. Elettiin vuotta 1942. Sota-ajan kirjeet kulkivat tiuhaan rintaman ja koti-Suomen väliä.

Kenttäposti kulkee, sota-ajan kirjeet

Kirjeiden lajittelua kenttäpostikonttorissa.

Tapio ja Oili olivat löytäneet toisensa Uudessa Suomessa olleen kirjeenvaihto­ilmoituksen kautta. Tapion ensimmäinen kirje Oilin nimimerkille ”Musiikki ja kirjallisuus” on päivätty 6.10.1942.

Luutnantin ilahtunut kirjoitus oli yksi niistä miljardista kirjeestä, joita suomalaiset talvi- ja jatkosodan aikana kirjoittivat.

Koko kansa kirjoitti. Kenttäposti­ kuljetti kirjeet rintamalta kotiin ja kotoa rintamalle.

Rakas. Rakkaani. Rakkaimpani. Omani. Ystäväiseni.

Rakas. Rakkaani. Rakkaimpani. Omani. Ystäväiseni.

Parhain terveisin. Sinua kaivaten.

Täältä jostain.

Sota-ajan kirjeet: kultaakin kalliimpia

Miehet ja vaimot kirjoittivat toisilleen, äidit ja pojat kirjoittivat, isät kirjoittivat lapsilleen, sisarukset kirjoittivat toisilleen.

Iso joukko nuoria ihmisiä löysi toisensa lehdissä olleiden kirjeenvaihtoilmoituksen kautta. Ihastuttiin. Rakastuttiinkin.

”Sodassa oli myös miesten välistä rakkautta, mutta kirjeisiin siitä ei ilmeisesti uskallettu kirjoittaa”, kertoo historian oppiaineen tutkija Ilari Taskinen Tampereen yliopistosta.

Kirjeenvaihto oli toisen maailmansodan aikana Suomessa valtavaa. Muissakin sotaa käyvissä maissa kirjoitettiin, muttei Suomen tahtiin.

Ilari Taskinen viimeistelee väitöskirjaansa, jossa hän tutkii ihmissuhteita näissä kirjeissä. Hän on lukenut tuhansia sota-ajan kirjeitä, joita kirjoittajat tai heidän jälkeläisensä ovat luovuttaneet Kansanperinteen arkistoon.

Kansalaiskeräys, joka ­alkoi jo 1970-luvulla, on tuottanut jo noin 60 000 kirjettä.

Kansalaiskeräys, joka ­alkoi jo 1970-luvulla, on tuottanut jo noin 60 000 kirjettä.

Sota-ajan kirjeet ovat olleet omistajilleen hyvin tärkeitä. Joillekin niihin kätkeytyy viimeiset muistot sodassa kaatuneesta rakkaasta. Kirjeistä on luovuttu, vaikka ”lesken sydäntä riipaisee antaa näitä pois”. Kirjeille on kuitenkin haluttu paikka, jossa ne säilyvät.

Eräs karjalainen kertoi, että talvisodan sota-ajan kirjeet kulkivat ensin hänen repussaan Suomeen, sitten takaisin Karjalaan, kunnes taas jatkosodassa takaisin Suomeen.

Kirje joka päivä

Yhteensä noin kolme ja puoli vuotta kestäneiden sotien aikana parit saattoivat kirjoittaa toisilleen jopa tuhat kirjettä. Mittavin tiedossa oleva kirjekokoelma käsittää 1 800 kirjettä.

”Siinä on ollut suuri kaipuu rakkaaseen kumppaniin, kun hänelle on ­joka päivä kirjoitettu”, Taskinen sanoo.

Siinä on ollut suuri kaipuu rakkaaseen kumppaniin, kun hänelle on ­joka päivä kirjoitettu.

Avioparit kirjoittivat toisilleen, vaikka aina ei olisi ollut suurtakaan sanottavaa. Kirjeillä pidettiin suhdetta yllä, jaettiin arkea. Kirje oli myös elonmerkki.

Sota-ajan kirjeet heijastavat pelkoa siitä, tuleeko mies rintamalta takaisin. Varsinkin talvisodassa huoli oli käsin kosketeltavaa, mutta kuolemanpelosta ei puhuttu.

”Pariskunnat osoittivat toisilleen rakkauttaan kirjoittamalla yhteisestä tulevaisuudesta”, Taskinen sanoo.

”Milloin taas nähdään?”

Eräs Itä-Suomesta kotoisin ­oleva aviopari oli kirjoittanut toisilleen ­useamman kerran viikossa. Mies palveli rannikkotykistössä. Elettiin talvisodan viimeisten viikkojen kovimpia taisteluvaiheita, ja mies oli lähetetty eturintamaan neuvostojoukkoja vastaan. Kirjeiden tulo vaimolle loppui, mutta vaimo ei tiennyt miksi.

Hän jatkoi kirjoittamista. Kirjeissä huoli kasvoi kasvamistaan. Kun vaimo vihdoin sai mieheltään kirjeen sairaalavuoteelta, hän itki ilosta.

Lue myös: Oletko sinäkin kasvanut lähiössä? Sitten muistat nämä ihanat asiat lähiölapsuudesta menneiltä vuosikymmeniltä

Lomasta lomaan

Suurin osa kirjeistä oli hyvin arkisia. Mies neuvoi vaimoaan kylvötöissä tai sanoi, että nyt pitäisi ostaa sika.

Sotilaat kirjoittivat vaimoilleen usein terveydestään, että ovat hyvässä kunnossa. He kertoivat, mitä olivat syöneet ja mitä tehneet.

”Kun oltiin useampi vuosi erossa, ei olisi ollut mielenterveydellekään hyväksi, että koko ajan olisi ollut kau­heassa kaipuussa”, Taskinen sanoo.

Sodan kaameuksista, masennuksesta ja uupumuksesta useimmiten vaiettiin.

Sodan kaameuksista, masennuksesta ja uupumuksesta useimmiten vaiettiin.

”Turhaa huolta ei haluttu synnyttää kumpaankaan suuntaan.”

Sotilaiden lomat rytmittivät elämää. Rintamalla ja kotirintamalla elettiin aina neljän kuukauden päähän.

Kun loma läheni, mielialat nousivat ja kirjeissä tunnustettiin rakkautta. Lomien jälkeen kirjoituksissa näkyivät surkeimmat tunnelmat. Sitten mukauduttiin hetkeksi, kunnes alkoi taas loman odotus.

”Sirojen säärienne juureen”

”Korpisoturi olisi onnen uuvuttama, jos hän silloin tällöin saisi viettää pitkästä aikaa hupaisan illan piristävässä naisseurassa. Ja saisi sitä ennen ja sen jälkeen silloin tällöin virkistävän kirjelappusen asemasodan yksitoikkoisuuteen. Joten rohkenen laskea tutustumisehdotukseni sirojen säärienne juureen.”

Näin Tapio kirjoitti Oilille heidän kirjesuhteensa alussa.

Kun sotilaat alkoivat kirjoittaa entuudestaan tuntemattomalle naiselle, he yrittivät käyttää kaikkia kielellisiä taitojaan hurmatakseen tämän. Pian pyydettiin jo valokuvaa.

”Kirjeenvaihto oli nuorille jännittävä seurustelun muoto. Muuten, varsinkin pienissä yhteisöissä, ­seurustelu oli tuolloin vielä hyvin kontrolloitua. Kirje mahdollisti deittailun ja hyvin yksityisen keskustelun monien nuorten kanssa.”

”Painun heti pehkuihin ja toivon, että te tulisitte unessa tervehtimään. Saisin tietää, minkä näköinen olette. On siihen lomaankin vielä niin pitkä aika. Vasta joulun jälkeen pääsen. Olisin röyhkeä ja pyytäisin valokuvaa, mutta valitettavasti en voi lähettää omaani, koska kaikki kuvani ovat kotona. Voikaa parhaiten. Lukemisiin. Tapio.”

Lue myös: Suomalaiset siirtolaiset muuttivat työn perässä Ruotsiin

Kirjeessä sopi tunteilla

Tunteiden ilmaisuun otettiin vaikutteita populaarikulttuurista ja kirjallisuudesta. Koulutetut ihmiset pystyivät käyttämään romanttista kieltä taitavammin. Sen sijaan osa 1900-luvun alussa syntyneistä miehistä ei osannut kirjoittaa kuin alkeellisesti, ja usein kirjeet muistuttivatkin puhuttua tekstiä.

Kansankirjoittajamiehet eivät osanneet välttämättä sanoittaa tunnettaan. Mahtoiko hempeintä ollut ­ilmaisu eukko kulta?

”Pehmeä mieheys piti tuohon aikaan pitää vielä piilossa, mutta kirjeen yksityisessä maailmassa romanttinen tunteilu oli sallittua. Se suorastaan kuului asiaan.”

Pehmeä mieheys piti tuohon aikaan pitää vielä piilossa, mutta kirjeen yksityisessä maailmassa romanttinen tunteilu oli sallittua.

Taskinen kertoo, että joidenkin miesten epäiltiin kirjoittaneen vain, jotta saivat lomilla seksiä ja rintamalle paketteja.

Jatkosodan ajan sanomalehdissä saattoi olla jopa useita satoja kirjekaverin hakuilmoituksia.

Sotilaalla saattoi olla useita kirjeenvaihtokavereita yhtä aikaa. Ja niin oli naisillakin. Erään naisen tiedettiin kirjoittaneen 74 eri henkilölle. Naiset myös ajattelivat isänmaallisesti, että haluavat tukea poikia rintamalla.

Erään nuoren sotilaan kokoelmasta löytyy kirjeitä ainakin viidelle eri naiselle. Kaikki naiset rakastuivat häneen, mutta yksi kerrallaan he tippuivat matkasta.

Toimiva kenttäposti

Kirjoittaminen oli harvoja harrastuksia ja iloja rintamalla. Erityisesti asemasodan aikana oli mahdollisuus kirjoittaa. Milloin kirjoitettiin kannonnokassa istuen, milloin korsussa, milloin juoksuhaudan pohjalla.

”Olen nyt tässä vartiopaikalla ja toisessa kädessä minulla on kivääri ja toisessa kynä. Kun on vähän aikaa, raapustelenpa vähän kirjettä”, eräs sotilas kirjoitti.

”Ulkona on pimeä etulinjan yö, jota ei paksun pilviverhon takana hiippaileva kuunpuolikas paljoa pysty valaisemaan”, Tapio puolestaan kynäili korsusta Oilille.

Talvisodan kiivaimpina taisteluaikoina sekä vuoden 1944 kesällä kirjoittaminen oli vaikeampaa.

Talvisodassa kirjeen kulku saattoi kestää pari viikkoa, mutta jatkosodassa posti saapui perille noin kolmessa päivässä. Leimassa luki kenttäposti.

Talvisodassa kirjeen kulku saattoi kestää pari viikkoa, mutta jatkosodassa posti saapui perille noin kolmessa päivässä.

Armeijan johdossa ymmärrettiin, että kun sotilaat saivat olla yhteydessä kotiin, se anto heille taistelutahtoa ja piti mielen virkeänä. Siksi yhteydenpitoa pyrittiin helpottamaan kaikin mahdollisin tavoin.

Sensuurista ja seksistä

”Kiitos kutsusta saapua korvikkeelle. Tulen täyttämään sen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Toistaiseksi lukemisiin. Vointia”, Tapio kirjoitti.

Postiin iski ajoittain sensuuri. Sensuurin palveluksessa oli sota-aikana 2 000 suomalaista.

Ilari Taskinen sanoo, ettei sensuurin vaikutusta kirjoittamiseen pidä liioitella, koska se toimi vain pistokokein.

”Jatkosodan aikana vain noin viisi prosenttia postista tarkastettiin. Sotilaat tiesivät tämän.”

Mutta kirjeissä näkyi myös, ettei kaikesta haluttu kirjoittaa avoimesti. Sotilaat kirjoittivat naisilleen, että ”sitten kun nähdään kotona, voidaan tehdä sitä ja tätä…”

”Ehkä he ovat pelänneet, että jos sensoreina on oman kylän naisia, he eivät halua intiimejä asioita näiden tietoon.”

1940-luvulla ei ollut muutenkaan tapana puhua seksistä avoimesti.

”Saatettiin kirjoittaa, että sitten annan tuhat suudelmaa sinulle ja sitten olemme toisemme kaikin puolin.”

Peiteltyä kiihkeyttä näkyi Taskisen mukaan enemmän miesten kuin naisten kirjeissä.

Kenttäpostia sairaalaan, sota-ajan kirjeet

Kirjeet kulkivat sodassa sairaalaankin.

Hyväilisin hiuksiasi

”Rakas! Tuntuu vaikealta löytää sopivia sanoja kiittääkseni sinua ­viimeisestä. Ollessani nyt täällä kaukana tuntuu loma-aikani nyt Sinun ansiostasi kuin kauniilta unelta. Tosiaan, ne oudot, riemulliset tunteet, jotka sait läikkymään rinnassani, tekevät menneen ja nykyisyydenkin jollain tavoin epätodellisiksi, herkiksi kuin unikuva… Paljon mieluummin kuin kirjoittaisin, hyväilisin taas tukkaasi ja suutelisin rakkaita silmiäsi, joiden katse on asunut sielussani kuin suloinen siu­naus siitä saakka, kun juna julmasti jyristen meidät erotti”, Tapio ­kirjoitti tammikuun lopussa vuonna 1943.

Loma Helsingissä Oilin luona oli selvästi ylittänyt Tapion odotukset.

Sota-ajan suhteissa edettiin nopeasti, koska huomisesta ei tiedetty. Elämä haluttiin kokea tässä ja nyt.

”Mies ja nainen saattoivat tavata, kun sotilas oli lomalla. Sitten mies palasi rintamalle, ja seuraavat neljä kuukautta kirjoiteltiin. Seuraavalla lomalla mentiin kihloihin ja sitä seuraavalla naimisiin”, Taskinen kuvaa.

Moni nopeasti solmituista liitoista purkautui sodan jälkeen, mutta ­osa kesti. Myös Tapio ja Oili kihlautuivat.

Tapio kirjoitti etsivänsä heille kihlasormuksia kotiseudultaan, mutta niitä ei meinannut heti löytyä. ­Kihlat järjestyivät vasta tuttavan avulla.

”Nyt on rintataskussani kaksi keltaista rengasta, iso ja pieni.”

Nyt on rintataskussani kaksi keltaista rengasta, iso ja pieni.

Ilmoitus kihlauksesta julkaistiin ­sekä Helsingin Sanomissa että Uudessa Suomessa: ”Kihlauksensa ovat tänään julkaisseet Neiti Oili… ja fil.kand, luutnantti Tapio.”

Yhteiset hetket syksyllä 1943 saivat Tapion kynän lentämään paperilla.

”Tuhannet kiitokset viimeisestä! Sain niiden kolmen päivän aikana kokea kauneinta, mitä ihmiselämä saattaa tarjota. Sielussani on kesä ja päivänpaiste ja harppujen ja symbaalien soitto, kun ajattelen Sinua, Rakas.”

Viimeinen kortti 18.7.1944

Mutta kun naimisiin menemistä jo valmisteltiin, Tapiossa heräsi epäilys.

”Rakas Oili! Rakkautemme on ollut laadultaan romanttista. Sellaiseksi sen ovat tehneet harvat ja lyhyet tapaamiset, jotka ovat kuluneet juhlien ja suudelmia vaihdellessa. Ja tapaamisien pitkät väliajat, jolloin olemme jo ehtineet ajatella toisiamme muistojen kultauksessa ja etäisyyden tenhon värittäminä. Mutta kestävätkö nämä romanttiset kuvat, jotka olemme toisistamme luoneet, todellisuuden kosketusta ja harmaata arkea, siitä meillä ei ole vielä kokemusta.”

Tapion kirjeet Oilille kävivät jo alkuvuodesta 1944 harvemmiksi. Keväällä kihlaus purkaantui.

Viimeisen kortin, jonka kuvassa on keltainen kullero, Tapio on päivännyt 18.7.1944, kaksi kuukautta ennen jatkosodan päättymistä.

”Kirjoitan tätä 200 metrin päässä venäläisestä. On pieni tauko räiskeessä ja jyrinässä. Istun maakuopassa ja tunnen oloni kodikkaaksi. Mutta minun ei pitänyt puhua itsestäni. En kuvittele sen kiinnostavan sinua. Toivon Sinulle parhainta vointia. Ja olisin iloinen, jos taas joskus antaisit kuulua itsestäsi. T. Tapio.”

 

Vuonna 1942 Tapio lähetti ­Oilille 10 kirjettä ja yhden postikortin. ­Vuonna 1943 hän lähetti 71 kirjettä ja 2 postikorttia. Jatkosodan päättymisvuonna 1944 hän lähetti 11 kirjettä ja 1 postikortin. Nyt niiden paikka on Tampereen yliopiston Kansanperinteen arkistossa.

Keskustelu

Kommentoi juttua: ”Sirojen säärienne juureen…” Sota-ajan kirjeet tihkuivat pidäteltyä kiihkeyttä – näin Tapio kirjoitti Oililleen rintamalta

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X