Nostalgia

Oletko sinäkin kasvanut lähiössä? Sitten muistat nämä ihanat asiat lähiölapsuudesta menneiltä vuosikymmeniltä

Lähiöitä on moitittu niiden alusta saakka usein betonisiksi ongelma-alueiksi, mutta siellä kasvaneille ne ovat edustaneet usein ihan parasta asumista. Kaivoimme muistojen sopukoista esiin lähiöasumisen parhaat puolet.

Kodikkaita kerrostaloja metsien ja meren äärellä, etäällä kaupungin keskustasta. Elannon puoti, maitokauppoja, baareja. Pieniä elokuvateattereita. Herttoniemi, Maunula ja Pohjois-Haaga Helsingissä. Tapiola Espoossa.

Sodan jälkeisessä Suomessa elettiin 1950-luvulla niukasti, mutta ensimmäisten lähiöiden viihtyvyyteen ja arkkitehtuuriin satsattiin.

Lähiöt syntyivät Suomessa huutavaan asuntotarpeeseen. Taloja oli tuhoutunut sodan pommituksissa, Karjalan evakot tarvitsivat koteja ja väkeä alkoi muuttaa maalta kaupunkiin. Ahtaus kaupungeissa oli julmettua. Perheiden tiedettiin joutuvan asumaan jopa pommisuojissa.

Suuret ikäluokat elivät lapsuuttaan, ja monet heistä muuttivat perheineen lähiökotien väljempiin neliöihin ja suuremmille pihoille.

Lähiö oli monelle unelmien täyttymys

Lähiöiden idean toi Suomeen 1940-luvulla arkkitehti Otto-Iivari Meurman, jonka teoksesta Asemakaava­oppi on peräisin uudissana asumalähiö. Lähiöissä tavoiteltiin rauhallista ja luonnonläheistä asumista, ja niitä pidettiin lapsiperheille ihanteellisina asuinpaikkoina.

Uusi Arava-systeemi, joka myönsi valtion tukemia halpakorkoisia lainoja rakentajille, vauhditti lähiöiden syntyä.

Pohjois-Haagaa ryhdyttiin rakentamaan jo 1940- ja 50-lukujen taitteessa. Pian sinne muutti rintamamiehiä perheineen, koska heille oli järjestetty sieltä asuntoja ”rintamamieskerrostaloista”. Monet lähiön taloista asutettiin ammattikunnittain, ja valtion virkamiesten perheitä asui alueella paljon.

Unelmien täyttymys. Sitä lähiöön muuttaminen monelle perheelle oli.

Lampiset Maunulaan

Helsinkiläistä Lampisen perhettä onnisti vuonna 1962. He pääsivät muuttamaan kahden huoneen ja keittiön asuntoon Maunulan Metsäpurontielle. Pirkko oli silloin 12-vuotias.

”Olimme hakeneet kaupungin vuokra-asuntoa ja saimme sen”, Pirkko Lampinen kertoo.

Pirkon isä kävi työssä Airamin tehtaalla. Perhe, johon kuuluivat myös isovanhemmat ja pikkuveli, oli asunut siihen asti yksiössä Lauttasaaressa. Siellä kotiin ei tullut juoksevaa vettä, vessaan kuljettiin pihan perälle ja saunassa käytiin naapurissa. Pirkko nukkui lepo­tuolissa, joka avattiin yöksi sängyksi.

Maunulan kodissa oli noin 40 neliötä. Kylmää vettä sai hanasta, ja erityisesti sisävessa tuntui Pirkosta valtavan hienolta. Perhe hankki myös ensimmäisen televisionsa. Omaa huonetta Pirkko ei vieläkään saanut. Veljen kanssa nukuttiin kerrossängyssä.

Lähiökoteja oli Maunulassakin monenlaisia. Puisten vuokaratalojen lisäksi oli esimerkiksi arkkitehti Hilding Ekelundin suunnittelemia arava-rivitaloja. Niitä on pidetty yksinä suomalaisen lähiörakentamisen ihanteiden onnistuneimpina toteutuksina. Kodikkaina ja kauniisti luontoon istuvina.

Parempiosaisten Tapiola

Keskieurooppalainen puutarhakaupunkiaate jalkautui Suomeen, kun Asuntosäätiö rakennutti Tapiolan Espooseen 1950–60-lukujen taitteessa. Vehreästä Tapiolasta tuli aravarakentamisen mallilähiö, jota tultiin ihmettelemään ulkomailta asti. Sitä olivat olleet suunnittelemassa sellaiset arkkitehtinimet kuin Aarne Ervi, Viljo Revell, Heikki ja Kaija Siren sekä Aulis Blomstedt.

Arava-asunnot olivat tosin aluksi sen verran kalliita, ettei pienituloisilla lapsiperheillä ollut niihin varaa.

Tapiolasta tulikin parempiosaisten lähiö. Sen asukkaat vaikuttivat olevan elämäänsä tyytyväisiä. Kaupat, koulut ja muut palvelut saatiin nopeasti, ja Heikintorin ostoskeskuksen avaaminen 1960-luvun lopulla oli tapaus. Koululaiset ottivat Heikintorin keskustornin näköalakahvilan heti omakseen.

Kino Tapiolan lastennäytöksissä esitettiin Disneyn elokuvia. Alueen lapset odottivat uuden ohjelmiston ilmestymistä elokuvateatterin ikkunaan sunnuntai-iltaisin.

Täysi idylli Tapiola ei silti ollut. 1970-luvulla sinnekin tuli huumeita.

”Äiti-tuu-ikkunaaaan!”

Uusien lähiöiden pihat, puistot, kal­liot ja urheilukentät olivat täynnä lapsia. Kun suuriin ikäluokkiin lukeutuvat lapset olivat istuneet päivän 40 oppilaan koululuokassa, ei vapaa-ajallakaan ollut pulaa seurasta. Esimerkiksi Helsingin Herttoniemessä Mäenlaskijantien 4:ssä sijaitsevan kaupungin vuokratalon pihassa leikki parhaimmillaan liki 250 lasta.

Ja jos kaveria ei näkynyt, häntä huudettiin ikkunan alla. Jos taas tarvittiin äidin lupaa johonkin, kutsuhuuto kuului:

”Äiti-tuu-ikkunaaaan!”

Pihoilla pelattiin kirkkistä, rosvoa ja poliisia, kymmentä tikkua laudalla, mustaa miestä, vinkkiä ja polttopalloa ja hypättiin ruutua.

Talvisin laskettiin mäkeä, pelattiin lätkää ja rusettiluisteltiin. Jos talossa oli pommisuoja, lapset hoksasivat usein vallata sen leikkipaikakseen. Leikit saattoivat kyllä keskeytyä, kun talonmies tuli ja komensi ulos.

Monesti lähiöiden lapset kokoontuivat jonkun kotiin katsomaan televi­siota, koska kaikilla tätä uutta laitetta ei ollut. Joku saattoi jopa periä tulijoilta pientä maksua sen katselusta.

Koska lähiölapset viettivät paljon aikaa yhdessä, pihoilla syntyi elinikäisiä ystävyyksiä ja jopa rakkaussuhteita.

Jengiläisten puserot

Vaikka Pirkko Lampiselle olisi ollut Maunulassa runsaasti ikäistään seuraa, hän viihtyi parhaiten kotona lueskelemassa romanttisia nuortenlehtiä. Ostarin kulmilla kokoontunutta nuorisojengiä Pirkko ihaili etäältä. Erityisesti hän tarkkaili jengin tyttöjä, joilla oli sinivalkoraidalliset villapaidat.

”Ne olivat niin ihanat, että ostin myöhemmin itselleni samanlaisen.”

Eri lähiöiden jengiläiset tappelivat Helsingissä keskenään, mutta Pirkko ei pelännyt jengejä.

Maunulan ostarilla oli palveluita: ruokakauppa, kukkakauppa, muovitavaroiden kauppa ja ravintoloita. Koulun yhteydessä oli Pirkolle tärkeä paikka, kirjasto. Myös Elannossa Pirkko hän kävi toimittamassa perheen asioita. Sen maito-osastolla oli myyjänä eräs jengiin kuulunut poika.

Jos mieli teki Helsingin keskustaan, Pirkko hyppäsi bussiin numero 62.

”Minulla on lähiöelämästä vain hyviä muistoja.”

Lenkkisaunaan

Kiivaimmin suomalaisia lähiöitä rakennettiin 1950-luvun lopulta aina 1970-luvun alkupuolelle. Tehokkuuden nimissä taloja ryhdyttiin rakentamaan tiilien sijaan betonielementeistä. Henkilöautojen määrän kasvu piti ottaa huomioon suunnittelussa, ja talojen pihoista tuli myös parkkipaikkoja.

Kaikkia lähiöarkkitehtuuri ei miellyttänyt. Kerrostalojen kenttäharmaus sai uuden herttoniemeläisasukkaan purskahtamaan ensivisiitillä itkuun. Myöhemmin talot saivat pintaansa värejä.

Perheiden perustamis­ikään tulleet suuret ikäluokat muuttivat usein 1960- ja 1970-lukujen lähiöihin. 1960-luvulla elettiin suuren muuton aikaa. Kansaa valui massoittain maalta kaupunkeihin. Lähiökoti edusti kaikkea uutta ja modernia. Maunulassa aravatalon asunnon varusteluun kuuluivat ruostumaton tiskipöytä, keittiökaapit, sähköliesi, kylmäkaappi, kuivauskaappi ja koukut pyyheliinoille.

Jääkaappi oli vuonna 1966 vain puolessa kotitalouksista. Kymmenen vuotta myöhemmin sellainen oli jo lähes kaikilla.

Omia saunoja ei vielä ollut, mutta taloyhtiön saunavuoron saattoi varata. Oli myös lenkkisaunavuoroja, jonne asukkaat kulkivat vohvelikankaisissa aamutakeissaan eväinään jaffaa, olutta ja lenkkimakkaraa.

1970-luvulla huonekalut olivat usein lastulevyä tai muovia ja värit kaikkinensa kirkkaita.

”Olohuonetta hallitsee ruskealla plyysillä päällystetty sohvaryhmä: pehmeä, upottava ja iso. Sohvapöydän halkeillutta viilutusta peittää pieni pitsinen liina. Sohvan takainen taulu esittää rauniotaloa lammen rannalla, pyökkimetsän laidassa”, kirjoitti sosiologi Matti Kortteinen Lähiö-kirjassaan.

Mainettaan parempia paikkoja

Lähiöihin alettiin suhtautua 1960-luvun puolivälin jälkeen kriittisemmin. Jaakko Pakkasvirran elokuva Vihreä leski synnytti kohun vuonna 1968. Se kertoi yksinäisestä ja turhautuneesta kotirouvasta ja löi samalla leiman lähiörouviin juopottelevina ja löyhämoraalisina naisina.

Alkot olivat tulleet lähiöihin samoihin aikoihin. Helsingin Puotinharju sai oman myymälänsä vuonna 1968 kovan vastustuksen jälkeen. Kontulan Alko avautui vasta vuonna 1971.

Vaikka asukkaat vaikuttivat olevansa lähiöelämäänsä melko tyytyväisiä, 1970-luvulla alettiin julkisuudessa kirjoittaa betonilähiöissä piilevistä sosiaalista ongelmista ja henkisestä pahoinvoinnista. Sana ongelmalähiö tuli kaikille tutuksi.

Puhuttiin maaltamuuton raskaudesta, suurista ikäluokista märkänä sukupolvena sekä betonilaatikoita täynnä olevista nukkumalähiöistä.

Todellisia suurlähiöitä olivat Hervanta Tampereella, Jakomäki Helsingissä ja Runosmäki Turussa. Jakomäestä kirjoitettiin Viikko-Sanomissa: ”Kuka muuttaa Jakomäkeen, se jonka on pakko. Lähiöslummi on syntynyt.”

Lähiöiltä odotettiin jo urbaania henkeä. Myös maakuntien kirkonkyliin katsottiin parhaaksi rakentaa ainakin yksi tasakattoinen, harmaanvalkoinen ja pieni-ikkunainen ”lähiötalo”.

Matti Kortteisen Lähiö-kirjassa kuvataan arkiaamua näin:

”Puoli kuudelta Kaukialassa on vielä hiljaista. Ikkunoihin alkaa syttyä valoja, mutta ulkona liikkuu vain jokunen ihminen. Kellon lähestyessä seitsemää näkyy töihin menijöitä jatkuvasti enemmän. Ihmiset kulkevat hiljaisina jonossa kohti juna-asemaa, arkisen ja väsyneen näköisinä, katse maassa, kassi kädessä, kaikilla villamyssy, villapalttoo tai toppatakki. Kukaan ei puhu. Kukaan ei jaksa. Kauempana olevat katuvalot heijastuvat hangista, niin ettei lumeen tallautunut polku ole aivan pimeä.”

Lähteet: Riitta Astikainen, Riitta Heiskanen & Raija Kaikkonen: Elämää lähiössä; Suuret ikäluokat, Antti Karisto (toim.); Lähiö ja kaupunki – asuinalueen rajat muutoksessa, Markku Norvasuo (toim.); Yhteiskunnan moottori vai kivireki, suuret ikäluokat ja 1960-lukulaisuus. Jani Erola ja Terhi-Anna Wilska (toim.)