”Olin työkavereiden silmissä kummajainen” – Suomen ensimmäinen naiskomisario kertoo, millaista kohtelua naispoliisit ovat joutuneet sietämään

Kun Eila Koivuniemi pääsi poliisikouluun ensimmäisten naisten joukossa 1970-luvulla, naispoliiseilla ei ollut vielä edes kunnon vaatteita. Moni mies oli haluton työskentelemään naisen kanssa.

Eila Koivuniemen erottaa helposti, koska poliisikoulun kurssikuvassa vuonna 1974 istuu vain kaksi naista, Eila ja kurssin äidinkielenopettaja Maija Pajarinen.

Naiset pistävät silmään muutenkin, sillä heidän ympärillään miehet komeilevat yhtenäisissä kauluspaidoissaan ja solmioissaan poliisin logot hihansuissa.

Naisilla on valkoiset t-paidat, Eilalla varvastossut.

Kuva on kiinnostava dokumentti omasta ajastaan. Kun poliisikoulutus vihdoin avattiin naisille vuonna 1973, kukaan ei ehkä ensihätään tullut ajatelleeksi, että naisetkin tarvitsevat vaatteita.

Vuotta myöhemmin, kun Eila tuoreena ”tilapäisenä naiskonstaapelina” ohjasi liikennettä Jyväskylän jouluruuhkassa, hänellä oli jo yllään Valtion Pukutehtaalla mittojen mukaan teetetty kenttätakki ja soma suikka.

Jalassa olivat tosin yhä omat, 1970-luvun tyyliin leveälahkeiset pitkät housut, sillä univormuun kuuluvan hameen hän oli jättänyt pakkasessa kotiin. Miespuoliset kollegat sen sijaan partioivat talvisäässä paksuissa haalareissa, joiden alle saattoi pukea vielä lämpimät villakalsarit.

Kun Eila tuoreena ”tilapäisenä naiskonstaapelina” ohjasi liikennettä Jyväskylän jouluruuhkassa, hänellä oli yllään Valtion Pukutehtaalla mittojen mukaan teetetty kenttätakki ja soma suikka, mutta housut olivat omat. Kuva Jorma Pärssinen, Keskisuomalainen.

Eilakin sai lopulta haalarin, kun räätäli pienensi sellaisen miesten haalarista. Ja karvalakin, vaikka se ei kaikkien esimiesten mukaan pukenutkaan naista.

Eilaa naurattaa muistella uran alkuaikoja, vaikka silloin ei välttämättä naurattanut. Naispoliisien vaateasiat järjestyivät nopeasti, mutta asenteissa on kestänyt kauemmin.

Naisten tie naispoliisista poliisiksi on kestänyt Suomessa yli sata vuotta.

Naispoliisit olivat hyvämaineisia hoitajattaria

Matka on ollut pitkä ja kivinen. Maan ensimmäiset naispoliisit aloittivat Helsingissä ja sen jälkeen muissa isoissa kaupungeissa 1900-luvun alussa.

Bordellit oli juuri lakkautettu, ja naisia tarvittiin huolehtimaan kadulle hunningolle joutuneista naisista ja lapsista, hoitamaan naispuoliset pidätetyt ja heidän kuulustelunsa.

Käytännössä nämä ”hoitajattaret” olivat enemmän sosiaalityöntekijöitä kuin poliiseja.

Ensimmäisiä naispoliiseja kurssittivat 1920-luvulla naisjärjestöt. Naisilta vaadittiin alusta asti paljon. Poliisiksi pyrkineiden naisten tuli olla nuhteettomia ja soveliaita.

Heiltä vaadittiin myös avuliaisuutta, kohteliaisuutta, huomaavaisuutta, hyvää ryhtiä sekä hillittyä ja arvokasta käytöstä.

Naispoliisin piti olla rohkea, eläinten- ja luonnonystävä, siisti ja ehdottoman raitis. Sanalla sanoen: ”Antautua tehtäväänsä niin kuin se antautuu, joka rakastaa ihmiskuntaa.”

Sanomattakin on selvää, että töihin he pääsivät kuitenkin vain erityisluvalla ja pienemmällä palkalla kuin miehet.

Naispoliisit vakuuttivat epäilijöitä omalla työllään

Kaksi vuotta sitten eläköitynyt Eila oli ensimmäistä sukupolvea, jolle poliisikoulun ovet avattiin tasaveroisesti miesten kanssa.

Helsingin poliisin historiasta kertovassa Stadin skoudet -kirjassa arvellaan, että Etyk-kokous pani vauhtia asiaan.

Helsinkiin oli tulossa esimerkiksi Hollannista naispoliisien delegaatio, ja Suomessa tuli kova kiire järjestää tasa-arvoa kuvastava vastaanotto.

Kun Eila aloitti poliisikoulun vuonna 1974, kurssille valittiin 600 naisen joukosta kuusi kokelasta. Heistäkään kaikki eivät jääneet poliisiksi.

”Asenteisiin saattoi vaikuttaa ainoastaan omalla työllään. Todelliseen tasa-arvoon ja työtovereiden arvostukseen saattoi kulua tuskastuttavan kauan. Varsin moni nainen vaihtoi alkuvuosina alaa”, Eila huomauttaa.

Ensimmäinen nainen, Hilkka Hartamaa 1974, kävi alipäällystökurssin jo heti sotien jälkeen vuonna 1948. Hän ei kuitenkaan päässyt koulutustaan vastaaviin tehtäviin ja hakeutui nopeasti töihin Tampereen kaupungille.

Eila suoritti 36 vuotta myöhemmin maan ensimmäisenä ja tuolloin ainoana naisena poliisipäällystön virkatutkinnon. Hän läpäisi sen oltuaan töissä kymmenen vuotta, siis nopeimmassa mahdollisessa tahdissa.

Eilaa sai houkutella haastateltavaksi pitkään. Hän ei halua enää olla esillä. Tästä syystä hänestä ei tässä jutuissa nähdä tuoretta valokuvaa.

Sen jälkeen hän seurasi kuitenkin sivusta, kun samaan aikaan valmistuneet miehet napsivat pomonpaikkoja. Hänen uranousunsa rikoskomisarioksi kesti 18 vuotta, ja siitäkin miespuolinen kollega teki valituksen tasa-arvovaltuutetulle.

Eila antaa uransa alusta kiitosta sodan käyneille miehille. He ottivat nuoren naisen hyvin vastaan, mutta nuoremmat olivat ennakkoluuloisempia.

”En lähde arvailemaan, mistä se johtui, mutta kyllä se kieltämättä vähän yllätti.”

Tuoreen tasa-arvoselvityksen perusteella tämä ei ollut vain Eilan käsitys. 1970-luvun alussa miespoliisit suhtautuivat naiskollegoihin hyvin penseästi. Kenttähommiin naisia eikä haluttu, mutta ei myöskään kirjoituspöydän ääreen miehiä johtamaan.

Eilasta hänen päällystökurssilla herättämänsä huomio tuntui jo rasittavalta, vaikka se oli enimmäkseen myönteistä.

”Urani alussa ymmärsin kyllä olevani jonkinlainen kummajainen, mutta ennen päällystökurssia olin ollut jo kymmenen vuotta töissä. Sukupuolesta oli ehtinyt sinä aikana tulla jo aivan toisarvoinen asia. Ykskaks huomasin taas olevani keskiössä sen vuoksi”, hän sanoo.

Naispoliisit pelottivat poliisimiesten vaimoja

Eilan uran alussa mieskollega saattoi sanoa suoraan, ettei halua naisen kanssa samaan partioon, koska vaimo ei tykkää siitä. Jotkut pelkäsivät, ettei naisen kanssa selviä, jos joutuu fyysisesti hankalaan paikkaan.

Eila mietti itsekin, miten hän selviytyy voimankäyttötilanteista niin, ettei pari joudu kärsimään.

”Aina niistä selvittiin. Tietenkin sitä pyrki hoitamaan asiat niillä voimavaroilla ja edellytyksillä, jotka itsellä oli käytössä. Ja lopulta poliisin työ on ryhmätyötä”, hän sanoo.

Naista ei Eilan kokemuksen mukaan välttämättä koeta samanlaiseksi haasteeksi kuin miestä, mutta usein vastassa on päihtyneitä tai sairaita, jotka eivät ymmärrä vastapelurista mitään. Eila sanoo kuitenkin pärjänneensä asiakaskuntansa kanssa aina hyvin.

”Sanotaanko, että minulla on ollut onni tulla toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa.”

Naispoliisit laitettiin hoitamaan lasten asioita

Eila jäi eläkkeelle kaksi vuotta sitten. Uransa 43 vuodesta 25 viimeistä hän toimi väkivaltarikosten tutkinnanjohtajana. Viimeisinä vuosina ryhmälle oli keskitetty koko Keski-Suomen vaativimmat väkivaltarikokset.

”Asiantuntijan sukupuolella ei ole merkitystä”, hän sanoo.

”En ollut siinä tehtävässä, koska olen nainen, vaan koska työ tuntui sopivan minunkaltaiselleni ihmiselle.”

Eilalla on hyvin vahva näkemys siitä, mitkä tehtävät soveltuvat poliisin työssä miehille tai naisille.

Näkemys on tämä: sellaisia ei ole.

”Minun ryhmässäni minkäänlaisia juttuja ei jaettu tutkijoille sukupuolen perusteella, ei minkäänlaisia. On erittäin tärkeää, että sekä naiset että miehet hallitsevat tutkinnan laajasti.”

Naisille on historian hämäristä sälytetty mielellään lapsia koskevia asioita, koska niiden on ajateltu sopivan heille paremmin.

”Naiset on ylistämällä alistettu niitä hoitamaan”, Eila puuskahtaa.

Hän sanoo omassa työssään kohdanneensa lukuisia nuoria miehiä, jotka käsittelevät lapsia loistavasti, ja vastaavasti naisia, jotka tulevat huonommin juttuun lasten kanssa.

”Näiden asioiden sälyttäminen pelkästään naisille ei ole kenenkään etu.”

Erikoistuminen on rikostutkinnassa välttämätöntä, mutta liian pitkälle vietynä se ei Eilan mielestä ole järkevää.

Hän huomauttaa, ettei kenenkään korvien välille tee pitkän päälle hyvää tutkia pelkästään esimerkiksi navanalusjuttuja.

”Mitä monipuolisempi näkemys elämästä, sen parempi poliisi”, hän tiivistää.

Tasa-arvoselvityksen mukaan naispoliiseja ahdistellaan

Eila on ollut 20 vuotta kentän edustajana mukana poliisikoulutuksen oppilasvalinnoissa. Maaliskuussa käynnistyneellä kurssilla naisia oli jo puolet, 48 prosenttia. Tähän vuoteen asti sekä hakijoista että sisään päässeistä naisten määräksi ehti vakiintua kolmasosa.

Tuoreen tasa-arvoselvityksen mukaan naisten asema poliisissa on parantunut.

Ensin hyvät uutiset: Molempien sukupuolten mielestä tasa-arvo etenee, vaikka ei ehkä yhtä kiivaasti kuin muualla yhteiskunnassa. Myös naisten käsitys omasta osaamisesta on vahvistunut.

Sitten huonot uutiset: Sekä mies- että naispoliisit kokevat seksuaalista häirintää asiakkaittensa kanssa, mutta vain naiset myös oman työyhteisönsä sisällä.

Johtopaikat eivät ole auenneet naisille samassa suhteessa heidän määränsä kanssa. Naisia on poliiseista nyt viidesosa, johtajia kymmenen prosenttia.

Kentällä poliisin tehtävistä valtaosa on sentään avautunut jo naisillekin. Yhtenä viimeisistä linnakkeissa moottoripyöräpoliisin palkattiin ensimmäinen nainen vuonna 2013. Karhuryhmässäkin saattaa olla jo naisia, ainakin neuvottelijoina.

Poliisi on helposti siviilissäkin poliisi

Eilalle poliisin ammatin vaikeimmat asiat eivät kuitenkaan ole lopulta liittyneet sukupuoleen.

Hänen mielestään hankalimpia juttuja ovat olleet ne, jotka ovat jääneet selvittämättä. Koska poliisin työ ei suju niin kuin televisiosarjoissa, toisinaan on ollut vaikeaa myös arvottaa, mikä useista samanaikaisesti tutkittavana olevista rikoksista nostetaan etusijalle.

Ja lapsen etu! Sitä ei edelleenkään oteta riittävästi huomioon jokaisessa rikostutkinnan vaiheessa. Tässä on tekemistä kaikissa poliisiyksiköissä.

Vaikka Eila on rakastanut työtään, yksi vaikeimmista asioista on ollut silti virkamiesroolin ja oman elämän, työn ja vapaa-ajan yhdistämisessä.

Eilaa sai houkutella haastateltavaksi pitkään. Hän ei millään haluaisi enää olla esillä, silmätikkuna. Tästä syystä hänestä ei tässä, eikä muissakaan uran varrelta tehdyissä jutuissa nähdä tuoretta valokuvaa.

Poliisin ammatti on sukupuolesta riippumatta sellainen, että siihen kiinnitetään jostain syystä Eilan mielestä aivan liikaa huomiota.

”Odotan sitä päivää, jolloin juhannuskokolle mennessäni kukaan ei sano, että tuolta tulee poliisi, saati että tuolta tulee naispoliisi. Olisi oikein mukavaa, jos sanottaisiin, että kas, tuoltahan tulee Eila.”

Keskustelu

Todella mielenkiintoinen juttu. Onneksi saitte Eilan suostumaan. Jutussa tosiasiat on sanottu tosiasioina. Mieleen tulee asiallinen ja sopivasti kunnianhimoinen ihminen. Totta kai olisi ollut mukava kuulla esimerkiksi se oliko hän sinkku vai perheellinen, mutta hyvä näinkin. Uskon että meidän ulkopuolisten on vaikea ymmärtää uranuurtamisen vaikeuksia. Itsekin tulin hyvin nuorena alalle, jossa oli silloin miesenemmistö, mutta tyttöys herätti myös auttamisen ja tukemisen halua fiksuimmissa tyypeissä. Kivoja eläkepäiviä Sinulle Eila!

Eila Koivuniemen kanssa yhteistyötä tehneenä voin snoa, että siinä oli – ja on – pistämätön ammattilainen, jota ilman Suomen poliisivoimat olisi jäänyt paljosta vaille! Kiitos lukuisista konsultaatioista, yhteisistä pohdinnoista ja selkeistä ohjeista!

Kommentoi juttua: ”Olin työkavereiden silmissä kummajainen” – Suomen ensimmäinen naiskomisario kertoo, millaista kohtelua naispoliisit ovat joutuneet sietämään

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X