Muistatko ekat kesäfestarit? Ruisrock oli rokkia, rakkautta, viiniä ja kuraa

Kun entinen nuori oli lähdössä Ruisrockiin, vanhemmat eivät päästäneet. Sittemmin tuli käytyä jazzit ja oopperat, mutta kuohuviini vippiteltassa ei maistu kuten punaviini kuraisessa teltassa silloin ennen.

Entisellä nuorella ei ollut juuri valinnanvaraa: kesäfestareita oli vain kaksin kappalein.

Se toinen, Ruisrock, alkoi vuonna 1970. Sinne rynnivät kaikki 15 vuotta ylittäneet. Siis minun mielestäni kaikki.

Lue myös: Minne festareille Anna Perho suuntaa joka kesä?

Turkuun oli meiltä vain runsaan tunnin automatka. Rokkijuhlat lähenivät lähenemistään. Ompelin niitä varten vanhoista ikkunaverhoista uuden maksivaatteen. Leveälierinen hattukin oli valmiiksi hankittuna. Olin mielettömän hip. Lipaston laatikossa oli mansikankeruusta kertynyttä rahaa juuri pääsylipun verran.

Tanssilavalla tapaamani poikaystävän kanssa sovimme seuraavat treffit Ruisrockiin.

Tietenkään vanhempani eivät päästäneet minua sinne. Ei tullut kuuloonkaan! Missä muka olisin yöpynyt? Ja kenen kanssa?

Hei Jape Littoisista!

Parin viikon kuluttua lauantaina poikaystävä käveli minua vastaan Yläneen Valasrannalla uusi tyttö kainalossa. Hänen mielestään minä olin pettänyt hänet jättämällä tulematta festareille. Oharit-termiä ei vielä silloin ollut keksitty.

Lohdun sanoja sain vasta, kun Jussi Raittisen suomennos Eddie Cochranin Summertime bluesista ilmestyi vuonna 1973:

Kun mun faija kuuli tän, niin se sano: heipähei, meidän poikaa pilvijuhliin päästetäkään ei!

Ehkä joku muukin oli jäänyt ilman Familya, Colosseumia tai Argentia – mitä ne nyt sitten olivatkaan, ilmeisesti kuolemattomiksi tarkoitettuja bändejä. Onneksi Pink Floydia ei saatu paikalle.

Eli hei sinä Jape Littoisista! Jos nyt luet tämän niin tiedoksi: vanhempani eivät antaneet minulle lupaa.

Olen kyllä googlannut kuviasi netistä. Sinulla ei näytä olevan päässä kuin muutama haiven, mutta arvaa mitä: ei minullakaan ole enää sitä lapaluiden alapuolelle ulottuvaa permanenttikiharaista hennanpunaista tukkaa.

Woostock oli hippien

Woodstockia voidaan pitää kaikkien popmusiikkifestareiden äitinä.

Se järjestettiin elokuussa 1969 New Yorkin osavaltiossa ja yleisöä kertyi paikalle puoli miljoonaa. Festareilla esiintyivät muun muassa The Who, CCR ja Jimi Hendrix. Monet vastustivat vasemmistolaiselta ja huumeiden käyttöön liittyvältä vaikuttavaa tapahtumaa.

”Ruisrockia suunniteltiin kuitenkin jo ennen Woodstockia”, kertoo musiikkialan vaikuttaja ja rockklubi Tavastian toimitusjohtaja Juhani Merimaa.

Festareilla korostuivat uudenlainen musiikki ja kohtaaminen epätavallisissa puitteissa.

”Siellä kokoontui jengi, jota yhdisti samanlainen elämäntyyli. Sama pätee edelleen”, Merimaa sanoo.

Väsynyt festarivieras on kääriytynyt telttaansa

Miksi festareita paheksuttiin? Tietysti siksi, että vanhemmalla sukupolvella on aina ollut tarve kontrolloida lapsiaan.

Lapsella pitää toki olla kotiintuloajat, mutta vanhempien voi olla vaikea reagoida hetkeen, jolloin lapsesta tulee aikuinen. Koskaan et muuttua saa, lauloi Tapani Kansakin.

”Kaikkea uutta pidetään aina uhkana. Milloin se on ollut hippimusiikki, milloin The Beatles, milloin punk. Yhtäkkiä vanha sitten muuttuu hyväksi”, Merimaa sanoo.

Nykyisinkin Ruisrockia arvostellaan. Siitä, ettei siellä soi rock, vaan aivan toisenlainen musiikki.

”Suomessa hippiliike oli vähäistä, sillä aika lintukodossa me täällä oltiin. Pahinta mitä saattoi tehdä, oli kuunnella rockia paikassa, jossa oli mahdollista kohdata semmoisia aineita kuin huumeita”, Merimaa sanoo.

Tosin alussa Ruisrockissa esiintyivät jopa Kaustisen purpuripelimannit, joiden käyttämä kovin kama taisi olla piimävelli.

Ruisrockin kohokohta oli, kun metallia ja punkia sekaisin soittanut legendaarinen Nirvana esiintyi siellä vuonna 1992. Bändi oli Amerikan listan ykkönen ja konsertti Turussa loppuunmyyty.

Jazzista en ymmärtänyt

Asuin nuoruuteni suorastaan festivaalikeskiössä, sillä Porin jazzareille oli vielä lyhyempi matka kuin Turkuun.

”Kaikki muut” olivat tietysti bailanneet Porissa jo vuosia ennen kuin minä uuden poikaystäväni kanssa ehdin paikalle.

Vanhempien ankara koura ei enää ylettynyt 18-vuotiaaseen.

Lapsellisuuttani olin luullut, että jazzareilla kuunnellaan jazzia, josta en ymmärtänyt mitään.

Lue myös: Haluaisitko kuunnella jazzin suuria naisääniä, mutta et tiedä mistä aloittaa? Gurun 6 täsmävinkkiä aloittelijalle

Mutta harhaluuloni ei haitannut. Suurin osa festariajasta, jolloin tietysti satoi, istuimme teltassa, joimme helmeilevää omenaviiniä ja pohdimme, lähtisimmekö opiskelemaan suomen kieltä vai kansanrunouden tutkimusta.

Teltan katto vuoti, ja koko hökötys romahti ainakin kerran. Kaikki vaatteet olivat märkiä ja uudet kengät sisäpohjia myöten kurassa.

Evääksi olimme pakanneet näkkileipää, yhden kurkun ja punakuorisen juuston. Veistä ei ollut matkassa. Viiniä oli riittävästi.

Jälkeenpäin sain muistoksi runon:

Auringon punastuessa/ telttakankaan läpi/ hän nukkui yön/ minun kanssani.

Uskomatonta! Runosta päätellen aamulla ei satanut ja saimme jopa unen päästä kiinni.

Festarien esiintyjistä minulla ei ole harmainta hajua.

Kun neljännesvuosisata nuoruuteni jälkeen uskaltauduin palaamaan jazzareille, minulla oli sisäänpääsylippu köydellä eristettyyn hehtaaritelttaan. Siellä sain siemailla bleiseri päällä kuohuviiniä ja töllistellä muuta yleisöä ja bändejä pressujen raosta kuin mikäkin karsinaan ajettu raivopäämullikka.

Satoi. En edelleenkään ymmärtänyt jazzista mitään. Yövyin hotellissa pehmeässä vuoteessa ja kaipasin nuoruutta.

Juhani Merimaa kertoo, että Pori Jazzissa osallistujien keski-ikä on joka vuosi noussut aina vuodella.

”Se on jo yleisfestivaali, jossa jazzin lisäksi soi muukin musiikki. Brittiläistä Pet Shop Boysia ei ehkä voi pitää jazzina.”

I never took the time, You were always on my mind, daa-da-daa…

Pianisti soittaa Pori Jazzeilla

Kuraa ja hurmiota

Kaikkia kesäfestareita yhdistää yksi seikka: kura.

Kuulemistani festaritarinoista ehdottomasti kuraisinta on ollut Seinäjoen Provinssirockissa, mikä johtunee luultavasti sen ajankohdasta kesäkuussa. Festareiden jälkeen kenttä näyttää siltä kuin sitä olisi myllätty tuhannella puskutraktorilla tai käytetty Tuntemattoman sotilaan kolmannen version kuvauksiin.

Olen tavannut viisikymppisiäkin, jotka palaavat sikkuraisin silmin ja kankein raajoin töihin maanantaiaamuna ”aivan mahtavan Provinssin” jälkeen. Moni on lähtenyt matkaan ilman tietoa majoituspaikasta ja päätynyt nukkumaan ”yhden kaverin teltassa”. Niin kunnioitettava suoritus kypsässä aikuisiässä vastaa ainakin yhtä täys­triathlonia.

Omasta mielestäni festarit koostuivat lähinnä seuraavista asioista: ensin jonotetaan sisään tuntitolkulla ennen alueelle pääsyä. Tungos on kaamea ja ihmiset umpihumalassa, jota myös hurmioksi kutsutaan.

Kojuista ostettava ruoka on ylihinnoiteltua ja enimmäkseen rasvassa käristettyä, ja kertakäyttöastiat epäekologisia. Varpaat muhjaantuvat muussiksi, kun bändien musisoinnista innostunut yleisö päättää hyppiessään talloa juuri sinun jalkateriäsi.

Mutta ehkä ajat ovat muuttuneet.

Aikuisena kaikki toisin

Liisa (nimi muutettu) 52, kävi elämänsä ensimmäisen kerran festareilla viime kesänä. Joensuun Ilosaarirockista hän innostui loistoesiintyjien takia. Luvassa oli muiden muassa Tuure Kilpeläinen, J. Karjalainen, Paula Vesala ja Ultra Bra.

Hän lähti matkaan yksin, mutta se ei haitannut, sillä paikalla oli muitakin yksin tulleita. Liisa makaili viltillä, kuunteli musiikkia ja lueskeli välillä kirjaa. Hän nautti rennosta meiningistä ja myös hyvästä ruoasta.

”Tarjolla oli monenlaista ruokaa, mutta menin vähän parempaan paikkaan, jossa tarjoiltiin pöytään hyvät hampurilaiset.”

Woodstockissa jengi joutui kantamaan kaiken mukanaan. Sellaiseen festariin tuskin kukaan nykyään osallistuisi.

Kilpailu on koventunut ja palvelut lisääntyneet. Ihmisten vaatimustaso on noussut ja festareista on tullut eräänlaisia elämyspuistoja.

Muutamaan asiaan Liisa kiinnitti huomiota.

”Muovituopeista sai pantin ja palauttaessa rahat takaisin. Paikalla oli siistimpää kuin kuvittelinkaan. Bajamajoihinkin jonotettiin järjestelmällisesti vain yhdessä jonossa.”

Valtaosa bailaajista oli nuoria, monella telttailualueelta kömpivältä festariputki jatkunut jo pitkään.

Liisa huomasi, millaisen elämyksen festarit pystyvät ihmisille tuottamaan. Se on jotain, johon levyllä ei päästä.

”Levyt ovat niin viimeisteltyjä, että taiteilijoiden kuuleminen livenä, tunnelma ja rosoisuus soitossa sekä inhimillisyys tekevät festarista hienon. Ihmiset laulavat mukana ja välittävät iloa. Nähdessäni sen tajusin, että esiintyminen on oikeasti vastavuoroista.”

Festareita nämäkin

Nykyisin riittää valinnanvaraa asuipa Juvalla tai Laitilassa, sillä kesän joka viikonloppu on täynnä festareita. Todelliset festarifriikit suuntaavat ulkomaille metsästämään uusia kokemuksia: Kalaan Albaniaan, Cappadoxiin Turkkiin tai Wilderness Festivaliin Englantiin. Jälkimmäisessä olisi tarjolla joogaa ja hyvinvointityöpajoja, eikä mitään salaa lipitettyjä viinejä.

”Euroopassa festivaalibuumi on nostanut bändien hintoja tavoittamattomiin”, Juhani Merimaa kertoo.

Pienillä ja keskisuurilla festareilla vierailee noin 35 000 henkeä päivässä. Suuret festarit Euroopassa vetävät noin jopa 150 000 kävijää päivässä.

Skandinaviassa tunnetuin on Roskilde, joka on samalla etäisyydellä Kööpenhaminasta kuin Kerava Helsingistä.

Unkarin Zigetillä, Budapestissä olevalla saarella, käy 80 000 henkeä päivässä ja Englannin Glastonburyssa 150 000 henkeä. Hampurin lähellä sijaitseva Wacken on metallimusiikkifestari. Suosittuja ovat myös Barcelonan Primavera ja Serbian Exit-festivaali. Myös Saksassa, Hollannissa ja Belgiassa on isoja festareita.

Festariosallistujien keski-iän nousu näkyy paitsi Porin Jazzissa myös Provinssissa ja Ilosaaressa.

”Ne ovat oikeiden aikuisten kohtaamisia, joissa aikuiset jatkavat teininä opittua käyttäytymismallia. Ikähaarukka on kasvanut, mutta tuskin nuoret menevät samoille festareille vanhempiensa kanssa. Nythän jos joku haluaisi kieltää niihin menemästä, isoäidin pitäisi kieltää äitiä”, Merimaa sanoo.

Hän itse käy läpi kymmenkunta festaria kesässä.

Savonlinnasta kaikki alkoi

Tänä kesänä olisin pitkästä aikaa halunnut lähteä Ruisrockiin. Festivaalin liput loppuivat ennätyksellisen aikaisin ja minä heräsin liian myöhään, koska aurinko ei punastunut enää telttakankaan läpi.

Toisaalta miksi ryysisin läpi Suomen Turkuun? Sillä festarit ne ovat Savonlinnan oopperajuhlatkin.

Muihin festivaaleihin ne liittää jo tutuksi tullut asia: sää.

Pääsin yhtenä nuoruuden kesänä töihin oopperafestivaalien lehdistötoimistoon. Kun erään kerran vastasin siellä puhelimeen, toisesta päästä kuului: ”Täällä Seppo Heikinheimo. Saavun huomenna.” Slam. Luuri korvaan. Tunnetun kriitikon vierailu sähköisti tunnelman toimistossa satakertaiseksi.

Jokaisen illan seisoin kattamattoman linnan portailla sateessa katsomassa oopperoita. Neljäsosa palkastani kului uuteen sadetakkiin ja saappaisiin.

Opin Boris Godunovin, Taikahuilun ja Viimeisten kiusausten libretot niin, että osasin ne vuosikaudet ulkoa.

Paavo, älä vie viimeistä leipää! Mutta Paavo ei Riittansa kuunnellut, sen kun vei kovan käntyn.

En ikinä unohda, miten Martti Talvela soudatti oopperan kuoroa linnan ympäri laulattaen samalla vetojen rytmissä Paavon virttä.

Viimeisen yön vietin englantilaisen musiikkituottajan kainalossa tuijottaen haaveillen Pihlajaveden selkää. Tunnelma oli niin herkkä, että vaihdoin rokit ja jazzit siltä istumalta klassiseen.

Loppukesän sairastin sitkeää flunssaa. Sehän on kesäfestareiden bonus, olipa niiden teema mikä hyvänsä.

Keskustelu

Kommentoi juttua: Muistatko ekat kesäfestarit? Ruisrock oli rokkia, rakkautta, viiniä ja kuraa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X