Hvitträsk - työlle ja rakkaudelle

Kuvanveistäjä Louise Geselliuksen piti muuttaa Hvitträskin piharakennukseen arkkitehdin siskona, mutta talon emäntä Loja Saarinen hänestä tuli. Se oli epäsovinnainen alku suurelle rakkaustarinalle.

Maisema on tyrmäävän upea. Ylimmästä ikkunasta erämaajärvelle avautuva näkymä on kuin kansallisromanttinen maalaus. Ja sehän Hvitträsk onkin, arkkitehtien luoma kokonais taideteos maisemineen, rakennuksineen ja sisustuksen pienimpine yksityiskohtineen.

Näihin huoneisiin, monikerroksiseen ja sokkeloiseen taloon arkkitehti Eliel Saarinen toi nuorikkonsa Lojan. Täällä he tekivät töitä, rakastivat, kestitsivät vieraita ja uskoivat tulevaisuuteen. He olivat hyvin suomalaishenkisiä, taiteellisia, älykkäitä – ja nuoria. Muuttaessaan Hvitträskiin Eliel oli 31, Loja 25.

Idyllinen mielikuvani rikkoutuu, kun leveä amerikanenglanti vyöryy portaita ylös. Risteilymatkailijoiden ryhmä on tullut metsästämään aitoa Saaris-henkeä. Me suomalaiset omimme Saariset mielellämme, mutta niin tekevät myös amerikkalaiset.

Nuoret lupaukset

Olihan se yltiöpäinen hanke: kolme lahjakasta, aikaansaavaa ja elämänsä nousukiidossa olevaa nuorta miestä päätti piirtää ja rakentaa erämaahuvilan.

Siitä tulisi kolmen perheen asunto ja arkkitehtitoimiston työtila. Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren ostivat tontin vuonna 1901.

Rahaa ei juuri ollut, mutta tulevaisuudenusko oli luja. Gesellius-Lindgren-Saarisen toimisto oli saanut jo nimeä. Mutta vaikka toimistossa Länsi-Henrikinkatu 16:ssa (nykyään Mannerheimintie) kävi kova kuhina ja tilauksia riitti, ei kukaan nuorista miehistä ollut ehtinyt kartuttaa varallisuutta. Velkaa oli ja tuli.

Ihmettelen, miksi he eivät lähteneet Tuusulanjärven rannalle, vaikka sinne tekivät muuttoa samoihin aikoihin Haloset, Sibeliukset ja Järnefeltit. Mutta arkkitehtikolmikon lumosi kai Kirkkonummen kirkasvetinen Vitträsk-järvi. 16 hehtaarin tontti oli korkealla kalliolla, jossa oli tilaa ja valoa ja rauhaa. Rautatie ja yhteyslaiva takasivat yhteydet pääkaupunkiin. Ennen kuin talo valmistui 1904, meni moni asia kuitenkin uusiksi.

Nuorisoa Pariisissa

Syksyllä 1899 Eliel Saarinen oli elämänsä vedossa. Tumma viipurilaiskaunotar Mathilda Gyldén oli juuri vihitty hänen vaimokseen. Nuoripari matkusti saman tien häiden jälkeen Berliinin kautta Pariisiin, jossa Eliel valvoi maailmannäyttelyn paviljongin rakentamista.

Pariisissa oli eläväinen ja lahjakas joukko suomalaisia taiteilijoita, suurin osa alle 30-vuotiaita. Eliel ja Matti (kuten Mathildaa kutsuttiin) ilakoivat mukana. Talvi oli täynnä ”iloa, nuorekkuutta ja toivoa”, joukon konkari, 46-vuotias Albert Edelfelt kirjoitti.

Kotiin palattuaan nuoripari ei enää iloinnut. Eliel oli sairastunut matkalla lavantautiin, ja toipuminen kesti pitkään. Mathilda sai 1901 keskenmenon, ja oli sen jälkeen raihnainen ja sairas. Seuraavan kesän Mathilda vietti matkustellen Euroopassa. Samaan aikaan Eliel uurasti toimistolla: Kansallismuseo, Suur-Merijoen kartano, Hvitträsk…

Saarinen vain piirsi ja piirsi, kun Mathilda kahisteli strutsinsulkahatussaan pitkin Helsinkiä – näin tarinaa kerrotaan. Samoihin aikoihin Hermanin sisko Louise eli Loja oli palannut Pariisista taideopinnoistaan. Kaikki olivat vanhoja tuttuja, sillä Eliel oli jo opiskeluaikoina ollut mieluinen vieras Geselliuksilla. Oliko siis edes ihme, että myös Loja päätyi mukaan porukkaan piirtämään tekstiilejä ja veistoksia? Päivät venyivät, kun työ vei mukanaan nämä nuoret, lahjakkaat ja innostuneet.

Neljän ihmisen onni

Tätä kaikkea ei nuori avioliitto kestänyt. Miten päin kaikki sitten menikin, lopputulos oli, että Mathilda Saarinen ja Herman Gesellius löysivät toisensa, samoin Loja Gesellius ja Eliel Saarinen.

Läheiset puhuvat tapahtumista kirjeissään verhotusti. Herman kirjoitti siskolleen Lojalle: ” … pyydän sinulta veljenäsi, ettet tee vielä mitään päätöstä, vaan odotat paluutani, että voimme yhdessä rauhallisesti pohtia asioita ja seikkoja ja päättää tulevaisuudestamme. Kyseessä on neljän ihmisen onni ja elämä.”

Ehkä Elielin ja Mathildan avioliitto oli enemmän tapakulttuurin kuin rakkauden tulos. Ehkä Elielin ja Lojan elämäntapa sopi yhteen paremmin, sillä Hvitträsk oli heille yhteinen unelma. Mathildaa viehätti eurooppalainen suurkaupunkielämä, ja sitä saikin sitten kokea.

Avioeron tultua voimaan vihittiin Loja ja Eliel sekä Mathilda ja Herman samalla viikolla keväällä 1904. Pariskunnat asuivat vuosia Hvitträskissä yhtä aikaa, mutta kolmas arkkitehti, Armas Lindgren, muutti jo 1905 perheineen opetustöiden perässä Helsinkiin.

Kuva: Arkkitehtuurimuseo

Saarinen ja Gesellius jatkoivat yhteistyötä vuoteen 1907 saakka. Yhteinen elämäntapa ei toteutunut ihan siten kuin oli suunniteltu, mutta Saarisen perheen ympärille kasvoi vilkas taiteilijayhteisö.

Talon eri päädyissä

Varmasti silloinkin kylillä puhuttiin. Ja yhä meitä kutkuttaa inhimillinen uteliaisuus: millainen suhde Lojalla ja Mathildalla oli? Miltä Mathildasta tuntui katsella Elielin ja Lojan onnea, lasten syntymiä ja talon vilkasta elämää? Entä miten Loja suhtautui puolisonsa exään?

Kuulemma naisten välit olivat ”vähintäänkin kohteliaat”, asialliset, mutta eivät sydämelliset. Mitään kovin täsmällistä ei kukaan pysty tästä sanomaan, ja ”parinvaihtotarina” elää vahvana monissa lähteissä: siinä Mathildaa väheksytään ja Loja korotetaan hyväksi ja oikeaksi vaimoksi.

Otto-Iivari Meurmannin, joka nuorena arkkitehtinä asui Hvitträskissä, kerrotaan sanoneen Mathildasta: ”Hon var bara vacker.” Toisaalta eivät naiset niin erilaisia olleet: sekä Mathilda että Loja tulivat samanlaisista piireistä ja molemmat harjoittivat taideopintoja siinä mitassa, kuin se oli porvarispiirien tytöille mahdollista.

Tiedetään Lojan ja Mathildan emännöineen yhdessä Hvitträskin isoja juhlia, mutta tiedetään myös, etteivät he aina mahtuneet samoihin hevoskärryihin matkalla asemalta Hvitträskiin. Miehet säilyivät hyvinä ystävinä aina siihen saakka, kun Gesellius kuoli 1916.

Saariset asuivat omassa eteläsiivessään. Pohjoissiivestä pois muuttaneen Lindgrenin huoneistoon muuttivat Geselliukset. Kollega- ja ystäväperheitä asui pihan pikkuhuvilassa ja myöhemmin pohjoissiivessä.

Loppujen lopuksi järjestely taisi olla kaikille mieleen. Talon elämä asettui uomiinsa pariksikymmeneksi vuodeksi. Ilmapiiri oli kaikkien aikalaistodistusten mukaan luova, rento ja sydämellinen.

Myös Saaristen perhe-elämä kukoisti: Eva-Liisa eli Pipsan syntyi 1905, Eero eli Poju 1910. Eliel ja Loja jakoivat työn, arjen ja perhe-elämän toistensa vahvoina tukijoina.

Viiniä ja mustikkapiirakkaa

Olisi niin hauskaa kurkistaa Lojan keittiöön! On sääli, ettei siitä ole säilynyt mitään. Keittiön paikalla on nyt museon kauppa ja lipputoimisto. Eikä Lojan aikaisesta keittiöstä ole edes yhden yhtä valokuvaa; tupaa ja ruokasalia kuvattiin usein, muttei mitään niin yksityistä kuin keittiö tai makuuhuoneet.

Voimme vain arvailla, millaista ruokatalous oli Hvitträskin vilkkaimpina aikoina. Se tiedetään, että Lojan keittiössä kokattiin paljon ja että Loja oli loistava emäntä. Väkeä tuli ja meni, ja vieraanvaraisuus oli talon tunnettu tapa.

Gustav Mahler, yksi talossa vierailleista kulttuuripersoonista, on kertonut kirjeessään, miten hyvin hänestä huolehdittiin. ”He käärivät minut huopiin ja syöttivät suomalaisia pikkuleipiä, kunnes tulin kipeäksi.” Jean Sibelius, Robert Kajanus ja muut ajan tunnetut kulttuurihenkilöt olivat talon vakiovieraita.

Kun Hvitträskissä säilöttiin tai suursiivottiin, otettiin kylältä apuväkeä töihin. Vakituisesti talossa oli ainakin keittäjä, sisäkkö ja lastenhoitaja.

Meurman on kertonut haastattelussa, että ”ruoan valmisti keittiössä keittiössä Sandra ja sen tarjoili ruokasalissa sisäkkö Anni. Loja sekoitti kuitenkin itse salaatin vasta pöydässä, sillä sen piti olla ehdottomasti tuoretta ja juuri valmistettua. Kastikkeeksi hän sekoitti öljyä, hyvää etikkaa ja sinappia.”

Lojalla oli kasvimaa, jossa kertoman mukaan kasvoi ainakin porkkanaa, salaattia, tilliä ja persiljaa. Lihaa ja maitotuotteita ostettiin
lähitiloilta ja kyläläisiltä. Jouluaterian päätti aina herkullinen mustikkapiirakka, ja tämä perinne siirtyi Saaristen mukana myös USA:han.

Vieraiden lisäksi talon ullakkohuoneissa asui pitkäänkin useita toimiston töihin osallistuneita arkkitehtejä. Ateljee oli heidän yhteinen valtakuntansa. Suurten pöytien ääressä tehtiin töitä tarvittaessa yötä päivää, ja välillä kipaistiin alas järvenrantaan uimaan. Ja kun ilta vaihtui yöksi, tarinan mukaan Loja kantoi työhuoneeseen herkullisia voileipiä ja kannullisen unkarilaista viiniä.

Loja oli talon sielu. Älykäs, ystävällinen, ehkä hiukan varautunut Loja oli taitava sosiaalisissa suhteissa. Hänen huolenpitonsa läheisistä ja Hvitträskistä oli äärimmäisen paneutuvaa. Ja kuvista voi päätellä, että hän piti huolta myös itsestään. Kuvista katsoo hallittu, vahva ja tyylikäs nainen. Koti on tiptop, samoin sen asukkaat. Loja ei ollut mikään boheemi.

Eikä hän kylpenyt saunassa vaan yläkerran kylpyhuoneessa. Sen voi hyvin uskoa, vaikka hieno tassuamme ei olekaan enää paikallaan.

Tupa elää yhä

Isossa tuvassa aistii parhaiten menneen ajan hengen. Voi helposti kuvitella, miten siellä on istuttu iltaa, keskusteltu ja viihdytty. Lapset keikkuivat mukana, kunnes heidät komennettiin yläkerran kamariin nukkumaan. Aikuiset jatkoivat joskus pitkäänkin; uunin kylkeen muurattu koukku sai väsyneimmätkin vieraat pysymään pystyssä. 24-haaraisen kruunun kynttilät – yksi jokaiselle vuorokauden tunnille – paloivat pikku hiljaa loppuun.

Tuvan kalusteet, ryijyt ja uunit ovat entisessä asussaan muutamia huonekaluja lukuun ottamatta. Tummat hirsiseinät kehystävät huonekaluja ja tekstiiilejä, joista jokainen on suunniteltu juuri tälle paikalle. Talonväen hyvän ystävän, Akseli Gallen-Kallelan Liekki-ryijy peittää yhtä sohvaa, ruokasalin lattialle valuu Eliel Saarisen suunnittelema Satu-ryijy.

Metalliset lampetit, mahdollisesti Lojan suunnittelemat lamput, Iris-tehtaassa valmistetut kulhot, kaikki ovat puhdashenkistä jugendia.

Talossa vallitsi luovan työn innoittava henki. Kaikki olivat mukana isän suunnitteluprojekteissa: lapset Eero ja Pipsan osallistuivat pienestä saakka talojen pienoismallien tekemiseen, missä työssä Loja oli mestari. Eeron kerrotaan jo alle 10-vuotiaana piirrelleen taitavia perspektiiviharjoituksia, joita aikuiset arkkitehdit hämmästelivät. Ja arkkitehtihan Eerosta tulikin perheen muutettua Yhdysvaltoihin.

Muutto on mahdollisuus

Kun ensimmäinen maailmansota syttyi, monet asiat olivat yhtäkkiä toisin. Arkkitehtitoimiston tilauskanta hiipui, jo piirrettyjä rakennuksia ei toteutettukaan. Väkeä jouduttiin vähentämään. Perhe eli niukasti, ja velkaa kertyi silti. Toimiston piirtäjille ei tarjoiltu enää viskigrogeja vaan viiliä.

Hvitträskin pohjoispäädyssä syttyi 1922 tulipalo, joka tuhosi koko Lindgrenin puolen talosta. Ateljee ja Saaristen puoli säästyi, sillä asukkaat hoksasivat peittää oviaukot ja ateljeen katon märillä patjoilla. Katastrofi oli kuitenkin lähellä.

Kun Eero Saarinen sai toisen palkinnon kansainvälisesessä Chicago Tribunen julistamassa pilvenpiirtäjän suunnittelukilpailussa, perheelle avautui mahdollisuus muuttaa Yhdysvaltoihin. Englantia taitamaton 49-vuotias Eliel Saarinen matkusti Keskilänteen ja teki vielä toisen merkittävän uran siellä. Perhe seurasi perässä.

Hvitträskistä tuli kesänviettopaikka. Käytännöllisenä ihmisenä Loja hoiti muuton ja asettumisen uuteen maahan, mutta kirjeissään hän kaipasi Suomeen, ”kotiin Hvitträskiin”. Muutto Yhdysvaltoihin oli hieno mahdollisuus myös Lojalle luoda oma ura modernina, monialaisena tekstiilitaiteilijana. Siellä oli tästä lähtien elämä: perhe ja työ.

Hvitträskistä Loja ei silti päästänyt irti. Kirjeissään hän opasti vuokralaisia ja tilanhoitajaa tarkasti, mitä puutarhaan tuli istuttaa, keitä apulaisia palkata ja mitä huoneita valmistaa sitä varten, kun he kesällä saapuisivat.

Jos Loja vierailisi talossa nyt, hän ei ehkä pitäisi siitä, että ihan kaikkia alkuperäisiä sohvanpäällisiä ja kalusteita ei ole säilynyt ja että vieraat kulkevat hänen makuuhuoneessaan tyylittömät siniset muovipussit jaloissaan. Tai siitä, että Museoviraston säästöjen vuoksi pitää restaurointeja viivyttää.

Silti museossa mietitään yhä, miten Loja jonkin asian ratkaisisi, ja toimitaan sen mukaan. Ja amerikkalaiset vierailijat, joita bussit taloon kuljettavat, tunnistavat ja kunnioittavat Saaristen kädenjälkeä siinä missä mekin.

Viimeisen kerran Eliel ja Loja vierailivat Hvitträskissä 1946, ja talo myytiin 1949. Loja jatkoi silti yhteydenpitoa Suomeen. Louis Sparre, kultakauden suuri taiteilijanimi hänkin, kirjoitteli Lojan kanssa vielä 1960-luvun alussa. He olivat ystäväjoukon viimeisiä.

Teksti: Leeni Peltonen
Kuvat: Sampo Korhonen ja Arkkitehtuurimuseo

Artikkeli on julkaistui Kotiliedessä 17/13.

Lue lisää Hvitträskistä:

Museovirasto
Ravintola Hvitträsk