Ihmiset

Ylen kirjeenvaihtaja Aarne Tanninen on kuollut — legendaarinen ääni ja kuuluisa lause ovat syöpyneet Kekkosen ajan suomalaisten mieliin

Ylen entinen Washingtonin-kirjeenvaihtaja kuoli 90-vuotiaana 2. toukokuuta. Kotilieden jutussa vuodelta 2020 Aarne ja Oili Tanninen kertoivat, millaista oli elää lähes ulkomailla lähes neljännesvuosisadan ajan.

Aarne Tannisen äänen tuntevat kaikki suomalaiset, jotka seurasivat uutisia Kekkosen Suomessa. Lausahdus ”täällä Aarne Tanninen, Washington” on niin syöpynyt kansakunnan muistiin, että Aarnea, 88, kyydittänyt taksikuski kysyi hiljattain: ”Oletteko te tosiaan ’se’ Aarne Tanninen?”

Oili Tannisen, 86, nimi on puolestaan tuttu kaikille, jotka olivat lapsia tai joilla oli lapsia 1960–70-luvuilla. Oilin värikkäät sankarit, kuten Nunnu, Miiru ja Hippu, seikkailivat lastenkirjoissa. Ja seikkailevat edelleen, sillä vanhoista tarinoista otetaan parhaillaan uusintapainoksia. Lisäksi eri kielille tehdyt käännökset leviävät ympäri maailmaa.

Kotiliesi haastatteli vuonna 2020 Aarne ja Oili Tannista. Julkaisemme jutun nyt ensimmäistä kertaa verkossa.

Moskova, Lontoo, Washington

Aarne ja Oili Tanninen elivät 24 vuotta ulkomailla ja muuttivat Aarnen työn perässä maasta toiseen. Matkalla syntyi journalismia, lapsia ja lastenkirjoja, jotka ovat jälleen ajankohtaisia. Tanniset viettävät nyt eläkevuo­siaan Helsingissä. Ikää alkaa olla molemmilla, eikä Oilin terveys enää kestä riekkumista maailmalla. Mutta ei se mitään. Tanniset tuntuvat viihtyvän kaikkialla, missä koti milloinkin sattuu olemaan.

Lue myös: Kirjeenvaihtaja Petri Saraste kertoo, millaista on tehdä töitä kriisialueilla: ”Olen koukussa adrenaliiniryöppyyn”

Mikä teidät sai aikanaan lähtemään ulkomaille – ja kaikista maailman paikoista juuri Moskovaan?

Aarne: Se on pitkä tarina, mutta lyhyesti kerrottuna se meni niin, että lueskelin pienenä poikana Hesareita kotitaloni vintillä Jämsässä. Lontoon-kirjeenvaihtaja Eero Petäjäniemi ­teki kiinnostavia juttuja, joten ilmoitin vanhemmilleni, että minustakin tulee kirjeenvaihtaja.

Kun sitten työskentelin Uudessa Suomessa, päätoimittajaksi sattui tulemaan tämä samainen Petäjäniemi. Uusi Suomi sai ainoana porvarilehtenä lähettää Moskovaan kirjeenvaihtajan, ja kun Petäjäniemi yhtenä kauniina päivänä pyysi minut luokseen ja kysyi, lähdenkö sinne, vastasin heti, että lähden. Hän antoi kyllä vartin aikaa harkita.

Mitä vastauksesta tykättiin kotona? Teillä oli parikuinen vauva, ja Ateneumista valmistuneella Oililla oli hyvä työpaikka Arabian tehtaalla.

Aarne: Kyllä minua pelotti mennä kotiin. Ajattelin matkalla, että herranjumala, mitä minä olen mennyt tekemään, tuhoamaan vaimoni uran. Kun sitten kerroin, että meidän pitäisi ­pian lähteä Moskovaan, Oili oli hetken aivan hiljaa.

Oili: Mutta tietysti minäkin halusin lähteä. Olihan se paljon jännittävämpää kuin kahvikuppien tekeminen. Eikä nuorena osaa pelätä mitään.

Oliko alku ulkomailla helppo?

Aarne: No ei ollut. Elettiin yöpakkasten aikaa, eikä meille suomalaisille haluttu antaa Moskovassa asuntoa, vaikka sellainen oli luvattu. Jouduimme asumaan pitkään pienessä hotelli­huoneessa.

Oili: Se oli kyllä hankalaa pienen vauvan kanssa. Lähetystöstä saimme leikkikehän, mutta lopulta siinä kehässä istui Aarne kirjoituskoneen ja keittimen kanssa, jolla tehtiin lapselle ruokaa.

Miten sinä Oili sait aikasi kulumaan, kun Aarne oli töissä?

Oili: Tutustuin naapureihin ja muihin äiteihin. Myös ruuan jonottamisessa kului silloin aikaa.

Missä vaiheessa lastenkirjojen tekeminen sitten alkoi?

Aarne: Oili on piirtänyt aina. Jo tutustuessamme teinijärjestössä kiinnitin huomiota tyttöön, joka piirtää ­koko ajan.

Oili: Piirtäminen on ollut minulle aina terapiaa ja selviytymiskeino. Silloinkin, kun lapsena mentiin Sortavalassa pommisuojaan, äiti antoi minun ottaa kynän ja paperia mukaan.

Moskovasta oli kuitenkin vaikea saada sopivia värejä. Koska minulla oli mukanani värikästä origami­paperia, aloin leikellä paperista hahmoja. Tein ensimmäisen kirjan meidän Maijalle, mutta kun ystävämme, Kansan Uutisten toimittaja Jarno Pennanen ja hänen vaimonsa Anja näkivät kirjan, he kehottivat lähettämään sen kustantajalle.

Aarne: Oili kirjoitti myös pakinoita moskovalaisesta arjesta. Kun menin täällä Suomessa pankkiin, pankki­virkailija kysyi, mahdanko tuntea sen Oili Tannisen, joka tekee ihania pakinoita Uuteen Suomeen. Kun vastasin olevan Oilin mies, pankkimies halusi tietää, mitä minä Moskovassa puuhailen.

Lue myös: Mari Kiviniemi luo uraa ulkomailla – katso kuvista, miltä hänen viikkonsa näyttää

Millaista oli olla Neuvostoliitossa aikana, jolloin siellä ei juuri ollut suomalaisia toimittajia?

Aarne: Meillä oli sodan ja sen jälkeisen ajan eläneinä mennessämme hyvin mustavalkoinen kuva, mutta elämä Moskovassa muutti käsityksiämme. Ihmiset olivat ihania, vaikka systeemi oli hirveä.

Oili: Ihmiset olivat kauhean kivoja. Alussa meihin toki suhtauduttiin oudoksuen, koska olimme talomme ­ainoat ulkomaalaiset. Sitten tyttäremme Maija rupesi käymään naapurissa katsomassa telkkaria, koska meillä ei semmoista ollut. Sieltä hän tuli kotiin suolakurkulta haisevana. Maija alkoi puhua kotonakin venäjää ja oikoi Aarnea, että ei noin sanota.

Aarne: Kun sitten myöhemmin muutimme Lontooseen, Maija ja toinen tyttäremme Kaisa alkoivat puhua keskenään englantia, joten rupesimme lukemaan heille Sakari Pälsin kertomuksia suomeksi.

Mikä yllätti teidät, kun asuitte Lontoossa?

Aarne: Saimme asunnon puutarhatalosta, jonka alhaista vuokraa ensin ihmettelimme. Sopimusta kirjoittaessa paljastui, että velvollisuuksiimme kuului huolehtia talon puutarhasta.

Oili: Eikä meillä kummallakaan tietysti ollut minkäänlaista kokemusta sellaisesta.

Aarne: Nappasimme Suomessa minun lapsuuskotini kirjahyllystä puutarhanhoito-oppaan ja ajattelimme selviävämme sillä. No, mikään ei toiminut Lontoossa sillä tavalla kuin siinä oppaassa neuvottiin.

Oili: Mutta kyllä me lopulta opittiin, ja talo oli todella hieno. Ainoa ongelma oli se, että siellä oli kamalan kylmä. Jouduimme istuskelemaan pattereiden päällä.

Aarne: Lontoossa Oili alkoi tehdä myös animaatioita. Asuntomme oli entinen palvelijoiden työtila, jonka katosta roikkui koukkuja. Niihin oli aikanaan ripustettu eläinten ruhoja, mutta Oili ripusti niihin sarjakuviksi piirtämiään tarinoita. Hahmot hän leikkasi pieniksi paloiksi, jotka lähetettiin kirjekuorissa koottavaksi Suomeen.

Oili: Se oli kyllä hauskaa aikaa. Viihdyimme kumpikin Lontoossa hyvin.

Lontoon jälkeen lähditte viisikymppisinä Yhdysvaltoihin. Miksi sinne?

Aarne: Olin ollut kymmenen vuotta Ylessä uutistoiminnan päällikkönä. 1970-luku oli tukalaa aikaa, kun kaikki politisoitui. Olin läpeensä kyllästynyt siihen hommaan.

Sitten Oili sai sydäninfarktin eikä päässyt talviaikaan oikein ollenkaan ulos. Sitä oli ikävää seurata sivusta, joten kun kirjeenvaihtajan työkin kiinnosti, ajattelin, että lämpimässä ilmastossa Oililla olisi helpompaa.

Oili: Minä olen aina lähtenyt hyvin mielelläni Aarnen kanssa sinne, ­minne hän on milloinkin halunnut lähteä.

Mikä Yhdysvalloissa oli parasta?

Aarne: Päällimmäisenä jäi mieleen ihana vapaus. Siellä saattoi soittaa ­toimittajana melkein minne tai kenelle tahansa, ja aina vastattiin.

Oili: Siellä oli kiva olla. Tytöt olivat jo isoja. Kaisa alkoi opiskella Washingtonissa kansainvälisiä suhteita.

Aarne: Ja totta kai kalleimmassa yliopistossa, mitä maasta löytyi.

Oili: Maija jäi Helsinkiin. Hän opiskeli täällä ja tutustui ihmeelliseen Anttiin, joka opiskeli lääketiedettä ja psykiatriaa. Maija on aina ollut kauhean järkevä ja pärjäävä ja luultavasti äkkäsi, että tässä meidän porukassa tarvitaan psykiatria.

Miten kahden luovan ihmisen arki on sujunut, kun olette työskennelleet molemmat kotona?

Aarne: Hyvin se on sujunut, vai mitä? Kaikesta on selvitty.

Oili: Niin, ei kai meillä mitään sen kummempaa ole ollut.

Mikä toisessa on ärsyttänyt?

Aarne: No en tiedä, onko mitään sellaista.

Oili: Aarne on kovin järjestelmällinen, mutta minä en ole.

Mistä tykkäätte toisissanne?

Oili: Aarnella on hyvä huumorintaju, ja se on kauhean tärkeää. Mistähän muusta…

Aarne: Eikös sitä siinä ole jo tarpeeksi?

Oili: Me kyllä nauretaan yhdessä paljon.

Aarne: Samasta asiasta minä Oilissa tykkään. Oililla on hyvä asenne elämään. Ja minä pidän siitäkin, että Oili ei ole sellainen kuin minä olen. Oili sopeutuu kaikkeen kamalaan, mitä minä olen tullut työni takia järjestäneeksi. Hän ei ole koskaan pannut vastaan ja on ollut minulle aina tukena monin eri tavoin.

Mistä tulee sanomista?

Aarne: Milloin mistäkin.

Oili: No, Aarne tosiaan on järjestyksen mies. Kaikki on hyvässä järjestyksessä, mutta minä olen täydellinen vastakohta.

Aarne: Mutta ei meillä siitä juurikaan sanomista tule.

Oili: No ei.

Millainen työnjako teillä on?

Oili: Aikaisemmin Aarne siivosi ja minä tein ruokaa, vaikka en ole koskaan ollut hyvä kokki enkä innostunut ruuanlaitosta. Nykyisin Aarne käy torilla ja tekee ruokaa. Minä hoidan pyykit.

Aarne: Olen huomannut, että kun on runsaasti reseptejä ja osaa lukea, saa syötävää ruokaa. Meillä ei ole syöty lihaa vuoden 1984 jälkeen, joten kalaruoat ovat bravuurini. Minusta on ­kiva tehdä kaikenlaista. En oikein osaa olla tekemättä mitään.

Kun elää 24 vuotta eri maissa, välillä sattuu ikäviäkin asioita. Mikä on ollut vaikein paikka?

Aarne: Ehkä se, kun Moskovassa ollessamme Svenska Dagbladetin toimittaja soitti eräänä aamuna kuuden aikaan ja kysyi, ovatko Oili ja tytöt alkaneet jo pakata. USA:n presidentti Kennedy oli puhunut televisiossa sellaisessa hengessä, että sota alkaa tuossa tuokiossa.

Oili: Naapuritkin alkoivat suhtautua meihin niin kuin olisimme länsimaalaisina yhtäkkiä muuttuneet jotenkin ikäviksi ja pahoiksi ihmisiksi.

Aarne: Siinä oli lopulta päivästä tai kahdesta kyse, kun pääsihteeri Hruštšov käski laivojensa kääntyä takaisin ja Kuuban ohjuskriisi ­laukesi. Kylmä sota jatkui ja seurasi minua koko ulkomaankauteni ajan, mutta akuutti sodan uhka väistyi. Oili taisi alkaa kuitenkin pakata.

Oili: Enkä alkanut. Ei meitä silloinkaan tosissaan pelottanut. Ruotsalaiset ovat aina niin huolissaan.

Jouduitte myös hirmumyrskyn kynsiin. Miten siinä niin kävi?

Aarne: Se tapahtui, kun olimme kotiutumassa Yhdysvalloista ja ajattelimme ennen lähtöä viettää pienen loman Key Westissä Floridassa.

Oili: Kun ajoimme kohti Key Westiä, aloimme ihmetellä, miksi sinne ei halua kukaan muu, mutta vastaantulijoita oli hirveästi.

Aarne: Olimme etukäteen päättäneet, että emme seuraa matkalla uutisia lainkaan, mutta se oli niin kummallista, että päätimme kuitenkin avata radion. Ilmeni, että oli tulossa myöhäinen hurrikaani, eikä takaisin päin enää saanut lähteä. Niin me sitten lomailimme pienessä hotellihuoneessa ikkunaluukkujen takana koko talon täristessä.

Millaista oli palata Suomeen?

Aarne: Kahdeksan vuoden ajan vietimme Suomessa vain kesät. Talvet olimme Kyproksella, Espanjassa, Madeiralla ja Thaimaassa, mutta kun olimme lähdössä yhdeksättä kertaa, Oili kaatui ja mursi kätensä. Siitä lähtien olemme olleet talvetkin täällä. Ja yksi syy palata olivat lapsenlapset.

Oili: Niin, ja kun me palasimme, he muuttivatkin Lontooseen ja New Yorkiin.

Ärsyttääkö Suomessa mikään suurten metropolien jälkeen?

Oili: Joskus tuntuu siltä, että täällä ajatellaan liian kapeasti.

Aarne: Minua häiritsee se, miten negatiivisesti ja väärin maahanmuuttajista ajatellaan. Oili: Mutta ei meillä ole valittamista. Meillä on yhdessä hauskaa.

Onko teillä ikävä maailmalla matkaamista?

Oili: Ei oikeastaan.

Aarne: Jos olisin voinut vapaasti päättää, missä vietän eläkevuoteni, olisin varmaan jäänyt Lontooseen. En osaa perustella Lontoon viehätystä sen paremmin, mutta se oli ihana paikka.

Mikä on tärkeintä, mitä olette ulkomailla ollessanne oppineet?

Aarne: Sellainen havainto, että ihmisrotu on kaikkialla samanlaista. Joka maassa elää hyvin monenlaisia ihmisiä, eikä voi sanoa, että joku kansakunta olisi tietynlainen. Kaikissa maissa kaikilla ihmisillä on samanlaisia toiveita ja ongelmia.

Oili: Olen tästäkin samaa mieltä Aarnen kanssa. Mutsit ovat mutseja kaikkialla.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 5/2020.