Äitinsä kuolemaa sureva taiteilija Nanna Susi: ”Menetin samalla sielunsisareni”
Kun kuvataiteilija Nanna Susi ymmärsi, että ihan kohta hänen äitinsä Laura Susi kuolee, Nanna meni hetkeksi ulos. Äidille piti antaa rauha lähteä.
On juhannusaaton ilta 2016, sää on pilvipoutainen. Kuvataiteilija Nanna Susi, 48, ajaa Lahdesta kohti Vääksyä. Vasta hetki sitten hän on seissyt äitinsä kuolinvuoteen vierellä Päijät-Hämeen keskussairaalassa.
Autossa Nannan sormet tekevät puhelimen näytöllä tutut liikkeet ja painavat tekstiä, jossa lukee ”Laura Känny”.
Sitten Nanna havahtuu. Mitä hän on tekemässä? Soittamassa äidille tämän omasta kuolemasta? Nanna on tottunut kertomaan äidille kaiken, hän on soittanut tuhansia puheluita. Mutta enää äidille ei voi soittaa.
Nyt, kuumana alkusyksyn päivänä, Laura Suden tuhka lepää Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä, meren äärellä. Nanna Susi puolestaan istuu maalausten keskellä lapsuutensa kotipaikkakunnalla Vääksyssä, entisessä KOP:n konttorissa.
Nanna on tehnyt entisestä pankkitilasta varaston töilleen. Suurissa öljyvärimaalauksissa tulivuoret syöksevät tulta, on palmuja, on ruusuja, on tummia naishahmoja. Nanna Suden yllä on mustaa.
”Olen itkenyt loputtomasti. Välillä tuntuu, että järki lähtee. Laura on minulle koko ajan läsnä.”
Hetkittäin äidin läsnäolo tuntuu lämpönä. Kun Nanna on koskenut rintaansa, se on ollut tulikuuma.
Tauluvaraston ikkunoista näkyy Vanhan Vääksyn hiljaisen risteyksen yli. Siellä seisoo sisustustavara- ja vaateliike Lauran Kauppa, jota Laura Susi vielä keväällä pyöritti. Ovet ovat nytkin auki, piha täynnä tavaraa ja kauppa käynnissä.
Enemmän kuin äiti
Nanna menetti juhannuksena äidin lisäksi myös sielunsisarensa. Kertoessaan äidistä hän puhuu Laurasta.
”Laura oli enemmän kuin äiti. Hän oli hyvin itsenäinen nainen.”
Kun Nanna kävi läpi äidin tavaroita, hän yöpyi tämän asunnossa Vääksyn kanavan rannalla. Siellä oli hyvä olla.
”Ei minua haittaa laittaa äitini kenkiä jalkaan tai nahkatakkia päälle. Äiti kulki 75-vuotiaanakin nahkatakissa.”
Nanna on pitänyt lähellään äidin käsin kirjoittamia papereita. Käsialan viivojen ja kaarien tuttuus lohduttaa.
”Kun muuten kaikki on tyhjää. Mistään ei voi ottaa kiinni.”
Älä ryhdy taiteilijaksi
Laura Susi ymmärsi tytärtään, joka osoittautui taiteelliseksi jo varhain. Kun muut lapset piirsivät Vääksyn ala-asteella prinsessoja, Nanna luonnosteli paperille pääkalloja.
”Minusta ei olisi tullut kuvataiteilijaa ilman Lauraa. Esteettisyys oli meillä kotona läsnä kaikessa, ruoanlaitosta lähtien.”
Kun muut vääksyläiset maalasivat talonsa 1970-luvulla valkoisiksi, Laura Susi halusi kodistaan vaaleanpunaisen.
Äiti olisi halunnut herkästä ja tunteellisesta tyttärestään mieluummin opettajan kuin taidemaalarin.
”Laura pelkäsi, että taiteilijan työ hajottaa minut. Hän sanoi, että en tule kestämään sitä. Välillä onkin ollut vaikeaa. Silloin Laura on kannustanut, että ei pidä välittää, jos muut yrittävät pistää maihin. Hän käski minua myös lepäämään, vaikka teki itse paljon töitä.”
Ensimmäisen elinvuotensa Nanna Susi asui tässä KOP:n talossa. Oli kaksi vuotta vanhempi isosisko Nina sekä äiti ja isä. Äiti oli aluksi kotona, isä työskenteli liikunnanopettajana. Rahasta teki tiukkaa. Mutta oli yritteliäisyyttä, luovuutta ja iloa.
”Kun olimme Ninan kanssa ihan pieniä, äidillä oli hoitolapsia. KOP:n pankinjohtajan lapsetkin olivat meillä hoidossa.”
Iltaisin äiti ompeli tyttärilleen kauniita, värikkäitä vaatteita. Siskoksilla oli samanlaiset mekot, liivit ja saparot. Joskus tytöt myivät askartelemiaan nahkakoruja torilla äidin kanssa.
Nannaa itkettää, kun hän muistelee, kuinka äiti kertoi kauneuden kaipuustaan. Laura oli jo pienenä halunnut pukeutua nätteihin vaatteisiin ja laittaa hiukset kauniisti.
Kouluja äidillä ei ollut varaa käydä, koska hän varttui köyhässä viisilapsisessa karjalaisperheessä. Mutta Laura Sudesta tuli yritteliäs.
Mukana synnytyksessä
Laura Susi erosi miehestään, kun Nanna oli 12-vuotias. Tytöt jäivät äidin luo vaaleanpunaiseen, mansardikattoiseen taloon.
”Laura joutui tekemään entistä enemmän töitä ja laittoi myös minut ja Ninan hommiin. Autoimme hänen kukkakaupassaan, jonka yhteydessä oli hautaustoimisto. Opimme myymään kukkia ja pukemaan vainajia.”
Mutta oli äidillä teini-Nannassa sulattelemistakin. Nanna kuunteli Hanoi Rocksia ja Pelle Miljoonaa, pukeutui pitkiin alushameisiin ja smokkitakkiin. Nosti tukan pystyyn sokeriliemellä.
”Silloin äiti ei antanut minun tulla hautaustoimistoon kuin takaoven kautta. Olin mielestäni rock, mutta lopulta kuitenkin aika kiltti. En halunnut satuttaa äitiä.”
Kun sisko muutti pois kotoa, Nanna jäi vielä asumaan äidin kanssa.
”Olemme olleet elämässä Lauran kanssa paljon kahdestaan.”
Laura oli mukana myös Nannan pojan Raffaellon synnytyksessä. Kun Nanna asui ex-miehensä ja lapsensa isän kanssa Roomassa, hän soitti joka päivä äidille. Monia päätöksiä tehdessään Nanna on miettinyt, mitä äiti ajattelisi asiasta.
Ehkä suurin syy palata Italiasta Suomeen oli äidin antama itsenäisen naisen roolimalli.
”Olen aina ollut huono jakamaan vastuuta kenenkään kanssa. Myös äiti luotti ainoastaan itseensä, omaan tekemiseensä.”
Laura oli myös paras lohduttaja Nannan miessuruissa. Kerran tällaisella hetkellä Laura kutsui tyttärensä Vääksyyn ja pani tämän rakentamaan kiviaitaa. Äiti ajatteli, että työ on parasta terapiaa.
Helsingissä Lauralla oli pieni asunto Nannan seinän takana.
Syöpä oli kaikkialla
Kolme vuotta sitten Laura Suden hemoglobiiniarvo laski rajusti. Nanna käski äitiä lukemattomia kertoja lääkäriin, mutta tämä ei halunnut mennä.
”Nyt mietin, miksi en pakottanut äitiä tutkimuksiin. Lauran syöpä lähti umpilisäkkeestä ja olisi ollut parannettavissa. Kun syöpä löydettiin viime huhtikuussa, se oli levinnyt haimaan, maksaan ja munuaisiin. Äiti oli silloin jo niin kipeä, että hänet vietiin sairaalaan ambulanssilla.”
Vaikka Laura Sudella oli ollut viimeisten vuosien mittaan kipuja ja hän oli laihtunut, hän teki tavalliseen tapaan töitä. Laura myös vieraili Nannan luona Helsingissä ja lehtivalokuvaajana työskentelevän Ninan kotona Kemissä.
Nyt Nanna miettii, että hänen olisi varmaan pitänyt olla enemmän huolissaan äidin jaksamisesta.
”Laura selitti kipunsa sappivaivoilla. Hän yritti näyttää sitä vahvemmalta mitä kipeämpi oli. Hänen ikäpolvessaan on jokin suuri vaatimattomuus. He eivät puhu murheistaan eivätkä pyydä apua. Äiti sanoi, että ei olisi ikinä uskonut kuolevansa syöpään.”
Äiti leikattiin ja kotiutettiin. Tyttäret olivat vuorotellen hänen luonaan.
Kesäkuun alussa Laura jaksoi vielä lähteä Ninan lasten ylioppilasjuhliin. Nanna ja Laura haaveilivat yhteisestä ulkomaanmatkasta.
”Laura sanoi, että olisi ihanaa laittaa jalat vielä kerran mereen.”
Sytostaatit veivät Lauran kuitenkin nopeasti huonoon kuntoon. Nanna soitteli hädissään lääkäreille saadakseen tietoa. Keskussairaalasta annettiin kipulaastari ja lähetettiin kotiin.
”Kahden päivän päästä soitin sairaalaan ja sanoin, että nyt otatte Lauran sisään. Hän ei syö eikä juo, emmekä pärjää enää kotona.”
Annetaan rauha kuolla
Nanna puhkeaa itkuun muistellessaan, miten onnellinen äiti oli päästessään sairaalaan, omaan huoneeseen. Kuolemasta he eivät puhuneet.
Vielä kolme päivää ennen kuolemaansa Laura tilasi villatakkeja kauppaansa sairaalan sängystä.
Lopulta puhekyky katosi. Laura, Nanna, Nina ja lapsenlapset olivat hiljaa lähekkäin ja pitivät käsistä kiinni.
”Äidin viimeinen käden lämpö, jonka tietää olevan siinä enää hetken, oli minulle hyvin tärkeä.”
Nanna sanoi äidilleen moneen kertaan, kuinka paljon tätä rakastaa.
”Kuiskutin korvaan ja kannustin menemään rajan yli. Puhuin, että siellä on varmaan kaunista. Oli kuin olisin maalannut taulua.”
Mitään ei jäänyt sanomatta.
”Lopulta kaikki välittäminen oli hiljaisuudessa.”
Kuoleman lähestyessä sairaalasängyn vierellä olivat Nanna ja Nina. Laura oli loppuun asti rauhallinen.
”Huomatessani äidin jalkojen alkavan kylmetä sanoin Ninalle, että meidän pitää mennä hetkeksi pois, jotta äiti voi kuolla rauhassa.”
75-vuotias Laura Susi kuoli, kun hänen tyttärensä istuivat Vesijärven rannassa, kuuntelivat kirkuvia lokkeja ja katselivat juhannukseen valmistautuvia ihmisiä. Kun he palasivat sairaalaan, äiti oli peitelty Nannan hankkimalla harmaalla villapeitteellä. Sen päälle oli asetettu kaksi kukkakimppua.
Nanna liikuttuu kertoessaan, kuinka lastenlapset muistelevat, miten kaunis mummi oli kuollessaan.
”Ennen sytostaattihoitoa Laura oli käynyt laitattamassa hiuksensa ja kyntensä. Ne olivat mustat, koska hän oli aika radikaali.”
Kenelle nyt soitan?
Juhannusaaton iltana tytöt palasivat Vääksyyn ja sytyttivät lyhdyt palamaan Lauran Kaupan eteen. Hirveä suru iski seuraavana päivänä, kun liput laskettiin puolitankoon sekä kaupan että kotitalon edessä.
”Se oli niin lopullista.”
Juhannuspäivänä Nanna ja Nina menivät kanavaristeilylle, jossa laiva ajoi äidin talon ohi. He olivat niin väsyneitä, että eivät jaksaneet edes puhua.
Nanna ja Nina halusivat pukea äitinsä tämän viimeiselle matkalle.
”Käärimme Lauran pellavaan, panimme villasukat jalkaan ja kampasimme hiukset. Laitoimme vielä sen villahuovankin.”
Lauran Suden siunaustilaisuus pidettiin Asikkalan kappelissa heinäkuun alussa. Paikalla oli kourallinen ihmisiä, sillä suku on pieni.
Nanna piti muistotilaisuudessa puheen. Hän totesi, että suruun pukeutunutta rakkautta on vaikea kestää.
Hautajaisten jälkeen Nannalla on ollut kädet täynnä hoidettavia asioita. Jaksamisesta puhuttaessa Nanna huokaa.
”Mietin, kuka minulla on nyt. Kenelle nyt soitan?”
Puhdasta, valkoista
Nanna tietää, että kaikesta huolimatta elämää on elettävä eteenpäin. Hän jatkaa sitä yhdessä 12-vuotiaan Raffaellon kanssa, joka oli mummille hyvin läheinen.
”Olen sen äidille velkaa. Kuolema on lopulta luonnollinen asia. Sitä olen nyt yrittänyt sisäistää.”
Käytyään ensin läpi Lauran tavaroita Vääksyssä Nanna on jatkanut siivoamista Helsingin-kodissaan ja työhuoneellaan. Hän on tyhjentänyt kaappeja ja purkanut kirjahyllyt, heittänyt tavaroita pois.
Työhuoneella Kaapelitehtaalla häntä odottavat nyt maalatut seinät, puhtaat lattiat ja tulevien töiden suuret valkoiset pohjat. Maalipurkit ovat järjestyksessä.
”Kukaan ei uskoisi sitä minun työhuoneekseni.”
Kesällä Nanna ei maalannut. Ei ollut aikaa, ei voimia. Nyt työ jatkuu.
”Ehkä minä olen jonkin uuden alussa. Ja Laura antaa minulle siihen koko ajan voimaa ja ohjeita.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 20/16.
Lue myös: Taiteilija Marjatta Tapiola: “Jouko Turkan kanssa oli huippuihanaa ja huippukamalaa” Kuvataiteilija Soile Yli-Mäyry: ”Minulta meni luottamus ihmisiin jo äidinmaidossa”
Kommentoi
Kommentoi juttua: Äitinsä kuolemaa sureva taiteilija Nanna Susi: ”Menetin samalla sielunsisareni”