Ihmiset

Alakuloon ammattiapua saanut Mari Rantasila: "Terapiassa käymistä ei pidä hävetä"

Kun Mari Rantasilan mieli on apea, hän piipahtaa mielenterveyskuntoutujien työpajassa. Siellä syntyi myös idea Marin näytelmään, jossa nauretaan kilpailuyhteiskunnalle. Ohjaaja-näyttelijä ymmärtää masentuneita oman kokemuksensa kautta.

Yhdellä on pakko-oireita, toinen lähtee ulos polttamaan kolmea tupakkaa kerralla. Mutta täällä se ei haittaa, pääasia on, että kukaan ei jää yksin kotiinsa. Niemikotisäätiön ylläpitämässä mielenterveyskuntoutujien työkeskuksessa vallitsee välitön ja välittävä ilmapiiri.

Ohjaaja Mari Rantasila on täällä tuttu hahmo. Hän tervehtii asiakkaita, jokunen kapsahtaa jopa kaulaan halaamaan. Ja sitten syödään pullaa.

Mari kävi ensimmäisen kerran Helsingin Paloheinässä silloin sijainneessa työkeskuksessa jo 1990-luvun puolivälissä. Siellä oli kopiokone, ja Mari tarvitsi ajoittain kopioita. Poikkeuksellisen levollinen tunnelma veti hänet jatkossakin vierailuille, usein vain tervehtimään.

Mielessä alkoi pyöriä idea työelämästä kertovasta elokuvasta. Se ei silloin toteutunut, mutta viime marraskuun lopussa Marin ohjaama ja Kirsikka Saaren ja Jenni Toivoniemen käsikirjoittama Masennuskomedia sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa. Se kertoo tehokkuusajattelun lävistämästä työelämästä ja mielenterveyskuntoutujista.

Maria oli jäänyt mietityttämään, miksi työtä ei voi tehdä niin, että ihmiset voivat hyvin tai saavat työstään voimaa. Marille tutussa työkeskuksessa osa ihmisistä on vaihtunut ja toiminta on siirretty Haagaan. Silti sama lempeyden hohde on säilynyt.

”Jos mieleni on apea, käynti työkeskuksessa piristää heti. Se on ilmaista ahdistuksen poistoa”, Mari sanoo.

Marilla on näille ihmisille ymmärrystä, sillä myös hänellä on ollut alakulon kausia.

”Ymmärrän mielenterveyskuntoutujia. Myös minulla on ollut masentavia aikoja. Vakavaa masennusta en ole kuitenkaan kokenut.”

Vaikeassa vaiheessa Mari sai apua terapiasta.

Esikuvana rohkea äiti

Kun Mari syntyi, hänen äitinsä oli jo 40-vuotias. Äiti kannusti nuorta tytärtään itsenäistymään: parasta opetella tekemään asiat itse, sillä hän saattaa kohta kuolla. Nyt muisto hymyilyttää. Äiti on 95-vuotias.

”Hän on sukumme vanhin. Sitkeä nainen”, Mari sanoo hoitokodissa asuvasta äidistään.

Mari on ottanut monessa asiassa mallia äidiltään, joka on ollut rohkea oman tiensä kulkija, Ateneumin taideakatemiasta 1940-luvulla valmistunut kuvaamataiteen opettaja. Kun Marin jo 68-vuotiaana menehtynyt isä opiskeli, äiti elätti yksin perhettä.

Lapsuudenkodissa oli paljon taidetta, ja äiti oli kiinnostunut myös arkkitehtuurista. Perhe kävi yhdessä katsomassa taidenäyttelyjä ympäri Suomea.

Marilla on kolme isoveljeä. Juha Rantasila teki uran jääkiekkoilijana ja Eero Rantasila soitti rumpuja progressiivista rokkia soittavassa Elonkorjuu-yhtyeessä. Lapsena Mari soitti rumpuja Eeron kanssa ja musiikki oli muutenkin osa arkea.

”Eeron piti aina aamulla kuunnella tietyt biisit ennen kuin hän lähti kouluun. Minä ryhdyin tekemään samoin.”

Timo-veli taas keksi aina hassutuksia ja performansseja, joihin pikkusisko tempautui mukaan. Huumorista tulikin Marille työssä tärkeä tapa käsitellä vaikeita aiheita.

Mari tiesi jo viisivuotiaana, että haluaa luovalle alalle: filmitähdeksi, näyttelijäksi, ohjaajaksi ja laulajaksi.

”Minua ei jännittänyt esiintyä. Ystäväni ja hoitajani saivat katsoa esityksiäni kyllästymiseen asti.”

Koulun jälkeen hän valitsi itse teatterikorkeakoulun, jonne pääsi sisään kolmannella yrittämällä. Vanhemmat eivät olleet innostuneita tyttärensä uravalinnasta, mutta eivät häntä estäneetkään. Ehkä kannustusta vaimensi ymmärrys siitä, että luovalla alalla mikään ei tule helpolla.

Uupumus hävettää

Nuorena Mari ei halunnut kieltäytyä mistään töistä. Ei vaikka olisi ollut sairas. Silloinhan olisi saattanut käydä niin, että ei enää kysytä.

”Kun päivät harjoituksineen, esityksineen, keikkoineen ja tv-sarjan kuvauk­sineen kestivät aamukuudesta yömyöhään, fysiikkani sanoi stop.”

Mari oli 24-vuotias, kun hän paloi loppuun. Sen ansiosta hän kuitenkin oppi tarkkailemaan omaa jaksamistaan. Toivuttuaan hän vähensi töitä ja huomasi, että kysyntää oli silti. Laatu oli tärkeämpää kuin määrä.

Se pitäisi Marista muistaa nykyisessäkin työelämässä. Masennuskomedia-näytelmän päähenkilö Eeva on viisikymppinen johtaja, joka on koko elämänsä suorittanut ja pyrkinyt olemaan yhä tehokkaampi. Lopulta hän päätyy mielenterveyskuntoutujien työkeskukseen.

”Eevan vastineita löytyy kuntoutujista. Ja kyllähän suorittajanainen on meille monelle tuttu hahmo.”

Ketään ei saisi Marin mielestä arvottaa tämän työn kautta. Arvo ei ole sama asia kuin hinta, ja jokainen on arvokas vain olemalla olemassa.

”Kaikille työ ei ole elämän tärkein asia. Siinä missä toinen tekee ansiotyötä, toinen voi olla läheisilleen tärkeä tai tehdä arvokasta vapaaehtoistyötä.”

Nyky-yhteiskunnassa Maria kor­peaa se, että väsymystä tai heikkoutta ei oikein siedetä.

”Heikkoutta hävetään. Kukaan ei halua nähdä uupunutta, masentu­nutta ­ihmistä.”

Marin tavoite on pitkän uransa aikana ollut tuoda esille ja näkyväksi kipeitä ja vaiettuja aiheita, tabujakin. On myös ollut aikoja, jolloin Marin maailma on näyttänyt tummalta.

Lue koko artikkeli Kotiliedestä 2/2018!