Anu Pentik aikoo työskennellä niin kauan kuin aistit pelaavat: ”Ei minulla ollut aikaa touhuta vaihdevuosissakaan kuumien aaltojen kanssa”
Anu Pentikillä on valtava luomisen palo ja tekemisen tahti. Nuorempana se kiehahti joskus yli. Silloin hän karkasi Milanoon.
Ei saa kaatua. Ei saa murtaa kättä.
Muotoilija Anu Pentik, 76, kulkee jäisen pihan poikki ja hokee itselleen: WAM WAM WAM.
Wäinö Aaltosen museo. Se on syy pysyä pystyssä.
Toukokuussa 2020 Posion tehtaan pihasta lähtee kolme rekallista keramiikkaa kohti Turkua.
Sitä ennen Anu Pentikillä on valtavasti työtä. Ihanaa työtä kuten hän itse sanoo.
WAMissa vietetään Anun taidenäyttelyn avajaisia kesäkuussa 2020. Silloin rekat on purettu, näyttelytilat täytetty suurilla installaatioilla ja valaistus säädetty kohdilleen.
Haitulan matka
Siitä, mistä näyttely kertoo, Anu suostuu sanomaan vain vähän.
”Kaikki alkaa siemenestä.”
Sellaisesta haitulasta, jonka jokainen on lapsena puhaltanut voikukan kukinnosta lentoon.
”Kyse on vaelluksesta, ihmisen matkasta.”
Puiset grillitikut olivat loppua posiolaisesta halpahallista. Anu ja hänen assistenttinsa Inga Kosunen käyttävät niitä haituloiden varsien tekemisessä.
Kuinka paljon te siellä oikein grillaatte, kaupassa ihmeteltiin.
Anu Pentikillä on suurprojekti työn alla, vaikka puoliso Topi Pentikäinen varoitti vuoden 2017 Helsingin Taidehallin näyttelyn jälkeen: älä enää ikinä ryhdy mihinkään näin suuritöiseen!
”Mutta ei Topi minulle mitään mahda. Se tietää sen”, Anu hymyilee.
Ei kissanristiäisiä
Puoli viideltä ylös ateljeetalon yläkerrassa. Vaatteet päälle ja hiippaillen portaat alas ja ulos ovesta, jotta Topi ja koirat eivät herää. Autoon ja suunta Kitkajärven rannalta Karastinsaaresta kohti Posion keskustaa. Muutama kilometri mutkittelevaa tietä, ja sitten ollaan tehtaan pihassa.
Kun Anu Pentikin pää on täynnä ideoita, niitä on päästävä toteuttamaan mihin kellonaikaan tahansa. Aamuvarhaisella tehtaalla on hiljaista. Anun pienet, jäntevät kädet tarttuvat siveltimeen. Lievä kuluma toisessa kädessä ei sitä estä.
Yksi hetki taidekeramiikan teossa on hänestä ylitse muiden.
”Se, kun keramiikkauuni avataan ja työ tulee ulos juuri sellaisena kuin olin ajatellut: värit ja tekniikka kohdillaan.”
Silloin Anu saattaa huutaa yksin tyhjässä hallissa. Onnesta.
Oikeastaan hän ei kaipaa Posiolta nykyisin juuri muualle.
”Teen täällä työtäni enkä tapaa juuri muita kuin omiani.”
Eli tehtaan ja myymälän työntekijöitä. Perhettään. Vuonna 1969 Topi Pentikäisen liikunnanopettajan pestin perässä Posiolle tullut kuusankoskelainen Anu on juurtunut.
”Posio sai minut jo aikaa sitten tajuamaan , ettei minun tarvitse ravata kaikissa kissanristiäisissä Helsingissä.”
Inspiraatiota antavat kotipihassa taistelevat metsot, ketut, oravat, teeret ja hirvet.
Isä toi appelsiineja, kun äiti kuoli
Viime aikoina Anu Pentik on muistellut. Käynyt läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja uraansa. Tuhkimotarinaa askartelunohjaajasta, joka loi menestyvän keramiikka- ja sisustusyrityksen ja heittäytyi taiteilijaksi.
Sysäyksen muisteluun antoi Eppu Nuotion hänestä kirjoittama näytelmä, joka tulee syksyllä ensi-iltaan Kouvolan teatteriin.
”Olen ylpeä, että minusta uskalletaan tehdä näytelmä elävänä ihmisenä.”
Yhden toiveen hän esitti tekijöille. Älkää tehkö mitään hymistelyä!
Ja tietysti oman historian läpi käymisestä lähti syntymään myös keramiikkaa.
Erään työn nimi on Appelsiinikohtu. Sen taustalla on käänne Anun lapsuudessa.
Kuusivuotiaana Anu, tuolloin vielä Anneli, ja pikkuveli Osmo istuivat nenä kiinni radiossa kuunnellen Markus-sedän tuntia. Oli kiirastorstai vuonna 1949. Äiti ja isä olivat lähteneet synnytyslaitokselle.
Illalla isä ilmestyi ovensuuhun. Hänellä oli käsivarrellaan äidin vihreä takki, kettupuuhka ja kädessään pussi, jossa oli kaksi appelsiinia. Ne olivat harvinaista herkkua.
”Äitiä ei enää ole”, isä sanoo ja ojensi hedelmät.
Siitä hetkestä muuttui kaikki.
”Minussa asui pikkupiru”
Savisen muodon ovat Anu Pentikin käsissä saaneet myös pienet kengät.
Elettiin vuotta 1946 Kuusankoskella. Naapurin Tuulalla oli amerikkalaisten lähettämät varrelliset, valkoiset nappaskengät.
”Tuula oli muutenkin nätti, sirojalkainen tyttö. Minulla oli jaloissani mustat, lonksuvat kalossit.”
Anu houkutteli ystävän kotitalonsa vintille. Siellä hän selvitti, ettei prinsessalla voi olla pitkävartisia kenkiä, vaan ne pitää leikata pienemmiksi.
Niks naks, kävivät sakset.
Asian paljastuttua Anu sai piiskaa.
”Minussa asui sellainen pikkupiru.”
Nyt Anu Pentik ajattelee, että äidin menetys oli tavallaan siunaukseksi. Hän oli hemmoteltu pikkutyttö, josta tuli silmänräpäyksessä perheen pikkuäiti.
”Koen, etten ole äiditön pikkutyttö. Olen saanut mielikuvituksen lahjan, jonka avulla olen selvinnyt. Ehkä se on todellisuuspakoa, mutta minulle se on ollut hyväksi. Silloinkin kun yrityksellä meni huonosti, kuvittelin elämään hyviä asioita.”
Mutta appelsiinit tarkoittavat yhä äidin poissaoloa.
Alasti italialaisessa puistossa
Tässä se lapsi leikkii, Anu sanoo ja maalaa kotiateljeensa suuren mustan pöydän ääressä. Hänellä on edessään savisia lintuja, puiden lehtiä ja voikukan heteitä.
Valo tulvii sisään ikkunoista, jotka ovat seinien kokoiset.
”Monesti työ lähtee ihan siitä, että lasken pensselin alas.”
Miten 76-vuotias taipuu yhä omaan taiteeseen, Pentik-astioiden tekoon, tilaustöihin ravintoloille ja hotelleille sekä yrityksen taiteellisessa johtoryhmässä vaikuttamiseen?
”Moni taiteilija sanoo luovansa tuskassa. Minä en koe tuskaa. Koen iloa ja haluan kilvoitella itseni kanssa.”
Iän myötä hän sanoo oppineensa tarkkailemaan itsessään merkkejä, siitä, milloin alkaa mennä yli. Kerran niin kävi.
Anu oli silloin kolmikymppinen ja havahtui siihen, että hän haluaa olla muutakin kuin Pentikin keulakuva, joka poseeraa suunnittelemissaan nahka-asusteissa Posion hankien ja muhkuraisten kynttilänjalkojen keskellä lehdistölle.
”Olin Helsingissä työmatkalla, mutta en voinutkaan tulla kotiin. Otin lentokentältä ensimmäisen lähtevän lennon – Milanoon. Sieltä soitin Topille, että olen tallessa, mutta haluan olla yksin.”
Milanossa hän käveli puistoon, levitti kartan ruohikolle, riisui kaikki vaatteensa ja istui alas.
Jonkin ajan kuluttua paikalle saapui poliisi, joka sanoi, että vaatteet olisi syytä laittaa päälle.
”Huomasin, että voin tehdä ihan mitä vaan. Tuska lähti heti.”
Kolme päivää oli tarpeeksi. Niiden kuluttua Anu oli valmis palaamaan Posiolle.
Anu kakkonen
Eläkkeelle jäämistä Anu Pentik ei edes mieti, vaikka katseleekin Posiolle ”Anu kakkosta”. Sellaista keramiikkataiteilijaa, joka viihtyy pohjoisessa.
”Rinnalle kasvamaan.”
Itse hän aikoo jatkaa työskentelyä niin kauan kuin näkee, kuulee ja ajattelee ja kädet pelaavat.
”Olen lapsenmielisesti innostunut asioista. Kun minulta kuolee syttymisen lahja, niin sitten on paha.”
Krempat tai vaihdevuodet eivät ole häntä jarruttaneet.
”Ei minulla ollut aikaa touhuta kuumien aaltojen kanssa. Laastarit tuppasivat unohtumaan.”
Kyyneliä Taidehallissa
Diletantti, harrastelija. Sellainen Anu Pentik on saanut tuntea olevansa taidekeramiikkaa tehdessään. Vasta viime vuosina kriitikoilta on alkanut herua kiitosta.
Kolme tilaa -näyttelyn Taidehallissa vuonna 2017 näki noin 50 000 ihmistä, mikä on toiseksi eniten museon historiassa, heti Andy Warholin näyttelyn jälkeen.
”Ihmiset olivat tunteneet minut kuppien tekijänä, eivät taiteilijana. Ehkä he odottivat näkevänsä kippoja, mutta näkivätkin muuta”, Anu sanoo.
”Kaikenlainen olalle taputtelu on minulle vierasta ja turhaa. Mutta kun huomasin, että ihmiset saivat Taidehallissa kokemuksen, jonka olin ajatellut näyttelyyni, merkitsi se minulle hyvin paljon.”
Eräs kohtaaminen liikuttaa yhä. Nelikymppinen, visuaalisella alalla työskentelevä nainen tuli näyttelyssä Anun puheille. Hän kertoi viipyneensä näyttelyssä pitkään ja halusi kertoa, että oli kokenut pitkästä aikaa rakkautta seisoessaan Anun värikkään kukkameri-installaation keskellä.
”Halasimme ja itkimme yhdessä.”
Porotilasta taiteilijaresidenssi
Anu Pentik etenee tehtaalla ripein askelin ja jakaa punaiseen kännykkäänsä ohjeita työntekijöilleen.
Ei saa vätkyillä. Pitää toimia, hän opastaa.
Hän on itse nopea ihminen eikä kestä hitautta ja tuumailua. Sen, minkä hän on luvannut, hän pitää vaikka verissä päin.
Lennosta hän signeeraa omia uniikkitöitään, jotka ovat lähdössä Ruotsin Luulajaan.
Anu korostaa, että paikallaan ei saa pysyä, vaikka yrityksellä meneekin taloudellisesti hyvin. Pentik-mäellä onkin menossa monta uudistusta yhtä aikaa.
”Minä en halua kuulla lausetta, että se Anu on niin vanha, ettei se ymmärrä.”
Joku vuosi sitten Pentikäiset ostivat Posiolta ränsistyneen porotilan ja remontoivat sen hirsirakennukset perusteellisesti miljoonia säästämättä.
”Ei kukaan normaali ihminen olisi ryhtynyt siihen urakkaan. Mutta me halusimme tehdä kotiseututyötä.”
Nyt Timisjärvi toimii matkailukohteena ja taiteilijaresidenssinä. Ulkomaiset keraamikot ovat istuskelleet järven jäällä kuunnellen jään monkumista ja katselleet revontulia.
Menestys tuo turvaa
Ensi kertaa Pentikin 47-vuotisessa historiassa perheyritykseen ollaan palkkaamassa ulkopuolista toimitusjohtajaa. Topin toiveesta pariskunnan poika Pasi Pentikäinen siirtyy hänen paikalle hallituksen puheenjohtajaksi.
Anun mielestä ulkopuolisen tulo on hyvä asia. Tulee uusia ajatuksia, uutta energiaa.
Yrityksen menestys tarkoittaa Anu Pentikille ennen kaikkea turvaa, erityisesti 248 työntekijälle. Useampi kokemus konkurssin partaalla heilumisesta on opettanut, että huonoihin aikoihin pitää varautua.
Itse hän ei tarvitse enää mitään, mitä rahalla saa.
”Minulla ja Topilla ja lapsillamme on ihanat kodit. Voin ostaa kaupasta ruokaa katsomatta, mitä se maksaa.”
Topi antoi vapauden
Topi Pentikäinen on Lapissa vaeltamassa lapsenlapsen ja koirien kanssa. Kuten on usein.
”Topi on antanut minulle vapauden keskittyä rakkauteeni: keramiikkaan ja taiteeseen. Minä olen antanut hänelle vapauden kulkea erämaissa.”
Topi Pentikäinen hoiti ja kasvatti perheen kaksi lasta, kun Anu riensi rakentamassa yritystä. Kiivaimpina vuosina uusi myymälä nousi joka viikko jonnekin päin Suomea.
”Olin äiti, joka oli aina poissa.”
Tytär Raisa on sanonut, että yritys oli äidin lapsi.
”Se on totta. Tein sen ratkaisun, koska muulla tavalla Pentikiä ei olisi ollut. Olisi ollut vain muunlainen elämä. Mutta kyllä minä ikävöin lapsia. Iltaisin väsymyksen hetkellä tulivat tummimmat ajatukset.”
Kun Anu palasi reissuiltaan, hän oli täysillä läsnä lapsilleen. Nyt hän antaa aikaa kahdeksalle lapsenlapselleen sekä lapsenlapsenlapselleen.
”Olen onnellinen, että kaikesta huolimatta lapsistamme kasvoi täysjärkisiä ihmisiä.”
Hän muistelee yhtä ihan hullua jaksoa. Hänellä ja Topilla oli vihreä vaihe 1970-luvulla, jolloin lapset olivat pieniä.
He asuivat talossa, jossa ei ollut sähköä ja talvisin oli jääkylmä. Koko perhe nukkui samassa pedissä. Lisäksi he pitivät lampaita, jotka kakkivat sisään.
”Meillä menee Topin kanssa asiat herkästi vähän yli.”
Saunaa ja sikareita
Joka lauantai Anu ja Topi Pentikäinen viettävät kello 15 yhteisen SSS-hetken.
Mikä se sellainen on?
Kun Anu palaa töistä tehtaalta kotiin järven rantaan, häntä odottaa lämmitetty sauna. Löylyihin mennään heti.
”Saunan jälkeen poltamme Topin kanssa maailman parhaat sikarit. Sitten otamme vähän rommia ja seurustelemme.”
Talvella pari seurustelee takan ääressä, kesällä ulkona. Siinä vierähtää useampi tunti.
Hetket ovat olleet pitkässä parisuhteessa tärkeitä.
”Mutta SSS pitää olla aina täsmälleen samaan aikaan. Siitä on pidettävä kiinni, muuten se jää.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 11/2019.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Anu Pentik aikoo työskennellä niin kauan kuin aistit pelaavat: ”Ei minulla ollut aikaa touhuta vaihdevuosissakaan kuumien aaltojen kanssa”