Pia selvisi täpärästi kolarista ja se muutti hänet pysyvästi: ”Arvomaailma heitti onnettomuuden jälkeen kuperkeikkaa”

Pia Härkösen, 62, elämä oli suorittamista, näyttämistä ja pätemistä, kunnes hän joutui vakavaan auto-onnettomuuteen. Mitä siitä seurasi, yllätti kaikki.

Kun Pia Härkönen, 62, heräsi kuljettajan paikalta, päästä valui verta ja niskaa särki. Tytär, jota Pia oli hetki sitten lähtenyt viemään juna-asemalle, oli kadonnut vierestä.

Hätääntyneenä Pia nousi autosta ja nappasi tyttären matkalaukun takakontista.

Ulkona paistoi aurinko, pakkanen oli jäädyttänyt tien pinnat röpöliäisiksi ja puuterilumi peittänyt havumetsäisen maiseman. Auto oli lähtenyt pian kotipihan jälkeen luisuun ja suistunut tieltä.

Ambulanssi saapui pian, sillä tytär oli hälyttänyt isän ja tämä soittanut hätä­keskukseen. Sairaalassa selvisi, että tyttärellä oli vain pintanaarmuja.

Pian tilanne oli vakavampi.

Neliraajahalvaantuminen oli ollut niin pie­nestä kiinni, että lääkäritkin ihmettelivät, kuinka uskomaton tuuri Pialla oli ollut.

Lue myös: Lasketteluonnettomuus muutti kaiken

Kärsimysten kuukaudet

Seuraavat kuukaudet olivat yhtä kärsimystä. Kolme kuukautta kaulassa oli yötä päivää kova kauluri, syöminen oli vaikeaa ja käveleminen sattui. Koko ­keho oli jäykkä ja kipeä.

Pahimpina päivinä Pia otti toista kymmentä vahvaa kipulääkettä. Hän muutti pois makuuhuoneesta, jotta edes aviomies saisi nukutuksi. Olihan perheen myllyä pyöritettävä, vaikka toisesta osakkaasta ei ollut edes paperitöihin.

Piasta ei todellakaan tuntunut, että hänellä oli ollut onnea. Kun eräs lääkäri kysyi, ymmärsikö hän, kuinka lähellä neliraajahalvaantuminen oli ollut, Pia vastasi, että olisi silloin tehnyt itsemurhan.

Kun lääkäri huomautti, ettei Pia olisi siinä tapauksessa kyennyt tekemään mitään, Pia alkoi miettiä.

Lääkäri oli sanonut, että hän ei koskaan palautuisi ennalleen, mutta olivatko asiat siltikään niin huonosti?

Entinen minä murtui

Vuosi onnettomuuden jälkeen Pia seisoi kotona Juvalla tuvan uunin vieressä. Oli helmikuinen perjantaipäivä, eikä Pia ymmärtänyt, miksi kehossa ja mielessä tuntui myllertävän.

Yhtäkkiä elämä tuntui erilaiselta. Pia oli tiedostamatta tai tiedostaen päättänyt, että halusi vielä elää. Hän ei halunnutkaan selvitä yksin, olla katkera ja voivotella.

”Vasta silloin uskalsin sanoa lääkäreille, että haluan apua, ja tuntui, että apua myös alkoi tulla”, Pia muistelee käänteen tehnyttä päivää yli 7 vuotta sitten.

Itse hän kutsuu sitä egokuoren murtumiseksi.

Egokuorella hän tarkoittaa entistä minäänsä: nipottavaa, määräilevää päällepäsmäriä, joka tiesi ja osasi tehdä asiat paremmin kuin muut. Piaa, joka oli teini-ikäisestä asti halunnut näyttää, kuinka hyvin hän pärjää ja kuinka hyvältä hän näyttää ilman kenenkään apua.

”Ymmärsin, ettei se ollut todellinen minäni. Näin vakavan onnettomuuden täytyi tapahtua, jotta löysin itseni.”

Pia kokee, että elämä oli antanut varoituksia liian kovasta yrittämisestä ennenkin, mutta hän ei ollut kuunnellut.

Pia Härkönen lammen rannalla

Isä meni yllättäen

Kesälomansa aloittanut 14-vuotias Pia polki ohi peltojen, postilaatikoiden ja maitolaitureiden.

Kotona odottivat ne maatalon työt, joita vanhemmat, sisarukset tai työmiehet eivät hoitaneet.

Kanat olivat kokonaan Pian vastuulla. Hän siivosi niiden pesät ja valmisti niiden ruoan.

Pappatuntureilla tilalle körötelleille miehille myymistään munista hän sai pitää rahat itsellään.

Pia mietti, mitä kaikkea hän ja paras ystävänsä olivat yöllä kuiskutelleet, ja hymyili, kunnes vastaan tuli naapurin isäntä.

”Älä sinä tyttö naureskele, kun isäs makaa kylmänä tuolla pellon laidassa,” isäntä töksäytti, mutta ei selittänyt enempää.

Pia kiristi vauhtia. Mäen päältä hän näki, että pihalla oli ruumisauto.

Pikkuveli oli löytänyt isän kuolleena pellolta, kun tätä ei ollut kuulunut aamu­kahville. Vain 40-vuotiaalta mieheltä oli pettänyt sydän.

Se oli pientilalle kova isku. Isäntä oli poissa, mutta pellot ja karja piti hoitaa. Pia ja kaksi vuotta nuorempi pikkuveli niittivät kaksin viikatteilla suopelloilta rukiit ja laittoivat ne seipäille.

Toisaalta Pia koki helpotustakin. Suhde isään oli ollut huono, ja hänestä tuntui, ettei isä ollut koskaan pitänyt hänestä. Nyt kukaan ei enää vähättelisi.

Kesän lopulla äiti keräsi lapset kokoon ja sanoi, että ei kykene huolehtimaan kaikista kolmesta. Pialle asia oli selvä. Hän oli juuri saanut kansalaiskoulun loppuun, veljellä se oli vielä kesken ja isosisko oli jo keskikoulussa.

Pian olisi lähdettävä pois.

Elämä Helsingissä oli aivan erilaista

Helsingissä asuva Ida-täti odotti kerrostalon rappukäytävässä, kun Piaa haastateltiin kolmihenkisen haagalaisperheen olohuoneessa. Juuri 15 vuotta täyttänyt maalaistyttö sai kuin saikin heti ensiyrittämällä työpaikan kotiapulaisena Helsingissä.

Pian huoneessa oli Artekin huonekalut ja ikkunasta näkyi vehreä piha. Oma huone tuntui oudolta, sillä tähän asti hän oli jakanut huoneen isosiskon kanssa.

Päivisin Pia hoiti lapsen, siivosi, pyykkäsi, silitti ja laittoi ruokaa. Palkka oli 300 markkaa kuussa. Ruoka ja juoma olivat erilaisia kuin kotona. Punaviiniä, jota perheessä juotiin ruoan kanssa, Pia ei ollut ennen nähnytkään.

Joululahjaksi isäntäperheeltä saatu turkishattu ja muotivaatteet, joita vaatetusalalla toiminut pariskunta Pialle toi, tuntuivat Piasta lähes käsittämättömiltä. Hän oli tottunut isosiskon vanhoihin vaatteisiin.

Ennen työpäiviä Pia ui kerrostalon uima-altaassa ja iltaisin kävi tanssikoulussa opettelemassa lavatansseja. Paino putosi, kun Pia liikkui ja söi hedelmiä. Niitäkin sai kaupungin kaupoista. Kotona oli saanut appelsiinin vain lauantaina saunan jälkeen.

Enää häntä ei kutsuttaisi pullasorsaksi niin kuin koulussa.

Tansseista löytyi Lasse

Piaa ärsytti. Hän oli valinnut vaatteensa lavatansseja varten, laittanut ylleen työpaikaltaan Marimekosta ostamansa valkoiset pussihousut, puna-oranssin tasaraitapaidan, ­leveän punaisen nahkavyön ja sievät ballerinat. Kaikki 1980-luvun lopun trendien mukaisia.

Ystävä oli kuitenkin muuttanut yhtäkkiä mielensä ja halusikin tansseihin paikalliseen hotelliin. Ei ollut aikaa vaihtaa sinne sopivia vaatteita.

Vaikka Pia oli muuttanut Helsingistä Jyväskylän kautta Mikkeliin ja sieltä Rovaniemelle, kesälomat hän vietti edelleen kotona maalla. Sieltä Pia kävi ystävänsä kanssa monta kertaa viikossa eri lavoilla. Jos kukaan ei vienyt, tytöt liftasivat.

Hotellin baaritiskillä oli kaksi lasia, mutta tytöt istuivat silti. Pian takaa kuului kiroilua.

”Joku on vienyt meidän paikat”, nuoret miehet valittivat.

Kohtaaminen johti kuitenkin jutusteluun, tanssiin ja drinkkeihin. Kotimatkan ystävän äidin luo Pian kulki Lassen kanssa yhtä matkaa. Piaa viehätti miehen älykkyys ja hienotunteisuus. Hän tuntui luotettavalta ja turvalliselta.

Ilmeni, että Lasse oli samanikäinen, samalta paikkakunnalta ja hänen kotinsa vain runsaan 10 kilometrin päässä Pian kotikylästä. He eivät kuitenkaan olleet koskaan tavanneet.

Uupumukset alkoivat

Pian suunnittelemat kosmetologiopinnot, aiempi poikaystävä ja omistusasunto, jossa Pia oli ajatellut elävänsä vielä eläkepäivillään, saivat jäädä Rovaniemelle, kun Pia ja Lasse muuttivat Savonlinnaan vuonna 1989. Pia sai töitä tavaratalosta kosmetiikan myyntipäällikkönä.

Kolme vuotta myöhemmin Lassen vanhemmat halusivat sukupolvenvaihdosta, ja nuori pari päätti liittyä neljäntenä sukupolvena mylläreiden ketjuun.

Muutto pieneen kylään keskelle maaseutua tuntui valtavalta harppaukselta. Siitä oli yli 20 vuotta, kun Pia oli viimeksi asunut maalla.

Maalla oli totuteltava perheyrityksen pyörittämiseen, miellytettävä anoppia ja hoidettava kaksi lasta, joista toinen sairasteli jatkuvasti. Toisaalta into oman yrityksen kehittämiseen oli valtava.

Sitten alkoivat uupumukset. Vuonna 2005 Pian polvista repesivät rustot ja pari vuotta myöhemmin hän oli niin loppu, että jalat menivät alta kesken työpäivän.

Sitten helmikuussa 2010 tuli se päivä, jona auto lähti käsistä ja niska oli lähellä katketa.

”Se oli elämäni käännekohta. Tarvitsin sen onnettomuuden, jotta ymmärsin muuttua.”

Lue myös: Tunnista uupumuksen merkit ajoissa

Titaanikiskot niskassa

Puolitoista vuotta onnettomuuden jälkeen Pialle leikattiin titaanikiskot niskaan. Niiden seurauksena niska kantaa paremmin, mutta koko keho on edelleen jäykkä.

Fysioterapiassa hän käy vieläkin joka toinen viikko. Yrityksessä Pia vaikuttaa nyt oman jaksamisensa mukaan.

”Olen hyväksynyt tilanteen ja oppinut kuuntelemaan kehoani. Sen takia pystyin jättämään kipulääkkeet kokonaan pois pari vuotta sitten.”

Moni asia elämässä on kuitenkin muuttunut. Pian toipumisen alettua aviomies totesi, että Pia on kääntänyt kelkkansa täysin. Siltä Piastakin tuntuu.

”Koko arvomaailma heitti onnettomuuden jälkeen kuperkeikkaa.”

Tilaisuudet, joissa Pian oli tapana käydä näyttäytymässä, eivät enää kiinnosta. Ystäväpiiri on osittain vaihtunut, ja aviomiehen ja lasten on vaikea välillä ymmärtää, miksi äiti on erilainen.

Pia viihtyy aiempaa enemmän itsekseen ja hiljaisuudessa. Ankaruus itseä ja muita kohtaan on alkanut vähetä.

”Aiemmin olin perfektionisti isolla P:llä. Kun olin kaupoissa esimiesasemassa, vaadin työntekijöiltä miltei täydellisyyttä. Hoidin myymälöitä kuin ne olisivat olleet omiani. Monet vanhat työntekijät ovat sanoneet, että minua oli vaikea lähestyä.”

Pehmentynyt Pia haluaisi auttaa nyt muita samantapaista kokeneita. Hän on alkanut ymmärtää, kuinka onnekas hän todellakin oli.

”Kaikkein vaikeinta on myöntää omat virheensä ja ikävät puolensa. Se vaatii kovaa työtä ja aikaa. Katkeruus ei auta.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 23/2018. Tilaa lehti nyt kotiisi tarjoushinnalla tai hanki digilehden lukuoikeus!

Keskustelu

Kommentoi juttua: Pia selvisi täpärästi kolarista ja se muutti hänet pysyvästi: ”Arvomaailma heitti onnettomuuden jälkeen kuperkeikkaa”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X