Ihmiset

Balettitanssija Minna Tervamäki: ”Jouduin miettimään, miten haluan elää loppuelämäni”

Tanssija Minna Tervamäen elämässä asiat ovat tapahtuneet aina joko liian aikaisin tai myöhään. Nyt 47-vuotiaana hän on sekä eläkeläinen että pikkutytön äiti.

Fyysinen ja psyykkinen ikäni täsmäävät 47 ikävuoteni kanssa. En ajattele, että olisin ikäistäni nuorempi mieleltäni tai kropaltani.

Ehkä olen poikkeuksellisen hyväkuntoinen 47-vuotias, mutta haluan näyttää, että tässä iässä voi olla näinkin.

Joku parikymppinen voi olla todella huonossa kunnossa, ja toisaalta esimerkiksi 80-vuotias isäni harrastaa edelleen aktiivisesti tanssia, pyöräilyä ja ties mitä. On siis turha lyödä määreitä pelkkien numeroiden perusteella.

Olen varma, että paras ikä on vielä tulossa. Jos toistelee itselleen, että on vanha ja parhaat vuodet ovat takana, alkaa elää sen mukaisesti. Minä olen päättänyt ajatella, että tiedossa on vielä paljon uutta.

Sekin vaikuttaa, että minulla on parivuotias tytär. Hän pitää minut nuorena, koska elän hänen kanssaan numeroihin nähden väärää ikävaihetta. Ystävieni lapset pääsevät ripille tai ylioppilaiksi. Minä olen eläkeläinen ja kaksivuotiaan äiti. Kun tyttäreni on rippikouluiässä, olen ties minkä ikäinen.

Uskon kuitenkin, että kyky innostua on kropan liikkuvuuden lisäksi yksi nuoruuden lähde.

Tulin äidiksi aika myöhään. En ajatellut olevani vanha äiti 45-vuotiaana. Ihmisten elämäntilanteet ovat niin erilaisia eri ikäisenä, että on hassua puhua lapsensaannista iän kautta.

Tytär on muuttanut ajankäyttöäni. Nyt ei ole niin paljon aikaa vain itselle ja vaikkapa palautumisunille.

Huomaan, että minun täytyy alkaa karsia rönsyjä. Aika ei riitä siihen, että lähtisin jokaiseen kiinnostavaan projektiin, kun kotona odottaa aktiivinen kaksivuotias. Välillä olen niin väsynyt, että silmät vain pyörivät päässä.

Äitiyden myötä olen miettinyt perimän, kasvatuksen ja kasvuympäristön vaikutusta lapseen. Mitä jos en näe vaikkapa matemaattista lahjakkuutta lapsessani enkä osaa ruokkia sitä?

Haluan opettaa tyttärelleni liikunnan ja kulttuurin ilon. Toivon, ettei hänen tarvitse teininä miettiä, miten terveellisiä elämäntapoja pidetään yllä. Hän pitää liikuntaa ja musiikkia jo luonnollisena osana arkeaan. Meillä jumpataan myös kotona, ja treenivälineet ovat osa olohuoneen sisustusta.

Voisihan sitä ajatella, että vanhana selkäranka jäykistyy eikä sille voi tehdä mitään. Näen vaivaa, jotta säilytän liikkuvuuteni mahdollisimman pitkään.

Moni on sanonut, että eläkkeellä voisin ottaa iisisti. Nytkö pitäisi alkaa vetää pitsaa ja olutta kotisohvalla? En kaipaa sellaista elämää, mutta en myöskään halua mennä enää jatkuvasti voimieni äärirajoille.

Liikkuminen ja terveellinen ruokavalio ovat minulle luontevia tapoja elää, ja nautin niistä. Ne auttavat myös pitämään piilevät vaivat kurissa.

Esimerkiksi nilkkani on leikattu monta kertaa. Siitä on mennyt jänteitä poikki ja nivelsiteet ovat revenneet. Joudun huolehtimaan loppuelämäni, että nilkassa on tukena hyvä lihaksisto. Nilkan kunto harmittaa välillä. Hyvinvoinnin kannalta tärkeämpää on kuitenkin keskittyä siihen, miten terve kaiken kaikkiaan olen.

Voin edelleen treenata kovaa ja tanssia. Kun teen omat koreografiani, voin valita, millä jalalla pyörin. Kun katson isääni tai vaikkapa Aira Samulinia, olen varma, että minäkin voin tanssia samanikäisenä. Se, olenko enää silloin näyttämötaiteilija, on toinen asia. Sitä ei määrittele ikä vaan se, onko minulla enää relevanttia sanottavaa.

Balettitanssijan uralla kaikki tapahtuu muita nuorempana. Aloitin balettiharrastuksen 8-vuotiaana ja menin periaatteessa ammattikouluun 13-vuotiaana, kun aloitin Suomen Kansallisoopperan balettikoulun. Sitä seurasi vakituinen työpaikka 18-vuotiaana.

Alalla on vallalla käsitys, että tämä on nuorten laji, jossa fysiikka muodostuu ennen pitkää esteeksi. Minulla henkinen puoli tuli vastaan ensin. Ooppera ei anna organisaationa kovin paljon tilaa aikuisen naisen mielipiteille ja omalle taiteelliselle ajattelulle. Kärjistäen asenne on, että älä ajattele, vaan tanssi.

Aikuistuin eri tahtia kuin ystäväni baletin ulkopuolella. Jouduin jo 18-vuotiaana ottamaan paljon vastuuta harjoittelusta ja ammattilaisesityksistä, mutta oma ajattelu ja arvostelukyky kehittyivät hitaammin.

Lisäksi asuin kotona parikymppiseksi, koska se oli tiukkojen aikataulujen takia helpointa. Lämmin ruoka odotti valmiina, kun tulin kotiin iltakymmeneltä. Ero tuli esiin, kun kaverit alkoivat ottaa vastuuta työelämässä ja joutuivat tekemään itsenäisiä päätöksiä.

Baletin organisaatiossa joku muu määrittelee kuinka, milloin ja kenen kanssa treenata, lounastaa ja mitä laittaa päälle esityksiin. Yksilöllisiä tarpeita ei voi huomioida. Elin lukujärjestyksen mukaan 7-vuotiaasta 44-vuotiaaksi.

Aloin vasta myöhemmällä iällä ajatella, että minä voin tietää, mikä minulla toimii parhaiten.

En ollut niitä pikkuballerinoja, jotka tiesivät heti haluavansa balettitanssijaksi. Minulla oli intohimo tanssia, mutta olin järkevä lapsi ja muistin vanhempieni sanat siitä, että baletti on rankka maailma ja sille olisi hyvä olla vaihtoehtoja. Isä toi pöydälleni inspiraatioksi artikkeleita tiedenaisista ja lentokapteeninaisista.

Äiti seurasi uraani ja kävi katsomassa kaikki esitykset. Hän rakasti kauneutta ja harrasti musiikkia, taidetta ja muuta kulttuuria, joten baletin maailma oli hänelle hyvin luonteva.

Kun äitini oli tämän ikäinen, hän oli tyylikäs, nuorekas ja aktiivinen. Olin äidin kanssa läheinen, mutta tuossa vaiheessa en tainnut tietää vanhempieni kuulumisista paljonkaan. Olin teini-iässä ja kävin kotona Helsingin Marjaniemessä vain syömässä ja nukkumassa koulun ja balettikoulun takia.

Eläkeiän lähestyessä jouduin miettimään, miten haluan elää loppuelämäni.

Kansallisbaletin eläkeikä on 44 vuotta. Muutamaa vuotta aiemmin minulla oli pari pahaa loukkaantumista. Halusin jäädä eläkkeelle huippukunnossa, koska en aikonut lopettaa tanssimista. Vammojen kautta opin treenaamaan kroppani ehdoilla. Kuntouduin hyvin ja tanssin vielä 42-vuotiaana Joutsenlammen pääroolin ja jäin eläkkeelle Bajadeerin pääroolista.

Koko urani ajan tein erilaisia projekteja Kansallisbaletin ulkopuolella. Minulla oli koko ajan varasuunnitelma.

Aktiiviuran viimeiset vuodet tein kahta työtä. Hioin omia projektejani ja käynnistin yritykseni toimintaa Kansallisbaletin rinnalla. Tiesin jo hyvissä ajoin, että voin jatkaa eläköitymisen jälkeen omien koreografioiden tekoa, yhteistyötä eri taiteilijoiden kanssa, yritysluentojani ja metodieni opetusta.

Kun riisuudun, olen tosi tyytyväinen siihen, mitä nyt olen. Tässä iässä alkaa näkyä, miten on aiemmin elänyt.

Ulkonäössäni ei ole tapahtunut mitään kovin radikaaleja muutoksia, jotka olisivat kiinnittäneet huomioni. Puen ja riisun monta kertaa päivässä enkä jää katselemaan itseäni peilistä.

Ulkonäköä enemmän minulla menee aikaa siihen, että kuulostelen kehoa. Että voi ei, nyt on takamus jumissa tai nilkka lukossa. Ja sitten jumeille pitää tehdä jotain. Tuntemukset kehossa vaikuttavat vahvasti mielialaani. Jos kroppa tuntuu hyvältä, olen hyvällä tuulella. Valitettavasti myös kolotukset heijastuvat fiilikseeni. Olisi ihanaa, jos kehon voisi laittaa työpäivän jälkeen hyllylle ja unohtaa sen vapaa-ajalla.

Olen tietoisesti muuttanut ajatteluani vuosien varrella.

Parikymppisenä uskoin monen muun tavoin, että urani on loppu nelikymppisenä. Olin itseäni kohtaan negatiivinen ja tuomitseva. En ollut mielestäni tarpeeksi hyvä, ruoskin itseäni treenaamaan kovempaa ja enemmän. Rakastin tanssimista, ja se antoi minulle upeita hetkiä, mutta olin niin tiukkapipoinen, etten haikaile nuoruudestani mitään.

Nyt ajattelen, että totta kai voin oppia uutta ja haastaa itseäni. Olen kannustava ja siksi vaativa itseäni kohtaan.

Myös sattumasta on kiinni paljon. Kun äitini sairastui 1990-luvulla, hän vanheni hetkessä, vaikka oli aiemmin superkunnossa. Hän kuoli vuonna 2000. En voi vaikuttaa elämässä kaikkeen, mutta ajatteluuni voin.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 9/16

Lue lisää: 

Äitiys muutti Annikaa, 36: ”Vauvan myötä olen löytänyt taas itseni”

Aira Samulin: ”Mieliteot pitää toteuttaa”

Minun tarinani: Positiivisella asenteella elämän karikoista eteenpäin