Entinen pakolainen: ”Sotilailla oli käsky tappaa mieheni”

Paiman Karim, 51, tuli perheineen Suomeen turvapaikanhakijana 24 vuotta sitten. Irakiin jääminen olisi tiennyt miehen teloitusta.

”Ensimmäisen yön Suomessa nukuimme lentoaseman penkeillä. Oli uusi vuosi, eikä tulkkia ollut saatavilla. Saimme silti kerrottua, että haemme turva paikkaa. Minä ja mieheni olimme 27-vuotiaita, poikamme 2.

Aamuyhdeksältä meille tultiin toivottamaan hyvät huomenet. Emme olleet ymmärtäneet, että on aamu, kun ulkona oli aivan pimeää.

Meillä oli väärennetyt Brasilian passit, joista olimme lentolippujen kanssa maksaneet salakuljettajalle 8 000 dollaria. Olin ollut huolissani, kun mies antoi kaikki rahamme salakuljettajalle. Mitä jos hän ei olekaan luotettava? Onneksi onnistuimme ja pääsimme turvaan.

Kotimme oli Irakin kurdialueella, Suleimaniassa. Minulla oli kampaamo, mieheni suunnitteli naisten vaatteita. Vuonna 1991 hänen oli liityttävä armeijaan Irakin ja Kuwaitin sodan vuoksi. Taisteluissa kurdit laitettiin eturiviin, ensimmäisinä tapettaviksi.

Puoliso pakeni armeijasta

Monen muun kurdin tavoin mieheni pakeni armeijasta. Sen jälkeen jouduimme elämään kotona piileskellen. Sitten miehen 14-vuotias veli löydettiin pommi-iskun lähettyviltä. Saddam Husseinin  miehet ottivat hänet kiinni ja teloittivat. Tuolloin sotilailla oli käsky tappaa kaikki kiinni jääneen miehen miespuoliset perhejäsenet. Niinpä he lähtivät etsimään miestäni.

Kun kuulimme tästä, lähdimme välittömästi kodistamme. Otimme mukaan vain pienet laukut, enimmäkseen lapsen tarvikkeita. Passeja meillä ei ollut, sodan aikana niitä ei miehille edes myönnetty.

Pakenimme ensin Iraniin ja sieltä Syyriaan, jossa asuimme kahdeksan kuukautta. Siellä irakilaisia kohdeltiin niin huonosti, että oli pakko jatkaa pakomatkaa.

Tiesimme Suomen, koska vanhempani ja osa sisaruksistani oli jo tullut tänne vuotta aiemmin. Salakuljettaja sen sijaan ei ollut koko maasta kuullutkaan. Hän katsoi sen kartasta ja arveli siellä asuvan vain jääkarhuja.

 

Pakolainen haastattelu

Paiman Karim ja hänen miehensä päättivät jäädä Suomeen pysyvästi vasta, kun he huomasivat lastensa juurtuneen tänne.

Uudenvuodenpäivänä 1992 Punaisen ristin auto haki meidät Helsingin lentokentältä. He veivät meidät juna-asemalle ja antoivat matkaliput käteen. Kaikki oli vierasta, mutta kukaan ei tuuppinut tai potkinut meitä, kuten Iranissa.

Meidät ohjattiin Nastolan vastaanottokeskukseen. Siellä asuimme yli vuoden. Joka aamu kello 8.30 keskuksessa alkoi suomen kielen opetus. Opinnot kannattivat, sillä olen jo pitkään toiminut täällä kurdin ja arabiankielen tulkkina.

Sosiaaliturva hämmästytti

Meistä oli ihmeellistä, että meille annettiin rahaa, vaikkemme tehneet työtä. Irakissa ei kukaan saanut ”ilmaista rahaa”, ei siellä ollut sosiaaliturvaa.

Nytkään ei tuntunut oikealta saada rahaa ja vain maata huoneessa. Ilmoitimme heti, että teemme mitä vain työtä sen vastineeksi. Niinpä meille keksittiin aina jotain, vaikka haravointia.

Senkin jälkeen, kun saimme palkkatyötä, jatkoimme vapaaehtoistyössä. Halusimme auttaa, koska meitäkin oli autettu tänne tullessamme. Se tuntui hyvältä.

Meille tärkein apu kotoutumisessa olivat suomalaiset ystävät. Heidän kauttaan olemme tutustuneet tähän maahan ja kulttuuriin. Yhdessä vietetyt juhlat ovat opettaneet enemmän kuin mitkään kurssit.

Ystävät löytyivät vapaaehtoistyön kautta. Meillä oli vastaanottokeskuksessa joka keskiviikko ystävänpäivä, jolloin lähiseudun asukkaat saivat tulla kahvittelemaan ja tutustumaan meihin. Ensimmäisellä kerralla emme menneet. Pieni poikamme sen sijaan käveli kahvittelutilaan, hän kun muutenkin meni joka paikkaan. Eräs pariskunta kyseli pojan vanhempia, jolloin poika toi heidät huoneeseemme. Siitä alkoi ystävyys, joka on kestänyt yli 20 vuotta ja jatkuu edelleen.

Olen opiskellut täällä nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi. Nyt työskentelen Punkalaitumen vastaanottokeskuksessa pakolaisohjaajana. Siellä on aivan täyttä ja koko ajan kiire, joku on koko ajan hihassani kysymysten kanssa. Asukkaita huolettaa, mitä heille seuraavaksi tapahtuu.

Olen myös lähes 20 vuotta tulkannut esimerkiksi turvapaikanhakijoiden puhutteluissa. Mieheni on töissä metallialan yrityksessä.

Työ on tärkeää. Vastaanottokeskuksessakin suuri osa haluaisi tehdä jotain. Se, että antaa työpanoksen saamaansa rahaa vastaan, tuntuu hyvältä molemmin puolin. Ja kun tekee työtä, ei ehdi niin paljon ajatella kipuja ja huolia.

Irak oli muuttunut vieraaksi

Meillä oli koko ajan tarkoitus vielä palata Irakiin. Matkustimme sinne vuonna 2000 katsomaan, voisiko sinne jo muuttaa. Poikamme, tuolloin 14, oli mukana. Hän kuuli keskustelumme mahdollisesta jäämisestä ja kysyi, oliko se vitsi. Hänelle se oli aivan vieras maa. Poika sanoi, että hän tekee itsemurhan, jos jäämme sinne. Niin suuri hätä hänellä oli. Emme olleet ajatelleet asiaa hänen kannaltaan lainkaan.

Palasimme Suomeen ja saimme tyttären. Kun hän oli kaksivuotias, matkustimme taas Irakiin. Siellä häntä pelottivat naiset huiveissaan, sillä hän luuli heitä noidiksi.

Kun hän oli kymmenen, matkustimme sinne uudelleen. Ajattelimme, että jos hän viihtyisi siellä, voisimme jäädä. Poika oli tuolloin jo muuttanut omilleen. Mutta tyttö oli siellä niin peloissaan kaikesta. Hän roikkui kiinni minussa ja kyseli, miksi ne puhuu niin kovaa, miksi tuolla on noin likaista. Minua nauratti: hän oli kuin suomalainen.

Päätimme silloin, että ei sitten, tämä oli tässä. Ostimme talon ja asetuimme Valkeakoskelle. En usko, että lähden täältä enää mihinkään.

Viimeksi Irakissa käydessäni olin jo kuin vieras, jolta kyseltiin, koska lähdet kotiin. Täälläkin minulta kysytään, lähdetkö kotimaahasi. Olen jäänyt roikkumaan maiden väliin, enkä aina itsekään tiedä minne kuulun.

Lapsilleni Suomi on kotimaa. Poika, 27, on opiskellut merkonomiksi ja tekee myyntityötä. Vaikka hän ei enää asu kotona, hän soittaa minulle monta kertaa päivässä. Aina ensimmäiseksi herättyään, hyvät kaupat tehtyään ja illalla kotiin palattuaan.

Tytär, 15, sanoo olevansa suomalainen, koska hän on täällä syntynyt. Siihen minä vastaan, että sinä olet kurdi.

Joitakin vuosia sitten hän kysyi minulta, että miten sinä jaksat aina työskennellä ulkomaalaisten kanssa. Minä kysyin, että mitä hän oikein luulee meidän olevan.

Tiedonpuute aiheuttaa ongelmia

Kyllä minua on katsottu täällä pitkään, koska en ole sopinut joukkoon. Tykkään pukeutua värikkäästi, käyttää isoja koruja ja laittaa itseni nätiksi ihan tavallisinakin päivinä. Ajattelen, että se tuntuu kivalta myös toisista. Jos vaikka tulkkaan masentuneelle turvapaikanhakijalle, haluan antaa hänelle olemuksellani iloa ja energiaa.

Joidenkin ihmisten rasistiset asenteet tuntuvat pahalta. Usein taustalla on tietämättömyys. Vaikeinta on sellaisten kanssa, jotka eivät ole itse käyneet missään muualla. He tuntuvat ajattelevan, että oikeita ihmisiä ovat vain suomalaiset.

Erilaisista tavoista pitää kertoa vastaanottokeskuksen asukkaille, jottei tule turhia ongelmia. Ehkä niistä pitäisi kertoa myös lähiseudun asukkaille. Heillä on usein hirveä pelko, sillä he ovat nähneet tämän näköisiä ihmisiä vain levottomuuksista kertovissa uutisissa.”

Lue lisää koskettavia tarinoita:

Entinen pakolainen pyörittää nyt omaa firmaa
Venäläisen sotavangin tytär: ”Äiti itki kertoessaan isästäni”
Minun tarinani Fadumo Dayib: ”On oltava sinnikäs, että pärjää”
Köyhyys: ”Vakituinen palkka on luksusta.”
Pekka Hyysalon äiti: ”Lasketteluonnettomuus muutti kaiken.”

 

Keskustelu

Kommentoi juttua: Entinen pakolainen: ”Sotilailla oli käsky tappaa mieheni”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X