Hittidekkari Hildurin kirjoittanut Satu Rämö asuu satumaisessa pikkukylässä Islannissa – "Meillä ei ole televisiota, koska emme ehdi katsoa sitä"
Viime vuoden dekkaritapauksen Hildurin luoja Satu Rämö asuu pikkukylässä Islannissa. Hän on oppinut Islannin-vuosinaan, mitä hyvää seuraa siitä, että syrjäisessä kolkassa ihmiset joutuvat turvautumaan toisiinsa.
Haastattelun on tarkoitus alkaa niin, että kirjailija Satu Rämö kuvailee, mitä hän näkee ikkunasta. Satu istuu olohuoneessaan Islannin luoteisnurkalla, ja keskustelemme videoyhteyden välityksellä.
Suomessa kello on yksitoista aamupäivällä, Islannissa vasta yhdeksän, ja Isafjördurissa, joka tarkoittaa Jäävuonon kylää, on pimeää. Aurinko nukahti vuorten taakse lokakuussa, eikä lumi valaise maisemaa, vaikka Suomessa sitä tuli ennen joulua ovista ja ikkunoista.
Jos Islannissa olisi päivä, Satu näkisi ikkunastaan kaksi lumihuippuista vuorta. Niiden välissä kimaltaisi Atlantin ranta, joka on jään kohmettama. Kuin satukirjasta!
Sadun kotikylä on piiloutunut Islannin Grönlannin puoleiseen kolkkaan. Helsingistä sinne pääsee, kun lentää ensin Reykjavikiin neljä tuntia ja ajaa sen jälkeen rannikkoa seuraavaa tietä seitsemän tuntia. Lähes maailman reunalla siis.
Satu Rämö muuttaa Äkäslompoloon
Rovaniemen korkeudella sijaitseva kylä on etäisyydestään huolimatta tullut suomalaisille tutuksi. Dekkareiden ystävä ei ole voinut välttyä kuulemasta Hildurista, Sadun kirjan päähenkilöstä, joka jahtaa murhaajaa näissä maisemissa.
Tänään Satu valmistautuu tekemään viimeisiä viiltojaan maaliskuussa ilmestyvään kakkososaan. Jos ensimmäisessä osassa jäi mietityttämään, mihin päähenkilön pikkussisaret katosivat, nyt se selviää.
Kun tämä lehti tulee painosta ulos, Satu Rämö on jo alkanut kirjoittaa Hildur-sarjan kolmatta osaa. Hän on myös muuttanut perheineen puoleksi vuodeksi Suomeen, Äkäslompoloon. Mutta viivytään vielä hetki Islannissa.
Pikkukylässä ei ehdi katsella televisiota
Sadun elämä kiinnostaa suomalaisia, sillä hän on tehnyt tempun, josta moni haaveilee. Hän on ensinnäkin onnistunut kirjoittamaan kirjan, jota saattelee sana menestys. Tilillä se ei tosin vielä näy, koska myyntiprovisiot tilitetään vasta tämän vuoden puolella.
”Juu, ei se mene ollenkaan niin, että laskua perään, kun homma on valmis”, Satu sanoo.
Toiseksi hän on kyennyt karistamaan kiireisen kaupungin loskat saappaistaan ja muuttanut syrjäseudulle alle 3 000 ihmisen kylään.
Elämä Isafjördurissa kuulostaa satumaiselta, vai mitä sanotte nelihenkisen perheen vapaa-ajan harrasteista: talvella murtomaahiihtoa ja vaeltamista, kesällä poniratsastusta, kiipeilyä ja maastopyöräilyä. Siinä sivussa painonnostoa, lentopalloa ja kuorolaulua. Kaikki tämä kävelyetäisyydellä.
”Täällä tehdään koko ajan jotain. Meillä ei ole televisiota, koska emme ehdi katsoa sitä. Voisi olla rentouttavaa istuskella sohvalla, mutta toistaiseksi sellaiseen ei ole ollut aikaa.”
Kotiovea ei tarvitse lukita
Jatkuvasta puuhailusta huolimatta elämään on maaseudulla laskeutunut rauha. Isafjördurissa ei tarvitse lukita kotiovea. Aina löytyy joku, jolle soittaa tai jonka luo tupsahtaa kylään varoittamatta etukäteen.
Kylässä sijaitsee yliopiston merentutkimus- ja kalatalouslaitos. Siksi siellä on suuren kunnat palvelut ja sinne saapuu opiskelijoita ja ulkoilmaelämästä kiinnostuneita muukalaisia.
Tulijat otetaan lämpimästi vastaan, sillä heidän ansiostaan ilmapiiri pysyy eloisana.
”Täällä luonto on suuri ja ihminen pieni. Siksi ihmiset haluavat hakeutua toistensa seuraan. Olen saanut täällä neljässä vuodessa enemmän ystäviä kuin Reykjavikissa kymmenessä”, Satu Rämö sanoo.
Myrskyssä kylä jää mottiin, ja kaupasta loppuvat hedelmät
Elämä jäisten vuonojen keskellä vaatii kanttia. Jo 15 vuotta Islannissa asunut Satu Rämö on oppinut, että täkäläinen kansanluonne on omanlaisensa, taipuisa mutta kestävä.
Siinä missä Suomessa lehdet julistavat lumi-infernoa ja mahdollisia sähkökatkoja on kauhisteltu kuukausia, islantilaiset eivät valita säästä. Ei kannata. Se on joka tapauksessa armoton.
”Viime talvena kovien pakkasten ja tuulten aikaan sähkölinjat katkesivat monesta kylästä viikoksi. Siinä sitä oltiin ja hankittiin jostain kaasulämmittimiä. Täällä ei oikeastaan koskaan pohdita etukäteen, mitä kamalaa voi tapahtua”, Satu sanoo.
Suojavallit ympäröivät kylää lumivyöryjen varalta. Luonnossa pitää osata lukea maisemaa ja tulkita riskejä. Joskus kylään johtava tie menee vaikeiden sääolojen vuoksi poikki, eikä myrskyssä pysty myöskään lentämään.
”Se näkyy nopeasti valikoimien hupenemisena kaupoissa, koska kaikki ruoka tuodaan Reykjavikista. Sitten vaan ollaan ilman tuoreita vihanneksia tai hedelmiä, kunnes sää paranee.”
Luonto myös pakottaa tekemään asioita yhdessä. Jos juuttuu lumihankeen tai putket jäätyvät, apua saa nopeasti. Jokainen islantilainen tietää, että seuraava kriisi voi sattua omalle kohdalle.
”Täällä toimii ihmisten välinen epävirallinen vakuutusyhtiö. Kynnys auttaa on tosi matala.”
Sadun puoliso on spontaani: yhtäkkiä kodista katosi seinä
Saarella, jolla asuu 380 000 ihmistä, on totuttu tarttumaan toimeen. Mutta siinä missä suomalainen saattaa vielä suunnitella, islantilainen on jo käärinyt hihansa.
Islantilaisten motto kuuluu: kaikki järjestyy. Sadun mukaan se toimii niin hyvässä kuin pahassakin.
”Huono puoli tässä mentaliteetissa on se, että juuri mitään ei suunnitella. Minulle se on vaikeaa. En ole koskaan tehnyt islantilaiselle töitä enkä varmaan tule tekemäänkään, sillä en kestä tällaista adhoc-meininkiä.”
Sadun islantilainen puoliso on sillä tavalla suomalaishenkinen, että hän varautuu tulevaan, mutta sopeutuu toisaalta myös nopeisiin liikkeisiin. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että kun Satu muutama kuukausi sitten tuli kotiin, olohuoneesta oli kadonnut seinä. Näin on kuulemma avarampaa.
”Hyvä esimerkki islantilaisten asenteesta on reilun kymmenen vuoden takainen pankkikriisi. Yhtäkkiä mistään ei saanut rahaa. Pankissa oli outo tunnelma eikä tietoa, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta tiskillä vakuutettiin, että kyllä tämä jotenkin järjestyy”, Satua huvittaa.
Sadun mies ei olisi halunnut ulkomaalaista kumppania
Satu kiinnostui tulivuorten maasta jo pikkutyttönä, kun televisiosta tuli islantilainen lasten seikkailunsarja Nonni ja Manni. Suomesta ei tuolloin tehty Islantiin suoria lentoja, mutta koulun maantiedontunnilla maa vaikutti yhtä aikaa sekä tutulta että eksoottiselta.
”Islannissa oli silloin jo naispresidentti, mikä tuntui pienestä tytöstä ihmeelliseltä, kun samaan aikaan meillä keskusteltiin siitä, voiko nainen olla pappi.”
Parikymppisenä ekonomiopiskelijana Satu lähti Islantiin vaihtoon ja jäi tavallaan sille tielle. Puoliso löytyi yhdeltä Islannin-reissulta sen jälkeen, kun Satu oli jo muuttanut takaisin Suomeen.
”Marssin baariin tapaamaan kaveriani. Tarkoitus oli bilettää Reykjavikissa pitkä viikonloppu. Baarissa kohtasin komean miehen, ja kun aloimme jutella, kävi lopulta niin, etten enää nähnyt kavereitani.”
Satu joutui puhumaan puolisonsa ympäri. Mies oli seurustellut ulkomaalaisen kanssa aiemminkin ja tiesi, miten hankalaa rakkaus valtameren yli saattaa olla.
”Kun olimme tapailleet jonkin aikaa, kyllästyin jaakaamiseen. Halusin mennä elämässäni eteenpäin. Jouduin hiukan metsästämään häntä ennen kuin päätimme kokeilla asumista samassa paikassa.”
Kokeilu aloitettiin Barcelonasta, puolueettomalta maaperältä, mutta sitten Islanti alkoi houkuttaa; mieluummin lämmin koti ja kylmä sää kuin toisin päin.
Nyt tästä on kulunut 16 vuotta. Sadulla ja solubiologiksi opiskelleella mutta jäätikköoppaana, valokuvaajana ja sosiaaliministeriön viestintäasiantuntijana työskentelevällä Björgvinillä on 7- ja 12-vuotiaat tytöt.
Kaikki tuntevat toisensa, ja se näkyy, kun uudet ihmiset kohtaavat
Vaikka Islanti kuulostaa suomalaisen korvaan paratiisilta, arki on arkea sielläkin. Ennen Ukrainan sotaa ja Suomessakin kohonneita hintoja Satu iloitsi entisessä kotimaassaan siitä, miten halpaa ruokakaupassa oli tai kuinka hiukset saattoi leikkauttaa alle sadalla eurolla.
Pienen saaren erikoisuuksiin kuuluu myös se, että kaikki tuntevat toisensa.
Sadun mielestä se on hauskaa silloin, kun hän saa seurata ulkopuolisena, miten islantilaiset etsivät yhteistä liimaansa. Kun tuntemattomat tapaavat, he alkavat aina välittömästi haarukoida yhteisiä tuttuja, paikkoja ja tapahtumia.
”Huono puoli siinä on se, että tietynlainen nepotismi läpäisee koko islantilaisen yhteiskunnan. Täällä täytyy tuntea oikeat ihmiset. Tällä on enemmän merkitystä kuin sillä, mitä osaa.”
Islantilainen tekee mieluummin mutkan tiehen kuin siirtää kiveä
Kirjailijalle Islanti on mainio paikka, sillä siellä luetaan pimeinä talvi-iltoina enemmän kuin missään muualla.
Muinaisista saagoistaan tunnetut islantilaiset ovat tarinankertojia ties kuinka monennessa polvessa. Ihmiset ovat avoimia ja puheliaita, kertovat juttuja suvustaan ja perheistään.
”Pieni höpötys on koko ajan käynnissä joka puolella. Se on valtavan ihanaa”, Satu Rämö sanoo.
Opiskellessaan yliopistossa islannin kieltä Satu teki kandidaattityönsä paikallisista nekrologeista eli lehdessä julkaistuista vainajien muistokirjoituksista. Ne ovat pitkiä ja polveilevia, ja samasta ihmisestä saatetaan julkaista monia eri muisteloita.
Tarinankerronnan perinne näkyy myös luonnossa. Islannissa on mäkiä, joiden yli ei saa ajaa ruohonleikkurilla, ja kiviä, joita ei sovi siirtää. Välillä maanteillä törmää käsittämättömiin mutkiin. Selitys saattaa olla se, että maan alla asuu menninkäisiä.
Tämä ei suinkaan tarkoita, että ihmiset uskoisivat satuhahmoihin.
”Islannissa ei ole keskiaikaisia linnoja tai vanhoja kirkkoja. Historia on luonnossa ja vanhoissa tarinoissa, jotka liittyvät tiettyihin paikkoihin. Siksi näitä fyysisiä paikkoja halutaan suojella.”
Tarinat tuntuvat myös arjessa. Sadun kotikylässä juodaan taas helmikuussa aurinkokahvit, kun aurinko viimein kipuaa kurkkaamaan vuoren takaa.
”Se on ihana ja hyvin vanha perinne. Ihmiset juovat yhdessä kahvia ja syövät pannukakkua siinä talossa, johon aurinko ensimmäisenä paistaa.”
Äkäslompolossa lapset oppivat kirjoittamaan suomea
Tammikuun loppupuolella Suomen islantilaisin suomalainen on perheineen kuitenkin saapunut Suomeen. Perhe asettuu Ylläksen kupeeseen Äkäslompoloon, kylään, jossa on koulu, terveyskeskus, ruokakauppa ja erinomaiset hiihtoladut.
He asuvat Lapissa kesään asti. Islannissa meren rantatöyräällä sijaitseva kotitalo on vuokrattu vaihto-opiskelijoille.
Puolen vuoden piipahdus tehdään, jotta tytöt oppisivat kirjoittamaan suomea paremmin, mutta myös Sadun dekkarisarjan takia. Sadun luomassa tarinassa Hildurin rinnalla seikkailee suomalainen poliisi Jakob. Siksi Satu Rämö haluaa saatella päähenkilönsä käymään Suomessa.
”Sitä on kauhean vaikea tehdä, jos ei itse ole paikan päällä, joten huomaamattaan sitä alkaa järjestellä omaa elämäänsä”, Satu sanoo.
Satu Rämö ei ole seikkailija vaan Excel-ihminen
Vaikka Satu tekee luovaa työtä, hän ei ole Islannissakaan muuttunut ihmiseksi, joka pakkaisi perheensä pakettiautoon ja lähtisi hetken mielijohteesta maailmalle.
”Ei herranjumala, ei missään nimessä”, hän sanoo.
Seikkaileminen on Sadusta ihanaa, mutta hän on kuitenkin pohjimmiltaan ihminen, joka laatii kirjojensa henkilöistä ja juonenkäänteistä tarkat Excel-taulukot.
”Sellainen irtiotto, että myydään kaikki ja lähdetään reppu selässä maailmalle, ei ole minun juttuni. Olen varmojen vaihtoehtojen ihminen”, Satu sanoo.
Yli 15 vuotta Islannissa ei ole muuttanut persoonaa, joka suunnittelee elämänsä riskien kautta. Miettii, mikä olisi pahinta, mitä voisi sattua.
Sen verran islantilaista seikkailijaa hänessä kuitenkin on, että kun idea on syttynyt, sitä lähdetään toteuttamaan eikä jäädä haaveilemaan ja vatvomaan. Kokeileminen kannattaa. Kaikki saattaa lopulta järjestyä.
Islannin kielessä on viikinkiajoilta periytyvä sana heimskur. Viikingit tykkäsivät reissata, ja maailmalle lähteneet olivat sankareita. Kotiin eli heimaan jääneet olivat näitä heimskureita, suomeksi tyhmiä.
Lue myös Anna.fi: Hittidekkari Hildurin kirjoittanut Satu Rämö sai nuorena äidinkielen opettajaltaan hyvän ohjeen.
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 1/2023.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Hittidekkari Hildurin kirjoittanut Satu Rämö asuu satumaisessa pikkukylässä Islannissa – "Meillä ei ole televisiota, koska emme ehdi katsoa sitä"