Katariina Kaitue Kotiliesi
Ihmiset

Isänsä lapsena menettänyt näyttelijä Katariina Kaitue: ”Pelkäsin pitkään rakastua”

Isän äkillinen kuolema teki Katariina Kaitueesta vastuunkantajan jo lapsena. Nyt liki viisikymppisenä hän iloitsee siitä, että kiltistä pikkuäidistä kasvoi muutaman mutkan kautta puolensa pitävä nainen.

”Olin lapsena kiltti ja hiljainen, mutta tuosta tytöstä on kasvanut vähän kipakampi nainen. Olen oppinut pitämään puoleni ja sanomaan mielipiteeni, myös vähemmän miellyttävistä asioista.

Isäni Raimo Kaitue kuoli tapaturmaisesti kun olin 11-vuotias. Saman vuoden keväällä oli kuollut rakas äidin äitini ja sitten syksyllä kuoli isä. Elämääni astui pelko, että jos äitikin tuosta lähtee.

Ajattelin, että ainakaan minä en saa aiheuttaa mitään huolta. Ryhdyin kiltiksi. Isoveli Karri oli juuri tulossa murrosikään ja pikkuveli Ville oli 4-vuotias. Minusta tuli pikkuäiti. Rakastin sitä roolia. Olin 13-vuotias, kun jäimme ensimmäistä kertaa veljien kanssa keskenämme kotiin, kun äiti lähti työmatkalle. Kukaan ei ollut niin äiti kuin minä, kun menin kauppaan ostamaan maitoa ja leipää. Puhuin ääneen, kuinka minun pitää laittaa ruokaa.

Isän menetys jätti minuun haavan. Pelkäsin kiintyä tai rakastua keneenkään, kun mietin, että jos se kumminkin kuolee. Miehet olivat pitkään minulle vain ystäviä. Olin asettanut isäni jalustalle. Kenenkään poikaystävän ei ollut helppo päästä lähellekään sitä. Kuolleen kanssa on vaikea kilpailla. Meni monta vuotta kunnes elämääni asteli lasteni isä.

Suru isän menetyksestä ei katoa koskaan, mutta sen kanssa oppii elämään. Omien poikieni myötä olen kyllä monesti ajatellut, että voi kun isä eläisi. Voi kun hän olisi kentän laidalla katsomassa, kun pojat pelaavat koripalloa, olisi mukana ylioppilasjuhlissa tai vierailisi poikien luona armeijassa.

”Naiseuteeni on vaikuttanut se, että kasvoin veljien kanssa.”

Olin lapsena hyvin tyttömäinen tyttö. Askartelin muovipusseista nukeille vaippahousuja ja laitoin terveyssiteen vaipaksi. Pissaavan nuken tein poraamalla korkkiruuvilla Riina-nuken suuhun reiän ja toisen jalkojen väliin.

Karri ja Ville toivat jätkyyttä elämääni. Naljailimme, painimme ja väittelimme keskenämme. Veljieni suoruus tarttui minuun. Uskon siinä mielessä johdatukseen, että vaikka isäni kuoli, minua on siunattu elämässä veljillä.

Kun olin kaksikymppinen, suurin haaveeni oli päästä Teatterikouluun. Ulkopuolisille sanoin, että pyrin opettajankoulutuslaitokseen. Haaveeni näyttelijän ammatista oli niin suuri, että en pystynyt jakamaan sitä. Kerroin siitä vain äidilleni Liisamaija Laaksoselle. Kun hän katsoi minun valmistautumistani kokeisiin, hän tyrmäsi minut sanomalla, että tuolla energiatasollako kuvittelet kouluun pääseväsi. Tajusin, että pitää haluta enemmän, tehdä lujasti töitä ja mennä mukavuusalueensa ulkopuolelle.

Halusin näyttelijäksi, koska tahdoin kertoa tarinoita ja elää monta ihmiskohtaloa. Kuvani ammatista oli aika realistinen, koska olin nähnyt äitini kautta mitä se on. Julkisuuta ja tähteyttä en tavoitellut.

Katariina Kaitue Kotiliesi
Iän myötä koti on tullut minulle aina vaan tärkeämmäksi. Asumme 1980-luvun tiilitalossa. Talon valinnassa painoi aikoinaan se, että siinä piti olla kuusi makuuhuonetta uusperheellemme.

49-vuotiaana tiedän, että työni on enemmän kuin mistä osasin haaveilla. Aina loman jälkeen on ihana avata Kansallisteatterin raskas ovi.

Kansallisteatteri on ollut pysyvä asia elämässäni, kuin toinen koti. Olen ollut siellä puolet elämästäni. Talossa tehdään kunnianhimoisesti töitä toinen toisiaan arvostaen. Myös vierailijat otetaan hyvin vastaan, minutkin aikoinaan nuorena teatterikoululaisena.

Ensimmäinen roolini oli Arthur Millerin Tulikokeessa. Vastanäyttelijöinäni olivat huikeat Seela Sella ja Ismo Kallio. Seela piti meille nuorille puhetunteja harjoitusaikojen ulkopuolella. Silloin opin, mitä tarkoittaa yhteen hiileen puhaltaminen.

Viisikymppisyyden lähestyminen merkitsee näyttelijälle usein roolien vähentymistä. Tai siitä ainakin puhutaan. Itse en ole sitä kokenut, mutta en olekaan klassista Julia-tyyppiä.

Tuntuu siltä, että keski-ikäisille naisille kirjoitetaan nyt enemmän rooleja. Meillä on kokemuksemme vuoksi paljon annettavaa. Tässä iässä ei tarvitse mennä koko ajan naisnäkökulma edellä, koska on itsestään selvää, että sitä on nainen.

”Iän myötä olen tullut hyvin itkuherkäksi.”

Jokin aika sitten psykoterapeutti Ben Furman oli teatterilla puhumassa. Jakaannuimme työryhmiin, joissa kunkin piti vuorollaan muistella hyviä asioita elämässä.

Minä kerroin, kuinka olimme olleet syömässä poikieni ja ex-mieheni kanssa, josta erosin jo yli kymmenen vuotta sitten. Olin tajunnut siinä hetkessä, miten hyvissä väleissä olemme ja kuinka hyvin pojat ovat pärjänneet. Jo parin lauseen jälkeen itkeä tyrskin ja yritin vakuuttaa kollegoille, että muistoni on iloinen.

Itku tuli valtavasta helpotuksesta: lapset ovat selvinneet siitä huolimatta, että emme eron takia pystyneet antamaan heille ehjää kotia. Olisin halunnut antaa sen heille enemmän kuin mitään muuta.

Olen äitinä aika hösäävä, olen aina ollut. Kun pojat tulevat armeijasta kotiin, heidän sängyissään odottavat puhtaat lakanat, pesen heidän pyykkinsä ja leivon banaanikakkua, marenkikakkua tai suklaacookieita. Pidän leipomisesta, koska se on niin konkreettista hommaa näyttelijän työn vastapainoksi.

Ehkä olen kuitenkin hieman aiempaa rennompi ja armollisempi itseäni kohtaan. Muista eräänkin jouluaaton, jolloin olin kaikesta suorittamisesta niin väsynyt, että istuin vessanpöntön kannella ja asettelin mistelikuvioista vessapaperia telineeseen. Itkin sitä, että sipuli on vielä leikkaamasta mätiä varten. Tajusin tilanteeni, kun näin lasten hätääntyneet ilmeet. Siihen loppui turha stressaaminen.

Lasten kotoa lähtö ei ole aiheuttanut tyhjän pesän syndroomaa, josta paljon puhutaan. Oikeastaan yllätyin, kuinka helposti esikoiseni pääsi omilleen. Nuorten mukana uusperheeseemme on tullut uusia ihmisiä, kun kotiin on tuotu tyttö- ja poikaystäviä.

En koe, että olisin jättänyt äitinä jotain tekemättä. Olen pyrkinyt tekemään parhaani: kokeillut poikien kanssa kaikki urheilulajitkin lumilautailusta lähtien.

Huomaan ajan kulumisen parhaiten pojistani, jotka ovat nyt nuoria aikuisia. Nuoruus on niin lumoavan elämäniloista aikaa. Nuoret voivat valita, minkä oven avaavat elämässään.

”Ajan kulumisen huomaa myös kun katsoo peiliin.”

Rypyt, juonteet ja maksaläiskät ovat elämisen merkkejä. Jeanne Moreau on siinäkin mielessä lempinäyttelijäni, että hän antoi itsensä vanheta. Ulkoista vanhenemista vastaan ei kannata taistella. En ole sitä paitsi pitänyt itseäni koskaan kauniina, mutta tiedän, että minusta saa näyttävän näköisen.

Olin mukana Aira Samulinin Rytmikkäät-ryhmässä 1980-luvun alussa. Siellä puhuttiin ulkonäöstä hyvin suoraan, mutta ei takerruttu heikkouksiin vaan panostettiin vahvuuksiin. Pitkiä raajojani ja hyvää ryhtiäni kehuttiin. Ehkä sain itsetunnon ulkonäön suhteen sieltä, mutta ulkonäköä tärkeämpää on ihmisen asenne.

Kun äitini oli tämän ikäinen, hän oli äärimmäisen energinen, valovoimainen ja tuottelias. Äidin viisikymppisiä juhlittiin Hartolassa isossa pirtissä tanssien. Hänellä oli yllään Vuokon valkoinen pitkä mekko ja minä olin tehnyt hänelle kukkaseppeleen päähän. Niissä hän liihotti läpi kesäyön.

Omiin viisikymppisiini haluan saman katon alle kaikki ystäväni.

”Terveys merkitsee tässä iässä paljon.”

Pyrin ylläpitämään terveyttä kaikin mahdollisin keinoin. Käyn kolme kerta viikossa jumpassa ja juoksen lenkkiä. Kaikenlaista sattuu siitä huolimatta.

Neljäs tie -näytelmässä roolihahmoni söi pullaa ja huomasin lavalla, että puolet hampaastani irtosi. Tungin hampaan rintaliiveihin ja jatkoin eteenpäin. Homon esityksessä Tampereen Teatterikesässä molemmista polvistani repesivät kierukat. Näkökin heikkenee ja lukiessa eivät auta enää pitkät kädetkään.

Vaihdevuodet ovat tietyn ajan loppu, ja se peikko vaanii jo nurkan takana. Itkuherkkyyteni viittaa siihen. Toivon tietysti, että vaihdevuosioireeni eivät olisi kaikkein kamalimmasta päästä, koska siitä on haittaa ammatissani.

Ikääntyessä seksi on yhtä luonnollinen osa elämää kuin nuorempanakin. Tässäkin asiassa ikä ja kokemus tekevät hyvää. Ne tuovat mukanaan rentoutta ja kykyä nauttia asioista.

Raivostuttaa, että iästä puhutaan usein kriisien kautta. En ole kokenut ikäkriisejä enkä myöskään koe, että minua olisi määritelty ikäni kautta.

Ikä on muuttanut arvojani siten, että mietin yhä enemmän, mitä maailmalle tapahtuu. Aion äänestää seuraavaksi kansanedustajaehdokasta, joka laittaa alulle lakialoitteen, että lapsen huoltajalla olisi oikeus vähentää verotuksessa lapsen harrastuskuluja. Kaikille lapsille pitää saada mahdollisuus harrastaa ja onnistua yhdessä toisten kanssa.

Vanhenemisessa pelottaa terveyden menetys. Toivon, että saisin olla täällä niin kauan, että näen, miten lapseni ottavat paikkansa maailmassa, ja että saan vanheta yhdessä Matin kanssa. Että tämä ei loppuisi liian aikaisin.”

Juttu julkaistu Kotiliedessä 22/2016.

Lue myös jutut:

Seela Sella: ”Haluan olla nainen loppuun asti” Näyttelijä Heidi Herala: ”Menetykset vahvistivat” Kirjailija Sirpa Kähkönen: ”Ikääntymisessä parasta on itsevarmuus” Jenni Haukion kolumni: Juuri oikeassa iässä

Kommentoi

Kommentoi juttua: Isänsä lapsena menettänyt näyttelijä Katariina Kaitue: ”Pelkäsin pitkään rakastua”

Sinun täytyy kommentoidaksesi.