Jenni, 34, halusi poromieheksi ja seurasi unelmaansa sukupuolirooleja uhaten: ”Tämä on kutsumus ja intohimo”
Sodankylässä syntynyt ja kasvanut Jenni Kaaretkoski, 34, haaveili jo lapsena poromiehen ammatista. Päätös ryhtyä poromieheksi on vaatinut sisukkuutta.
Taivaalla kuultaa vasta himmeä valon kajo, kun Jenni Kaaretkoski, 34, tarpoo moottorikelkalleen. Pakkasta on 34 astetta, eikä kelkka tahdo lähteä käyntiin. Jenni lämmittää kelkkaa lämpöpuhaltimella, kunnes pääsee matkaan hyinen tuuli poskia vasten vihmoen. Kylmyys voi hankaloittaa elämää, mutta se ei koskaan estä hoitamasta poroja.
”Homma täytyy tehdä säällä kuin säällä. Omasta elosta on tärkeä pitää huolta”, Jenni selittää.
Jenni on ammatiltaan poromies. Vai pitäisikö sanoa poronainen?
”Poromies on ammattinimike, mutta toiset sanovat poronaiseksi. Makuasia. Minä olen mielelläni poromies.”
Poromiehen talvet ovat aina kiireisiä. Kesäisin Jennin porot vaeltavat vapaasti ja syövät luonnon antimia. Sen sijaan talvella poroja täytyy lisäruokkia pahimman pakkasajan yli, jotta ne pysyvät hyvässä kunnossa ja saavat keväällä varmemmin vasoja. Lokakuun alussa alkavat poroerotukset, joissa porot jaotellaan eloon jääviin ja teurastukseen päätyviin poroihin. Hommaa riittää niin arkena kuin viikonloppuinakin.
”Vapaapäiviä ei voi varsinaisesti suunnitella, koska koko ajan eletään luonnon ehdoilla. Viikonloppuja ja lomia ei ole, vaan työt tehdään, kun niitä on. Silloin kun on löysempää, voi höllätä.”
Pienen porotytön unelma
Jennin isä on poromies, ja niin oli isänisäkin. Kaaretkoskien suku on hoitanut poroja jo kymmenessä sukupolvessa. Kuten kaikki poromiesperheeseen syntyneet lapset, Jenni sai syntyessään oman poromerkkinsä ja osakkuuden omaan paliskuntaansa, joka on Sattasniemen paliskunta Sodankylässä.
Poromerkki on poronomistajan virallinen tunnusmerkki, joka leikataan niin kutsutussa vasanleikossa puukolla vasan korvaan, jotta poron omistajuus voidaan tunnistaa. Paliskunta on laajan, koko Lapin kattavan poronhoitoalueen osa, jossa poronhoitoa harjoittavat paliskunnan osakkaat.
Jenni oppi poromiehen työstä jo pienenä tyttönä. Hän kulki kahden veljensä kanssa mukana noin parin viikon mittaisilla reissuilla vasanleikossa merkitsemässä poroja. Perhe nukkui päivät laavussa ja teki töitä yöt, koska päivisin porot kärsivät kuumuudesta ja hyttysistä. Jo tuolloin Jenni ajatteli, että hänestä tulee isona poromies.
”Poronhoitoon kasvaneet saavat suurimman opin jo äidinmaidossa. Se on kutsumus ja intohimo. Koin erikoisella tavalla kuuluvani siihen hommaan.”
Aikuisuuden kynnyksellä Jennin matka poromieheksi otti kuitenkin takapakkia. Hän alkoi miettiä, voisiko tehdä poronhoidosta itselleen oikeasti ammatin. Poronhoitajaperheissä oli tavallista, että perheen pojat jatkoivat poronhoitoa. Tytöt sen sijaan muuttivat pois kotikonnuilta, ehkä löysivät puolisokseen poromiehen ja hankkivat elinkeinonsa muualta. Jenninkin perheessä työnjako oli miesten ja naisten välillä selvä: naiset pitivät huolta kodista ja ruoasta, miehet tekivät ulkotyöt.
”Kaksi veljeäni jatkoivat poromiehinä. Ajattelin, että onko tässä tilaa kaikille tehdä tätä?”
Hiljaisuus on myöntymisen merkki
20-vuotiaana Jenni lähti opiskelemaan Rovaniemelle restonomiksi. Pian hän meni naimisiin naapuripaliskunnan poromiehen kanssa ja sai kaksi lasta.
Jenni kulki lasten kanssa mukana miehensä poroerotuksissa ja vasanleikossa. Varsinaista ammattia Jenni ei kuitenkaan puolisonsa poroista saanut, joten hän työskenteli esimerkiksi ravintolassa, pitopalvelussa ja Alkossa. Myöhemmin hän teki myös vakuutushommia yrittäjänä.
Sydän kuitenkin sykki yhä vain poroille.
Kuusi vuotta sitten Jenni ja hänen miehensä erosivat. Tuolloin Jenni pysähtyi miettimään kunnolla, mitä haluaisi elämässään tehdä. Tuli selväksi, että poromieheksi täytyi päästä.
Jenni palasi kotiseudulleen ja kysyi isältään, voisiko hän saada osuutensa isänsä poroista ja alkaa tehdä porohommia täysipäiväisesti.
”Isä ei sanonut oikeastaan mitään. Asiasta ei ollut helppoa puhua, mutta hiljaisuus oli myöntymisen merkki. Isä on aina ollut sitä mieltä, että ihmisen pitää ottaa ja ansaita oma paikkansa. Tiesin, että isä kokee, että minä ansaitsen paikkani poronhoidossa.”
Lopulta myös Jennin äiti luovutti omat poronsa tyttärelleen.
Nyt Jenni pystyy harjoittamaan porotaloutta ammattimaisemmin ja hankkimaan siitä elantonsa. Jenni hoitaa perheen yhteistä porotokkaa eli laumaa yhdessä veljiensä ja isänsä kanssa.
Poronhoito perustuu perheen yhteispeliin. Kun työtaakka on jaettu, Jennillä on aikaa tehdä myös muuta poroihin liittyvää työtä. Hän on järjestänyt turisteille vierailuja porojen luona ja ollut mukana alueen paliskuntien yhteishankkeessa kaupallistamassa poron sivutuotteita, kuten poron verestä, sisäelimistä, jaloista ja suolista valmistettavia elintarvikkeita ja eläinrehuja.
Poronhoidolla tulee toimeen, mutta mikään kultakaivos se ei ole.
”Kukaan ei lähde tähän, jotta rikastuisi. Arvo on muualla: vapaudessa ja siinä, että itse pidät huolen omasta elostasi. Se on kunnia-asia.”
Paineita olla hyvä äiti ja ”naisellinen naisihminen”
Vaikka poronhoito on edelleen miehinen ammatti, Jenni on huomannut, että poronaisia on yhä enemmän. Jennin suvussa ja lähipiirissä ajatusmallit naisista kotiäiteinä elää kuitenkin yhä vahvasti. Jenni on ystävänsä Inari Fernandézin kanssa arvioinut, että ylipäätään Lapissa laahataan sukupuolten välisessä tasa-arvossa noin sukupolven jäljessä Helsinkiin verrattuna.
Inari muutti Sodankylään Helsingistä kaksi vuotta sitten. Hän vetää Lapin puheenvuoro -podcastia. Lue lisää Inarin elämästä Kotilieden aiemmasta jutusta.
Jennikään ei ole sukupuoliroolien asettamista paineista vapaa. Koska hän tekee paljon töitä, hän kokee paineita äitiydestä. Hänen oma äitinsä on aina ollut perheen tukipilari ja kodinhengetär. Töiden takia Jenni ei ole voinut olla yhtä aktiivinen kotitöissä tai kuljettaa lapsia harrastuksiin.
”Jostain selkärangasta revin, että pitäisi olla pullantuoksuinen kotiäiti, joka kutoo, ompelee, käy salilla ja on aina laitettu. Haluaisin kyllä olla kaikkea, mutta aikaa on rajallisesti. Valitettavasti en pysty olemaan niin naisellinen naisihminen kuin vaikka äitini.”
Jenni haluaa pitää lapsensa arjessaan mukana. Kummatkin lapset olivat jo muutaman viikon ikäisinä mukana vasanleikossa eli vasojen korvien merkinnässä. Lapset syötettiin kannon nokassa, ja vaipat vaihdettiin laavussa tai auton peräkontissa.
Joskus Jennin kasvatustyyli on herättänyt kysymyksiä. Esimerkiksi Jennin lasten opettaja on soittanut Jennille ja kauhistellut lapsilta kuulemiaan tarinoita poronhoidosta.
”Meidän poronhoitajien luontaistalouteen perustuva kulttuuri alkaa olla vieras nyky-yhteiskunnalle. Se tuntuu minusta hieman hämmentävältä. Lapsia suojellaan luonnollisilta elämään kuuluvilta asioilta, kuten eläinten lopettamiselta syötäväksi. Meillä lapset otetaan matkaan ja ajatellaan, että siinä he oppivat. Minusta on tervettä, että lapsi oppii, mistä ruoka tulee ja että näin me elämme.”
Seuraako tarinalle jatkoa?
Jenni jatkaa poronhoitoa nyt kymmenennessä sukupolvessa. Mielessä kalvaa huoli poronhoidon tulevaisuudesta. Muu maankäyttö, kuten kaivannaisteollisuus ja tuulivoima, vaikeuttavat poromiehen työtä. Esimerkiksi jäkälä – yksi tärkeä poron ravinnonlähde talvella – ei enää kasva käsitellyssä maassa. Jos jäkälää ei ole, poroja täytyy talvisin lisäruokkia.
Jennistä on raskasta joutua puolustamaan omaa olemassaoloaan ja tarvettaan käsittelemättömälle maalle ja puhtaalle vedelle.
”Jos jostain löytyy suuret malmivarannot, jotka toisivat alueelle paljon työpaikkoja, poronhoitajalla on aika pieni ääni siinä, vaikka olemme alkuperäiselinkeinon harjoittajia. Meillä on poronhoitolaissa ensisijainen oikeus käyttää maata tällä alueella. Mutta kun tulee isot rahat kysymykseen, tuntuu, että olemme pieniä”, Jenni kertoo.
”Haluan kuitenkin painottaa, että poronhoito on hyvin erilaista eri puolilla poronhoitoaluetta, joten puhun ainoastaan oman poronhoitoni puolesta.”
Jos se on Jennistä ja hänen perheestään kiinni, Kaaretkosket eivät ole vielä ihan hetkeen luopumassa poronhoidosta. Jennin 10-vuotias poika ja 8-vuotias tytär ovat vankasti sitä mieltä, että aikovat jatkaa poronhoitoa. Jenni antaa lapsilleen vapaat kädet valita itse, mille uralle ryhtyvät.
”Minua huvittaa, että poikani on mukana Whatsapp-ryhmässä nimeltään ”Poromiehet”, jossa on hänen koulukavereitaan, poromiehiä kuulemma kaikki. Porohomma perustuu yhteisöllisyyteen, ja on hauska nähdä, että pojalla se alkaa jo koulussa.”
Usko itseen kannatti
Kun Jenni oli ryhtynyt täysipäiväiseksi poromieheksi, muitakin hyviä asioita alkoi tapahtua. Kuusi vuotta sitten hän tapasi kiinnostavan miehen keskellä Lapin erämaata Korvatunturi Triathlon for Ladies -tapahtumassa, jossa mies oli välietapeilla rastimiehenä. Mies vaikutti Jennin mielestä iloiselta ja mukavalta. Kaksikon välille kehkeytyi ystävyys, joka syventyi myöhemmin rakkaudeksi.
Pari vuotta sitten pari rakensi yhdessä kodin Jennin isän lahjoittamille maille pienen järven rantaan. Arki on onnellista.
”Teemme paljon asioita yhdessä: kalastamme ja metsästämme. Minä autan häntä rakennuspuolen tarjousten tekemisessä, ja hän auttaa minua poronhoitotöissä. On mukavaa, kun on hyvä kaveri rinnalla. Olemme hyvä tiimi yhdessä.”
Jenni uskoo, että päätös ryhtyä poromieheksi on ollut merkittävä käännekohta hänen elämässään.
”Oli mahtavaa huomata, että kun uskot itseesi, moni muu hyvä asia toteutuu, kuten ihana mies ja talo. Pyrin ajattelemaan asioista positiivisesti ja haaveilen maltilla. Silloin haaveetkin näyttäisivät toteutuvan.”
Lue myös: Inga, 25, on Pentikin porotilan hoitaja: ”Tämä tuntuu johdatukselta”
Kommentoi
Kommentoi juttua: Jenni, 34, halusi poromieheksi ja seurasi unelmaansa sukupuolirooleja uhaten: ”Tämä on kutsumus ja intohimo”