Tarinat

Johanna uupui, lähti vapaaehtoistyöhön Borneoon ja löysi elämänilon orankien kanssa – katso suloiset kuvat!

Kun toimittaja Johanna Elomaa uupui veljensä yllättävän kuoleman ja oman eronsa jälkeen, hän lähti Borneoon. Orpoja orankeja hoivatessa elämään löytyi jälleen mieli ja merkitys.

”Borneon sademetsässä Kaakkois-Aasiassa on kuuma kuin suomalaisessa saunassa. Jaloissani on silti kumisaappaat, käsissäni kumihanskat ja kasvoillani hengityssuoja.

Tartun kahdeksanvuotiasta, noin metrin mittaista orankia sen valtavasta kädestä. Eläin puristaa kättäni voimalla, vilkaisee sitten varovasti kohti kasvojani ja virnistää. Tunnen sen voiman ja tiedän, että jos oranki haluaisi vahingoittaa minua, se voisi sen tehdä.

Kävelemme lyhyen matkan. Sitten irrotan orangin käden omastani ja patistan sen nousemaan puun runkoa pitkin. Se kapuaa ketterästi latvuksiin.

On vuosi 2015 ja työskentelen vapaaehtoisena työntekijänä Borneossa sijaitsevassa orankien kuntoutuskeskuksessa. Katson orangin menoa ja tarkkailen sen eleitä. Mietin, että se on kuin ihmislapsi, kuin yksi meistä. Ja niin se tavallaan onkin. Suurista ihmisapinoista oranki on nimittäin ihmisen jälkeen älykkäin ja jakaa DNA:stamme noin 97 prosenttia.

Lue myös: Vapaaehtoistyö: ”Auttaminen antaa voimaa”

Veljeni päätti elämänsä

Vasta hetki sitten olin työskennellyt suuressa mediatalossa esimiesasemassa. Olin ollut vaarassa sairastua vakavaan työuupumukseen ja kaipasin kipeästi taukoa hektisestä mediamaailmasta.

Minua oli ajanut tilanteeseeni moni asia. Isoin niistä oli pikkuveljeni menetys muutamaa vuotta aiemmin. Veli oli sekaantunut huumeisiin, käyttänyt ja välittänyt amfetamiinia. Työkseen hän tuotti musiikkia ja dj-keikkoja, ja Suomi oli alkanut tuntua liian ahtaalta paikalta asua. Sillat oli poltettu ja työmahdollisuudet huumetaustan takia kapeat.

Vuoden 2010 lopussa veli päätti muuttaa tuoreen vaimonsa kanssa Aasiaan. Aloittaa elämän ja työt uusissa ympyröissä.

Kaikki meni kuitenkin pieleen. Keikkoja ei tullut, kiertueita peruttiin ja manageri veti rahat välistä. Vastaan tuli umpikuja, eikä edes paluu Suomeen tuntunut enää mahdolliselta.

Tilanne kärjistyi lopulta 6. maaliskuuta 2011. Sinä iltana veljeni vaimo hyppäsi vietnamilaisen parvekkeen kaiteelta alas.

Seuraavana iltana veljeni teki saman.

Irti vaikka väkisin

Pian veljen kuoleman jälkeen pitkä parisuhteeni päättyi, ja laittelin elämääni uusiksi. Vaihdoin työpaikkaa mediatalosta toiseen ja ostin parhaani mukaan tuoda arkeeni uusia asioita ja luopua vanhasta, vaikka sitten väkisin.

Jossain vaiheessa seinä tuli vastaan. En osannut päästää irti menneestä. Syytin itseäni sekä veljeni kuolemasta että parisuhteeni päättymisestä. Tulevaisuus tuntui hirveältä ja yksinäiseltä. Vaikka kaikki oli näennäisesti hyvin, en osannut nauttia oikein mistään.

Kun väsymys alkoi oireilla paniikkikohtauksina, marssin esimieheni luokse ja kerroin, että tarvitsin tauon. Hän ymmärsi tilanteeni ja antoi minulle luvan hakea vuorotteluvapaata.

Viidakon oranssit miehet

Pian sen jälkeen saavuin Borneon viidakon laidalla sijaitsevaan orankien kuntoutuskeskukseen. Olin päättänyt viettää osan vuorotteluvapaastani vapaaehtoisena työntekijänä kuntouttamassa orvoiksi jääneitä orankeja takaisin luontoon.

Miksi? Koska olen aina rakastanut suuria ihmisapinoita. Muistan, kuinka teini-ikäisenä seisoin haltioituneena orangin edessä roomalaisessa eläintarhassa. Katsoimme toisiamme pitkään silmiin. Ihmettelin, miksi tuo minua muistuttava eläin istuu häkissä, vaikka se syö ruokansa lautaselta aivan kuin me ihmiset. Miten se voi muistuttaa eleiltään minua niin paljon?

Olin matkustanut Borneoon ensimmäisen kerran jo vuonna 2010. Olin selvittänyt, että viidakon oranssit miehet, kuten orankeja indonesian kielellä nimitetään, asuvat juuri täällä. Saarella, jota kutsutaan maailman keuhkoiksi sen valtavan ja happipitoisen sademetsäalan takia.

Seisoin viidakon rotkon yli kulkevalla riippusillalla, kun viidakko-opas pysäytti minut äkkiä käden liikkeellä. Hän nosti etusormensa huulilleen. Sademetsän suhinan ja sirinän lomasta kuulin matalaa ääntä, kuin syvältä rinnasta kumpuavaa. Opas osoitti puiden ylälatvoihin, ja näin vilahduksen oranssista turkista.

Olin tavannut ensimmäistä kertaa elämässäni villin orangin.

Oranki oppii miltei mitä tahansa

Vuorotteluvapaallani viisi vuotta myöhemmin vein vanhempaa orankia viidakon laidalle harjoittelemaan puissa kiipeilyä. Oranki tuijotti minua tiiviisti.

Ennen kuin palautin eläimen häkkiin pesin sen varpaat ja kädet. Oranki katsoi minua yhä silmiin. Se kokeili sormillaan varovasti käsikarvojani ja poninhännästäni valahtaneita hiussuortuvia.

Rakkauttani tuohon ihmeelliseen olentoon ei horjuttanut edes se, että sama oranki seisoi seuraavalla viikolla kuntoutuskeskuksen kylpyhuoneen ovensuussa uhmakas ilme kasvoillaan. Se oli rikkonut suutuspäissään kylpyhuoneen koko irtaimiston. Suuttumuksen syy oli myöhästyminen iltapäivän maitotarjoilusta. Se ei ollut lotkauttanut korvaansa kutsuhuudoille, vaan oli jäänyt kiipeilemään viidakon harjoitusradoille.

Orangit ovat lempeitä ja viisaita eläimiä. Jokainen on omanlaisensa persoona. Se on eläinlajeista ainoita, jonka kasvoilta pystyy erottamaan ilmeitä: hymyn kaaren, naurun tai suuttumuksen. Se pystyy oppimaan myös viittomakielen.

Oranki suunnittelee liikkeensä huolella eikä hötkyile. Se saattaa pitää ihmistä kädestä kiinni ja odottaa sopivaa hetkeä, jolloin napata kumihanska ihmisen kädestä.

Oranki oppii matkimalla miltei mitä tahansa. Kerran yksi orangeista oli jätetty ripulin takia pois ulkoharjoituksista. Kun pääsin talolle, jossa orankien häkit sijaitsivat, näin, että ripulipotilas istui kädet puuskassa häkkinsä katolla ja näytti minulle suussaan olevaa lukkoa. Se oli seurannut, miten ihmiset avaavat häkin lukon, ja nyt se oli osannut tehdä saman itse.

Lue myös: Uskalla elää pelottomasti – 10 muutosta, jotka tekevät sinusta rohkeamman

Orpoja varten

Suurin syy orankien kuntoutuskeskuksien olemassaoloon ovat Indonesiassa koko ajan laajenevat palmuöljyviljelmät. Kun viljelijät raivaavat metsää, he ampuvat orankeja tieltään. Myöhemmin orankeja ammutaan tuholaisina, sillä ne tulevat viljelysmaille syömään öljypalmun hedelmiä.

Usein naaraan mukana ollut poikanen säästyy, mutta se jää harhailemaan plantaasille yksin. Sieltä se haetaan kuntoutuskeskukseen, ellei joku ehdi napata poikasta sitä ennen kaupattavaksi tai omaksi lemmikikseen.

Keskuksiin tuoduista orangeista lähes kaikki pääsevät takaisin viidakkoon. Mutta tie on pitkä. Vauvaorangin kuntoutus kestää jopa kahdeksan vuotta. Niin kauan oranki viettäisi äitinsä turkkiin tarrautuneena opettelemassa viidakon taitoja. Jos emoa ei ole, ihmisen pitää astua apuun.

Viimeisen 20 vuoden aikana kymmeniätuhansia orankeja on tapettu, haavoitettu tai jäänyt orvoksi palmuöljyviljelysten takia. Palmuöljy luokitellaan yhdeksi suurimmista ympäristöuhkista. Sen käyttö kuitenkin kasvaa jatkuvasti, sillä se on kasviöljyistä monipuolisin, säilyvin ja edullisin.

Palmuöljyä käytetään polttoaineissa, kosmetiikassa ja ruokateollisuudessa. Joidenkin arvioiden mukaan supermarkettien ruoka- ja kosmetiikkatuotteista vähintään puolet sisältää palmuöljyä.

Joka tunti Borneossa raivataan jopa 300 jalkapallokentän kokoista aluetta sademetsää palmuöljyviljelmien tieltä.

Työ orankien kanssa on fyysisesti raskasta

Mitä enemmän vietin aikaa Borneossa, sitä tietoisemmaksi tulin syistä ja seurauksista. Se, miksi orangit ovat kuntoutuskeskuksissa ja miksi ympärillä oleva luonto katoaa, koskettaa ennemmin tai myöhemmin meitä kaikkia.

Oma työni Borneossa perustui vapaaehtoistoimintaan. Palkkaa en saanut, sen sijaan maksoin itse hyvinkin askeettisesta majoituksesta ja ruoasta.

Työstä fyysisesti raskasta teki ennen kaikkea kuumuus. Ja rehellisyyden nimissä myös siivoamisen määrä. Pesin orankien häkit ja niiden alle kertyneet tarpeet kahdesti päivässä. Sitten lakaisin ulkoaluetta, jonne orangit olivat heitelleet hedelmien rippeitä ruokailutasanteilta.

Iltapäivisin istuin neljänkymmenen asteen helteessä täysissä tamineissa ja hikoilin. Kun joku orangeista pyllähti puusta alas tai laskeutui laiskuuttaan maankamaralle, kävin patistamassa sen takaisin yläilmoihin.

Niinä päivinä, jolloin joku orangeista päätti heittäytyä selälleen nurmikolle ja pistää koko voimallaan hanttiin harjoituksille, mietin hikinoro selkää pitkin valuen, mitä ihmettä teen täällä. Mutta epäilevät ajatukset unohtuivat nopeasti.

Kirja vaikeista ajoista

Vuorotteluvapaani aikana halusin kirjoittaa vaikeista vuosistani kirjan. Päätin, että jos saisin kirjalleni kustannussopimuksen, irtisanoudun ja jättäydyn kirjailijaksi ja vapaaksi toimittajaksi. Ja auttaisin orankeja minkä pystyisin.

Veljeni tarinaa, omaa eroani ja matkakokemuksiani yhdistävä Säästä ajatuksesi eläviä varten (Kosmos) julkaistiin syksyllä 2016. Kerroin esimiehelleni, että muutan elämäni. Olin vapaa.

Kirjastani kuuli Saksassa asuva suomalainen taitelija Sanna Myrttinen, joka on tehnyt vuosia työtä orankien hyväksi. Hän esitteli minut saksalaisen yhdistyksen Fans For Naturen perustajalle Helmut Huberille, joka pyysi minut mukaansa Borneoon.

Huber on pyörittänyt Indonesian orankeja ja sademetsiä suojelevaa yhdistystään 20 vuotta. Pääsin hänen mukanaan paikkoihin, joihin tavallisilla turisteilla ei ole asiaa. Kun kuulimme perheestä, joka pitää pihallaan orankia lemmikkinä, lähdimme yhdessä katsomaan, oliko oranki niin pieni, että sen voisi tuoda kuntoutuskeskukseen.

Orangin pitäminen lemmikkinä on laitonta. Silti kauppa kukoistaa. Suuri vientimaa on tällä hetkellä Arabiemiraatit, jossa rikkaat ostavat orankeja statussymboleiksi. Orankeja viedään myös Kiinaan perinteisen kiinalaisen lääketieteen käyttöön.

Oma saari orangeille

Saavuimme köyhään pikkukylään. Kävelimme pihan perälle, ja näin piskuisen puuhäkin, josta orankiuros työnsi kättään minua koti. Istuin maahan sen eteen, painoin pääni polviin ja itkin.

Oranki nimeltä Single oli päätynyt lemmikiksi palmuöljyplantaasilta. Perhe oli ottanut sen itselleen tietämättömyyttään tai välinpitämättömyyttään. Kun saavuimme paikalle, oranki oli istunut puukopissa kahdeksan vuotta eikä sillä ollut minkäänlaista kosketusta luontoon.

Kunpa voisin sanoa, että päästimme Singlen vapaaksi ja veimme sen sademetsään. Mutta emme me voineet ottaa sitä mukaamme. Singleä tai sen kohtalotovereita ei voi viedä suoraan viidakkoon. Ei ennen kuin on selvitetty, voiko se vielä oppia viidakon taitoja. Vai onko se täysin vieraantunut luonnosta ja toisaalta liian vahva enää ihmisen koulutettavaksi?

Auttaakseni Singlen kaltaisia orankeja perustin Fans For Nature Finland -yhdistyksen kesällä 2017. Teemme tiivistä yhteistyötä Saksan emoyhdistyksen ja indonesialaisten vaikuttajien kanssa.

Keräämme varoja, jotta voisimme ostaa pienen Kalimantanissa sijaitsevan saaren. Siellä pystyisimme tarkkailemaan, miten orangit selviävät luonnossa.

Fans For Nature on palkannut metsänvartijoita Itä-Kalimantanissa sijaitsevan luonnonsuojelualueen rajamaille huolehtimaan siitä, että laittomat metsänraivaajat eivät pääse viimeisille sademetsäseuduille. Nämä alueet ovat paikkoja, joihin orangit voidaan lopulta kotiuttaa.

Ensi keväänä matkaan taas Borneoon, jossa kuvaamme orangeista kertovaa dokumenttiohjelmaa. Toivon, että Single on tuolloin jo viety luontoon.”