Ihmiset

Juutalaisen sukuni hurja tarina – dekkarikirjailija Samuel Davidkin kertoo juuristaan

Kun dekkarikirjailija Samuel Davidkinin isoisoisä sata vuotta sitten toi perheensä Suomeen, hän valitsi onnekkaammin kuin Liettuaan suunnannut lankonsa. Suvun tarina on uskomaton kudelma juutalaisten viime vuosisadan historiaa.

Helsinkiläinen dekkarikirjailija Samuel Davidkin on kirjoittanut esikoisteoksen nimeltä Esikoisten lunastus. Siinä vyyhti alkaa purkautua, kun kerrostalohuoneiston ovenkarmeista löytyy pieniä naulanreikiä. Juutalainen poliisi Daniel Janovsky arvaa, että ovenpielessä on ollut mezuza, pieneen koteloon suljettu pergamenttikäärö pyhää tekstiä.

Asunnossa on asunut uskovaisia hasidi-juutalaisia, jotka ovat kiinnittäneet mezuzat jokaisen huoneen ovenkarmeihin.

”Maallistuneet juutalaiset laittaisivat mezuzan pelkästään ulko-oven karmiin”, dekkaripoliisi selittää.

Lue myös: Lukijat paljastavat: Paras lukemani dekkarisarja – yksi on ylivoimainen!

Kirjailijan valinta

Samuel Davidkin avaa töölöläiskotinsa ulko-oven ja pyytää sisään. Oikealla ovenpielessä on sormenpaksuinen, koristeltu mezuza. Sisällä huoneistossa ovenpielet ovat paljaat.

”Meillä on juuri ollut remontti. Ennen sitä mezuzoita oli myös muissa ovissa”, Samuel sanoo ja naurahtaa kevyesti. Hän on kyllä uskovainen juutalainen, mutta ei sentään hasidi.

Samuelin vanhemmat menivät naimisiin 1980-luvun alussa.

Niihin aikoihin saakka seka-avioliitot olivat olleet harvinaisia, mutta maailma muuttui. Kristitty äiti ei kääntynyt juutalaisuuteen, mutta nuori pari päätti noudattaa juutalaisia tapoja.

”Kasvoin hyvin lämminhenkiseen juutalaisuuteen”, Samuel sanoo.

Kun Samuel kuusi vuotta sitten jäi vapaaksi kirjailijaksi, hän tiesi, että tulee myös kirjoittamaan juutalaisuudesta.

”Mutta en arvannut, että kirjoittaisin siitä näin vahvasti kuin nyt.”

Mary ja Wolf Davidkin olivat vasta-avioituneita, kun he lähtivät suomalaisten juutalaisnuorten joukossa Israeliin sotimaan juutalaisvaltion puolesta. Kuvan kolmas henkilö (oik.) on tuntematon.

Kohtalokkaita päätöksiä

Moni suomenjuutalainen perhe polveutuu 1800-luvun puolivälissä maahan tulleista Venäjän armeijan sotilaista. He olivat niin sanottuja kantonisteja. Useimmat oli pakotettu armeijaan jo pikku poikina, jotta he venäläistyisivät.

Ensimmäiset Davidkinit tulivat Suomeen seuraavassa aallossa Venäjän vallankumouksen aikaan Pietarista. Venäjällä juutalaisten asema oli tukala, ja maasta siirtyi paljon perheitä muun muassa Baltian maihin.

Isaij Davidkin oli vasta avioitunut nuori mies, kun hän toi Helsinkiin nuorikkonsa Helenan, isänsä Abrahamin ja sisarensa Esterin ja Rebeckan. Töitä hän sai Pienellä Roobertinkadulla liikettä pitäneeltä juutalaiselta kauppiaalta.

Suomen itsenäistyttyä täällä asuvat juutalaiset, Davidkinit mukaan lukien, saivat Suomen kansalaisuuden.

Samaan aikaan Helenan veli Jehuda Rosenbaum lähti hänkin Pietarista ja vei oman perheensä Liettuan Kaunasiin.

Baltiassa juutalaisyhteisöt olivat isoja verrattuna Helsingin pieneen seurakuntaan.

Sukulaiset pitivät mielellään yhteyttä toisiinsa. Helsingistä oli helppo matkata laivalla Tallinnaan, josta oli junayhteys Euroopan keskuksiin.

Suomi luovutti

Isaij Davidkin menestyi liikemiehenä ja nousi Helsingissä juutalaisen seurakunnan puheenjohtajaksi.

Näyttelijänä synnynnäiseksi lahjakkuudeksi kehuttu mies oli kantava voima myös jiddishinkielisessä draamaseurassa 1920–30-luvuilla. Aikalaiset kehuivat erityisesti hänen kaunista jiddishiään. Hän oli usein pääroolissa.

Isaijn elämän toisenlaiseen todellisuuteen törmää tietokirjailija Elina Sanan tutkimuksissa Suomesta luovutetuista juutalaisista. Niiden mukaan Isaij yritti lokakuussa 1942 viimeiseen asti puhua puolalaisen liikemiehen Elias Kopelowskyn puolesta. Suomen valtiollinen poliisi oli pidättänyt Kopelowskyn Hotelli Tornissa kesken liikeneuvottelujen.

Vetoomukset eivät tehonneet.

Puolalainen lähetettiin seitsemän muun turvapaikkaa etsineen juutalaispakolaisen kanssa pahamaineisella kuolemanlaivalla s/s Hohenhörnillä Saksaan, missä Kopelowsky kuoli keskitysleirillä.

Toisen maailmansodan juutalaisvainoissa Euroopassa tapettiin kuusi miljoona juutalaista.

Sodan syttyessä Suomessakin juutalaiset olivat varuillaan, mutta pahimmat pelot eivät toteutuneet. Helsingin seurakunta oli Euroopassa itäisin toisessa maailmansodassa säilynyt juutalaisyhteisö.

Samuel Mary-isoäidin kanssa hanukan vietossa.

Voimmeko antaa anteeksi?

Toista oli Liettuassa. Natsit tappoivat Jehuda Rosenbaumin ja sulkivat hänen perheensä ghettoon.

Vuosiin Davidkinit eivät saaneet tietoa heidän kohtalostaan, kunnes sodan jälkeen 1947 Jehudan pieni tytär Lilly löytyi sveitsiläisen avustusjärjestön kautta.

Hän oli joutunut äitinsä kanssa Stutthofin keskitysleirille, jossa Anna-äiti kuoli nälkään Lillyn silmien edessä. Moses-veli oli viety Dachaun keskitysleirille, missä hänet ammuttiin.

Lillyn täti Helena sairastui ja kuoli 40-luvun lopulla, mutta Isaij Davidkin adoptoi tytön. Tämä oli menettänyt vainoissa 28 perheenjäsentään. Sodan aikana Lilly oli valehdellut ikänsä ylöspäin välttääkseen juutalaislasten kohtalon kaasukammiossa. Oletettavasti hän oli noin 15-vuotias saapuessaan Suomeen.

Nykyisin Lilly Millner viettää eläkepäiviään Helsingissä. Hän on toinen yhä elossa oleva keskitysleirin kauhut kokenut suomalainen.

Esikoisten lunastus -dekkarissa saksalainen mies vie rabbille vanhan kirjan. Miehen isä on tuonut sen sotasaaliina tuhotusta valkovenäläisestä juutalaiskylästä. Mies ei tiedä, mitä hänen isänsä on tehnyt juutalaisille mutta epäilee pahinta. Hän toivoo rabbilta synninpäästöä isälleen.

”Minulla ei ole oikeutta antaa anteeksi kuolleiden puolesta”, rabbi sanoo miehelle.

Samuel Davidkinin mielestä holokaustia ei voi antaa anteeksi, mutta sodan jälkeen syntyneitä sukupolvia hän ei halua siitä enää syyttää.

Mary ja Wolf nousivat Turkuun lähtevään junaan päämääränään Israel.

Israeliin sotimaan

Toisen maailmansodan päätyttyä aikalaisten tunteet olivat kuitenkin vielä kuumat. Suomen juutalaisilla nuorilla oli pakottava tarve auttaa sodan uhreja, ja he jakoivat haaveen juutalaisten omasta valtiosta. Samuelin isovanhemmat Mary Grünstein ja Wolf Davidkin olivat juuri avioituneet, kun he 1948 lähtivät 28 suomalaisen juutalaisnuoren joukossa taistelemaan Israelin valtion syntymän puolesta.

Mary oli 22-, Wolf 23-vuotias. Wolfin lääketieteen opinnot olivat keskeytyneet jatkosodan aikana, kun hänet kutsuttiin Suomen armeijaan. Hän palveli rannikkotykistön lääkintäjoukoissa, josta anoi siirtoa kuultuaan Saksan juutalaisten kohtelusta ja jouduttuaan hoitamaan syfilikseen apua hakemaan tulleita saksalaisupseereita. Siirto myönnettiin.

Israelissa Wolf lähetettiin heti tosi-toimiin. Mary meni alokaskoulutukseen. Käännös oikeaan, käännös vasempaan ja lepo olivat ensimmäiset suomalaistytön heprean sanat.

Sitten tuli järkytys. Wolf katosi taistelussa. Koko joukko-osastosta ei kuulunut mitään. Mary oli jo menettää toivonsa, kunnes kuuden viikon kuluttua Wolf käveli yllättäen sisään vapaaehtoisten asuntolaan.

”Silloin Marylta menivät jalat alta. Wolfin pää oli paisunut muodottomaksi, sillä sotilaiden jäätyä mottiin he olivat syöneet lähinnä vain herneitä. Wolf oli niille allerginen”, Samuel Davidkin muistelee tarinaa, jonka kuuli lapsena monta kertaa.

Davidkinit suunnittelivat jäävänsä Israeliin lopullisesti, mutta Wolfin Helena-äidin sairastuminen sai heidät palaamaan Suomeen.

”Tapaan yhä vanhoja ihmisiä, jotka sanovat, että isoisäni oli mies, jonka kaltaisia ei enää ole”, Samuel Davidkin sanoo.

Wolf oli aktiivinen sionisti. Koko elämänsä hän teki työtä Israelin valtion ja juutalaisten auttamiseksi.

Vuonna 1993, vuosi ennen kuolemaansa, hän sai kunnian sytyttää ensimmäisenä ulkomaalaisena Israelin itsenäisyyspäivän tulen Hertzl-vuorella Jerusalemissa.

Nuoripari Mary ja Wolf Davidkin matkalla Israeliin Italian kautta.

Rikastuttava uskonto

Samuelin kirjoissa poliisi Daniel Janovsky taistelee itsensä kanssa. Hän tuntee lähes hylänneensä uskontonsa, koska ei ehdi opiskella päivittäin Tooraa ja rukoilla.

Janovsky on alennettu rikoskonstaapelin paikalta päivystyshommiin, sillä hän kieltäytyi työstä sabattina.

Kirjailija ymmärtää luomaansa romaanihahmoa.

”Syyllisyys siitä, että ei pidä perinnettä yllä, tulee Danielille aika nopeasti”, Samuel sanoo.

Samuel itse ei tee sabattina töitä. Kun häneltä taannoin pyydettiin puheenvuoroa lauantaina pidettyyn kirjallisuustapahtumaan, hän harkitsi hetken, ennen kuin lupautui mukaan.

”Juutalaisuus rajoittaa joskus elämääni mutta myös rikastuttaa sitä.”

Teinivuosistaan lähtien hän on haalinut kirjastoonsa juutalaisia kirjoja ja oppineiden kirjoituksia. Häntä kiehtoo juutalaisen filosofian mielipiteiden kirjo. Jokaisesta asiasta on olemassa monen oppineen näkemys. Kun pohditaan uusia kysymyksiä, haetaan vastausta niitä kaikkia punniten.

Kun Samuel kaipaa keskustelukumppania, hän kääntyy rabbinsa puoleen. Helsingin juutalaisen seurakunnan ensimmäinen suomenkielinen rabbi Simon Livson on vain vuoden Samuelia vanhempi, vanha tuttava poikavuosilta.

Samuel Wolfin kanssa ongella mökillä Veikkolassa.

Samuel Davidkin kaipaa isoäitiään

Samuel Davidkin muistelee usein myös isoäitiään Marya. Tälle hän vei viisivuotiaana luettavaksi ensimmäisen kirjoittamansa tarinan, ja tämän luona hän vieraili säännöllisesti, kun isoisä oli kuollut.

”Isoäiti kävi tyttönorssia 40-luvulla. Antisemitismiä oli silloin ilmassa. Hän kertoi, miten historian opettaja vertasi juutalaisia puutarhan rikkaruohoihin ja seisotti häntä luokassa.”

Isoäitinsä Samuel on myös kirjoittanut kirjoihinsa:

Isoäiti oli osannut kysyä oikeita kysymyksiä, ja Asko olisi voinut kertoa hänelle ajatuksistaan tuntikausia. Muistaessaan nämä asiat hän huomasi edelleen tuntevansa kummallista kiitollisuutta isoäitiään kohtaan.

Kun Samuel lähti isoäitinsä luota, tämä jäi aina ikkunaan vilkuttamaan.

”Yhä vielä joka kerran, kun kuljen Hesperiankatua, katson ylös isoäidin ikkunaan. Odotan, että näkisin hänet vilkuttamassa.”

 Juttu on julkaistu Kotiliedessä 26/2017.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Juutalaisen sukuni hurja tarina – dekkarikirjailija Samuel Davidkin kertoo juuristaan

****

+++

****

666

Sinun täytyy kommentoidaksesi.