Katja Küttner kertoo, millaista on alkaa näyttelijäksi, kun tulee pikkukaupungista ja todella tavallisesta perheestä
Näyttelijä Katja Küttner kasvoi pohjoisessa pikkukaupungissa, jossa teatteriryhmä piti perustaa itse, jos halusi näytellä. Joululomalla hän tajusi lapsensa tokaisusta, kuinka erilaisessa maailmassa hänen oma jälkikasvunsa varttuu.
Näyttelijä Katja Küttner hymyilee. Yöllä on satanut lunta, mikä miellyttää pohjoisessa, Oulaisissa, kasvanutta ihmistä. Katjan puoliso ja lapset ovat helsinkiläisiä, mutta Katja nauttii kunnon talvesta. Jos lunta ja pakkasta ei ole, hän tuntee sen fyysisenä ikävänä.
Moni muistaa Katjan erityisesti mielen sairautta kuvaavasta Prinsessa-elokuvasta. Niin satuttavasti hän esitti Anna Lappalaista, Kellokosken prinsessaa. Katjan kasvot ovat tutut myös teatterista ja televisiosta.
Se, että hän lähti pohjoisesta pikkukaupungista näyttelijäksi pääkaupunkiseudulle, oli melkoinen loikka. Kun perhe vieraili joulun aikaan Oulaisissa Katjan vanhempien luona, Katjan 16-vuotias esikoinen tiivisti sen näin:
”Äiti, sinä olet kotoisin täältä. Miten keksit lähteä teatterikouluun?”
Siitä sukeutui hyvä keskustelu. Katja tajusi, että hänen lastensa elinpiiri on hyvin erilainen kuin hänen omansa oli saman ikäisenä ollut.
Kun Katja kertoo elämänsä käännekohdista, teatteri ja työ näyttelijänä ovat toki tärkeällä sijalla, mutta kaikkein keskeisintä hänelle ovat perhe ja ystävät – sekä perhepäivähoitajat.
Katjan käännekohta 1: Pitkä matka näyttelijäksi
Katja tiesi jo kahdeksasluokkalaisena haluavansa näyttelijäksi ja kertoi sen opinto-ohjaajalle. Tämä totesi, että kuulostaa hyvältä, mutta kehotti miettimään myös toisen ammatin.
Näyttelemisestä innostuttuaan Katja huomasi, ettei Oulaisissa ei ollut paikkaa, jossa nuoret olisivat voineet harrastaa teatteria. Lukioikäisenä hän päätti kavereidensa kassa kuuluttaa koulussa, että halukkaat voisivat tulla tiettyyn tapaamispaikkaan.
Innokkaita löytyi, ja Katja meni parin ystävänsä kanssa kansalaisopistoon vaatimaan näytelmäryhmän perustamista. Vetäjäksi löytyi nuoriso-ohjaaja, joka Katjan mukaan tiesi teatterista piirun verran enemmän kuin nuoret, jotka eivät tienneet siitä juuri mitään.
Kun ryhmän näytelmä esitettiin Pohjois-Suomen teatteripäivillä, Katja sai diplomin näyttelemisestä.
”Siitä tuli tunne, että voisinko osata tehdä tällaista ja millainen paikka Teatterikorkeakoulu olisi.”
Katja Küttner opiskeli ensin lastentarhanopettajaksi
Katja Küttner laski, milloin pystyisi lähtemään Helsinkiin. Juuri ennen 1990-luvun lamaa hän ehti päästä töihin päiväkotiin ja keräsi rahaa interrailiin. Seuraavana vuonna hän meni vuodeksi Lahden kansanopistoon, mutta näytteleminen olikin yllättäen vaikeaa.
Tutussa teatteriryhmässä näytteleminen oli ollut hauskaa, mutta nyt se tuntui pelottavalta. Mutta sitten tapahtui jotakin. Lahdessa esitettiin Cabaret-musikaalia, jossa Katjalla oli pieni rooli. Hän ei muista, mikä rooli oli, mutta sisääntulonsa hän muistaa. Samoin sen, että hän lausui muutaman vuorosanan.
”Siinä pienen pienessä hetkessä tajusin, että tältä sen pitäisi tuntua.”
Katja kuitenkin aloitti opinnot lastentarhaopettajaopistossa ja opiskeli siellä kaksi vuotta. Samaan aikaan hän hakeutui Ylioppilasteatteriin.
Lähes kaikki Ylioppilasteatterin jäsenet pyrkivät vuorollaan Teatterikorkeakouluun, Katja itse viisi kertaa. Hän oli useamman kerran mukana vielä viimeisessä vaiheessa.
”Vuotta ennen kuin minut hyväksyttiin, kouluun pääsi monta ystävääni. Se oli kyllä kova paikka. Mutta nuorena on uskoa elämään.”
”Onneksi nuorena ajattelee, että asiat kyllä muuttuvat”
Teatterikorkeakouluun pääseminen vuonna 1994 on Katjan elämän iso käännekohta, tavattoman hieno hetki. Hän sai olla koulussa, ja hänellä oli lupa keskittyä siihen. Se tuntui etuoikeutetulta ja ihanalta.
Noihin aikoihin puhuttiin paljon siitä, että naisnäyttelijän työt loppuvat nelikymppisenä. Ei väite ollut eikä edelleenkään ole tuulesta temmattu.
”Onneksi nuorena ajattelee, että asiat kyllä muuttuvat, ja ovat ne pikkuhiljaa muuttuneetkin”, Katja Küttner sanoo.
Myös Me too -liike on ollut tärkeä ja parantanut työolosuhteita. Sen jälkeen on alettu kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen, kuka saa ohjata eli ohjaajina on oltava niin miehiä kuin naisia.
”Me toon myötä on kasvanut sukupolvi, joka ymmärtää, että epäasiallisesta kohtelusta pitää puhua ja uskaltaa seisoa toisen rinnalla eikä vaieta”, Katja kiittää.
Ensimmäisen työpaikan kanssa kävi säkä: ohjaaja oli lempeä
Katja Küttner itse oli ensimmäisen teatterityönsä suhteen onnekas. Hän sai Sonjan roolin Kristian Smedsin ohjaamasta Vanja-enosta Teatteri Takomosta. Näytteleminen oli Katjalle hankalaa, ja häntä pelotti. Mutta Smeds oli lempeä ohjaaja, ja Katjaa kymmenen vuotta vanhemmat näyttelijäkollegat ottivat hänet hienosti vastaan.
”Minua ei tytötelty. Sain itsetuntoa, jota ammatissa kaipaa. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, miten hyvässä ilmapiirissä sain aloittaa urani.”
Työyhteisön tunnelma on hänelle yhä tärkeä, samoin se, kenen kanssa töitä tehdään. Saara Turusen ja Heini Junkkaalan kanssa tehdyt työt hän mainitsee unelmajuttuina.
Katja ei ole niin sanottu julkkisnäyttelijä, mutta hän on ollut koko uransa ajan hyvin työllistetty ja toteaa saaneensa tehdä hienoja, erilaisia töitä.
Joskus tulee yhä hetkiä, jolloin mistään ei tunnu tulevan mitään. Mutta näyttelemistä Katja ei enää pelkää.
Katjan käännekohta 2: Innostavat perhepäivähoitajat avarsivat ajattelua
Katja Küttner kasvoi tavallisessa – todella tavallisessa, kuten hän itse sanoo – kaksilapsisessa perheessä Oulaisissa. Isä työskenteli Rautaruukin putkitehtaalla ja äiti pankin palveluneuvojana. Talvella hiihdettiin, kesällä marjastettiin.
Katja kuvaa perhettään ihanaksi, ja välit ovat edelleen lämpimät. Pikkuveli on häntä viisi vuotta nuorempi, ja hän tunnistaa itsessään isosiskon.
”Otan vastuuta ja huolehdin kaikenlaisista asioista.”
Koska vanhemmat olivat töissä ja elettiin 1970-lukua, Katja meni perhepäivähoitoon jo kahden kuukauden ikäisenä. Hoitaja Iina oli tuolloin viisikymppinen, ja hänestä tuli Katjalle turvallinen ja läheinen aikuinen. Lämmin suhde Iinaan ja tämän puolisoon kesti heidän poismenoonsa asti.
Katja muistaa Iinan suvaitsevaisuuden.
”Kerran tulin teini-ikäisenä Helsingistä kotiin ylläni maihari, josta isä sanoi, että se oli kuin kaljasaavipeitto. Menin tietysti se päällä myös Iinan luokse. Hän totesi, että onpa kiva takki.”
Katja ei uskonut, että takki oli Iinan mielestä kaunis, mutta tämä suhtautui asiaan rennosti.
Lue myös Anna.fi: Näyttelijä Jessica Grabowsky on yksi Suomen Me too -pioneereista: ”Asiat ovat menneet parempaan suuntaan”
Katja Küttner ihaili reipasta Hellua, joka meni ja teki
Jo ennen kuin Katjalla oli lapsia, hän toivoi, että saisi myös heidät perhepäivähoitoon. Ennen esikoisensa syntymää hän näki Helsingin Kruununhaassa usein punaiseen anorakkiin pukeutuneen naisen neljän lapsen ja rattaiden kanssa.
Kun Katja sitten oli puistossa lapsensa kanssa, tämä nainen, Hellu, tuli kertomaan olevansa perhepäivähoitaja ja kyseli, millä mallilla Katjan päivähoitoasiat olivat. Häneltä oli lähdössä lapsia eteenpäin, ja ryhmään tulisi tilaa.
Katja haki hoitopaikkaa ja sai sen vastapäätä asuneelta Hellulta. Lopulta kaikki hänen kolme lastaan olivat Hellun hoidossa viisivuotiaiksi asti.
”Hellu oli ihana ja turvallinen mutta reipas ihminen. Kun hän muutti Kallioon, valitimme pitkiä hoitomatkoja, mutta raahasimme lapset hoitoon hänen luokseen.”
Hellu pakkasi eväät ja kulki hoitolastensa kanssa museoissa ja puistoissa ympäri Helsinkiä. Katja näki, ettei lasten kanssa tarvitse jämähtää paikalleen.
”Hellu vaikutti esimerkillään omaan äitiyteeni.”
Katjan käännekohta 3: Paikka, josta löytyi tärkeitä ihmisiä
Katjan läheisimmät ystävyyssuhteet ovat peräisin Ylioppilasteatterista, jonne hän meni parikymppisenä ennen kuin pääsi Teatterikorkeakouluun.
Siellä hän tutustui myös puolisoonsa, itseään viisi vuotta vanhempaan käsikirjoittajaan Iiro Küttneriin. Pari heistä tosin tuli vasta kymmenen vuoden kuluttua, monien vaiheiden jälkeen.
Pitkässä parisuhteessa on parasta turva ja tuttuus. Arkista ihanaa ovat aamuiset uutiskatsaukset, jolloin Katja lukee sanomalehteä ja uutisia kommentoidaan yhdessä.
”Varsinkin nyt tälle on aikaa, kun lapset ovat jo isompia ja olemme kaksin. Koen Iiron edelleen kiinnostavana, älykkäänä ja hauskana keskustelukumppanina.”
Lapset tekevät nöyräksi, Katja Küttner myöntää
Katja Küttner tiesi pienestä asti, että hän haluaa lapsia, enemmän kuin yhden. Hänen ja Iiron lapset ovat nyt 16-, 15- ja 11-vuotiaita.
”Jos minulla ei olisi lapsia, minulla olisi ruusuisempi kuva itsestäni ihmisenä. Suurin osa pienten lasten vanhemmista tunnistaa, että pinna voi katketa. Olen joskus raivostunut hyvin pienelle ihmiselle ja kokenut syyllisyyttä käytöksestäni, ja olen pyytänyt anteeksi.”
Aikatauluihin on tuonut joustoa puolison käsikirjoittajan työ. Mutta siitä on saatu olla tarkkana, että myös Iiron töille jää aikaa. Näyttelijäperheiden tapaan he eivät kuitenkaan ole tarvinneet lapsilleen iltahoitajia.
Arjen hoitamisessa Katja ja Iiro ovat yrittäneet olla toisilleen tasapuolisia, mutta tarkkoja jakoja kotitöihin ei ole tehty.
”Välillä nalkutamme toisillemme, mutta aina olemme jotenkin luovineet menemään.”
Katjan Pohjanmaalla asuvat vanhemmat ovat aina tulleet tarvittaessa avuksi ja tulevat edelleen.
”Huonosti olisimme pärjänneet ilman heitä”, Katja huokaa.
Nyt lapset jo pystyivät olemaan keskenään ilman mummua ja vaaria, mutta jos vanhemmilla on kiirettä, on kiva, kun kotona on joku. Mummu myös laittaa herkullista ruokaa, Katja kertoo hymyillen.
Lue myös Seura.fi: Näyttelijä Sonja Salminen näki jo varhain alan raadollisuuden näyttelijävanhempiensa myötä: ”Vastustelin pitkään samalle urapolulle astumista”
Ystävät kestävät myös ikävät tunteet
Ylioppilasteatterissa myös Minttu Mustakalliosta ja Lotta Lehtikarista tuli Katjalle läheisiä, ja myöhemmin heistä myös äitejä samoihin aikoihin. Kolmikko sai toisiltaan vertaistukea, sillä eihän kukaan muu kuin vastaavassa tilanteessa oleva jaksa kuunnella, kuinka paljon toinen on nukkunut vai onko nukkunut lainkaan.
”Ystävät tuovat arkeen iloa ja vähän juhlaa. On aina konkreettinen helpotuksen tunne, kun pääsee puhumaan ystävän kanssa. Ystäväni osaavat olla kanssani hankalassakin tilanteessa, kestävät pahan mieleni eivätkä pakene”, Katja Küttner sanoo.
Erityisen tärkeitä ystävät olivat silloin, kun hän muutti lukion jälkeen Helsinkiin.
”Muuttaminen oli pelottavaa. Perheeni asui kuudensadan kilometrin päässä, ja kaipasin turvaa. Ystävät ovat olleet perheeni ja turvani.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 3/23
Kommentoi
Kommentoi juttua: Katja Küttner kertoo, millaista on alkaa näyttelijäksi, kun tulee pikkukaupungista ja todella tavallisesta perheestä