Kirjailija Anna-Leena Härkönen ei aina hallitse raivoaan: Löi ihmistä, joka puhui pahaa kuolleesta siskosta

Pinna palaa sekunneissa. Pahiten kirjailija Anna-Leena Härkösen saa sijoiltaan tappelu tekniikan kanssa. Joka päivä.

Ei olla vielä puolessakaan päivässä, mutta aurinko lämmittää jo Helsinkiä. Turistit parveilevat Esplanadilla, jopa kaupunkilaiset hymyilevät.

Uusin romaani Kenraaliharjoitus tulee kauppoihin muutaman päivän päästä. Se valmistui puoli vuotta etuajassa, kirjoittaminen oli pitkästä aikaa hauskaa ja loppuvaiheessa suorastaan nautinnollista… Ja silti Anna-Leena Härkönen on ehtinyt raivostua tänäänkin jo pari kertaa.

”Pyykit unohtuivat yöksi kuivuriin märkinä. Ja äsken en löytänyt erästä kirjaa kirjastosta, kun en muistanut kirjailijan nimeä oikein. Otti niin paljon päähän, että tuli raivonkyyneleet silmiin.”

Lue myös: Kirjailija Miki Liukkonen avautuu menestyksen kääntöpuolesta: päihdeongelmia, uupumus ja rahapula

Haista rannerengas vee!

Miksi sitä onkin nykyään raivoissaan koko ajan, Anna-Leena ihmettelee.

”Pinnani on lyhentynyt vuosien mittaan, vaikka luulisi että kävisi toisin päin. Vanhetessa ihminen rauhoittuu, on kypsynyt ja aikuistunut ja viisastunutkin, mutta jostain syystä vihan ja raivon puuskat eivät laannu.”

Härkönen pelkää olevansa 80-vuotiaana aivan hirvittävä, jos raivo vielä lisääntyy.

”Eniten raivo häiritsee itseäni, koska käännän sen sisääni. Jos huudan, en huuda muille henkilökohtaisesti vaan maailmalle yleensä.”

Uudessa romaanissa Kenraaliharjoitus päähenkilö, nelikymppinen matkatoimistovirkailija, on tottunut miellyttämään läheisiään, mutta äkkiä hän ryhtyy kertomaan asiakkailleen suoraan mitä ajattelee, samoin äidilleen ja miehelleen, joka loukkaa häntä ehdottamalla parinvaihtoa.

Kirjoittamisessa tulee epätoivon hetkiä, mutta ne eivät ole raivoa vaan ahdistusta, Anna-Leena miettii.

”Aloittaessa tietää, että kirja on valmis vasta kahden, kolmen vuoden päästä. Työ on usein uskomattoman pitkästyttävää, hidasta ja tuskallista. Joudun kestämän hitaan etenemisen ja jatkuvan keskeneräisyyden tunteen.”

Tuolloin Anna-Leenan kaikki energia menee työhön, muu on liikaa.

”Tiedän että ympärilläni on ihmisiä, jotka sairastavat tappavaa sairautta, ja aina välillä muistan arvostaa sitä että olen sentään elossa. Mutta sitten henkari putoaa varpaille ja tulee olo, että tämä on liikaa, tätä en enää kestä”, hän sanoo.

”Eilen en saanut rannerenkaan lukkoa kiinni. Ei ollut ketään jota olisin voinut pyytää auttamaan. Silloin huusin rannerenkaalle: haista vee! Nyt naurattaa jo, mutta eihän se ole aikuisen käytöstä.”

Anna-Leena Härkönen istuu maassa

Anna-Leena Härkösen mielestä varsinkin työpaikalla raivoaminen on huonoa käytöstä.

Maltti menee, järki katoaa

Käämi palaa varsinkin teknisten ongelmien kanssa tapellessa.

Aamuisin Anna-Leena nautiskelee lehden lukemisesta ja kahvin juomisesta kaikessa rauhassa – mutta sitten pitää avata tietokone ja ottaa älypuhelin esiin.

”Milloin ovat nettiyhteydet katki, milloin sähköposti täynnä… koko ajan jokin mättää. Heti kun joudun tekemisiin teknisten laitteiden kanssa, kaikki tuntuu romahtavan. Toissapäivän olin luhistumispisteessä, kun yritin lyhentää lainaa.”

Anna-Leena kävi pankin konttorissa, missä hänelle sanottiin: älä tule tänne. Asia pitää hoitaa itse netissä, soittaa tai lähettää viesti pankin omapostiin. Pettyneenä, jo pahaa aavistellen hän palasi kotiin ja kirjoitti viestin. Siihen ei vastattu. Hän kirjoitti uuden: asialla on kiire, miksi minulle ei vastata! Vastausta ei tullut siihenkään.

”Yritin soittaa, mutta siinäkin olisi pitänyt hallita tunnuslukusovellukset. Ensin puhuin robotin kanssa ja sitten odotin puoli tuntia saamatta yhteyttä ihmiseen. Olin niin vihainen, että ajattelin että otan yliannoksen lääkkeitä ja laadin jäähyväiskirjeen: Pankit, palvelkaa asiakkaitanne”, Anna-Leena puuskahtaa.

”Raivon tunne vain tulee. Kun puhelimen päivitys ei onnistunut, huusin ääneen, ja sitten inhosin omaa käytöstäni. Minä kerta kaikkiaan menetän malttini. Järki katoaa päästäni ja taannun viisivuotiaan tasolle.”

Näkyy naamasta

Lapsena raivo riipi varsinkin kun jokin lelu hukkui. Murrosikäisenä Anna-Leena meni täysin tolaltaan, kun yksi hänen hajuvesipulloistaan katosi.

”Etsin sitä ja kiskoin kaikki tavarani ulos kaapeista ja laitoin koko huoneen sekamelskaksi. Isä yritti puhua järkeä: koeta lapsi rakas rauhoittua, mutta minä itkin hysteerisesti ja sain itkemisestä hikan.”

Anna-Leena, 1960-luvulla syntynyt, kasvoi kiltin tytön rooliin, jossa negatiivisten tunteiden näyttämistä ei pidetty suotavana.

”Nykyään tunteita saa näyttää vapaammin. Jotkut eivät pidä sisällään mitään, mutta sellainen huono käytös on mielestäni kauheata.”

Näyttelijänä ja käsikirjoittajana työskennellessään hänkään ei hyväksy sitä, että kukaan rupeasi harjoituksissa tai kuvauspaikalla huutamaan tai paiskomaan tavaroita. Itsensä pitää pystyä hillitsemään. Töissä käyttäydytään asiallisesti vaikka olisi kuinka paljon tunteita.

”Minäkin vain ajattelen rumia asioita”, Anna-Leena sanoo. Ja nauraa.

”Varmaan se näkyy naamastani.”

Lue myös: Nyt meni hermot – jokaista kiukuttaa joskus

Järkipuhe ei auta

Miltä raivonpuuska sitten tuntuu? Hirvittävältä.

”Päästän harvoin itseäni itkemään. Olen itkenyt nuoruudessani ihan liikaa ja huomannut, ettei se hyödytä mitään, kuivattaa vain ihoa ja pilaa meikit. Suuttuessa minulle kuitenkin tulvahtaa vesi silmiin ja sydän rupeaa hakkaamaan. Tuntuu, että tähän elämä loppui. Järkipuhe siitä, että ei tämä ole hermostumisen arvoinen riesa, ei auta.”

Vastalääkettä raivolle saa lukemalla rauhassa hyvää kirjaa nojatuolissa tai sängyssä. Käymällä kylvyssä ja siemailemalla lasin viiniä.

”Monet sanovat että metsässä kulkeminen rauhoittaa, mutta minuun se ei päde. Eihän siellä ole mitään! Vain rumia mäntyjä ja hyttysiä. Ei tapahdu mitään, ei ole mitään tekemistä.”

Joskus Anna-Leena pakenee raivoaan vetäytymällä päiväunille. Hän kuuntelee napit korvissa hypnoosirentoutusta ja meren ääniä. Kun hän herää, meilikin parhaassa tapauksessa toimii taas.

Ja sitten hän lähtee kauppaan. Ja hermostuu taas.

”Stockmannin ruokaosasto muuttuu koko ajan. On inhottavaa mennä kysymään infotiskiltä, mihin hummukset nyt on piilotettu. En koskaan huuda, mutta kireänä itku kurkussa olen. Olen muutosvastarintainen luonne, minulle tulee tuollaisesta turvaton olo.”

Sekin ärsyttää, että kokonsa vuoksi hän joutuu pyytämään tutuilta ja tuntemattomilta apua niin kotona kuin kaupungilla, kurkottamaan vaikka säilykepurkin ylähyllyltä.

”Kasvata ittelles jalat, sanoi mieheni minulle kerran. Hän on pitkä kuten poikanikin. Haluaisin olla itsenäinen mutten pysty. Se tekee minusta vihaisen.”

Uskalla sanoa ajoissa

Tekniikkaraivo tasaantuu yleensä tunnissa, parissa jos ongelma ratkeaa – kunnes eteen tulee jälleen uusi raivostuttava ongelma. Toisten ihmisten aiheuttama paha mieli kestää pidempään.

”Jos joku on minulle ilkeä, saatan vatkata asiaa mielessäni koko illan ja vielä seuraavan päivänkin”, Anna-Leena Härkönen sanoo.

Tai jopa kauemmin. Hän muistaa yhä kirjastovierailulta 20 vuoden takaa miehen, joka oli tullut paikalle vain provosoimaan. Mies heitteli koko esiintymisen ajan yleisön joukosta kommentteja, joilla yritti saada hänet suuttumaan.

”Vastasin tylyllä äänellä. Olisin voinut sanoa rumemminkin. Se tilaisuus meni kyllä aivan pilalle. Älä provosoidu vaikka provosoidaan on tekopyhä neuvo. Harva pystyy sitä noudattamaan.”

Itse hän sanoo olevansa perimmiltään konfliktikammoinen ihminen.

”Varon liikaakin. Jotkut ihmissuhteeni olisivat ehkä jatkuneet pidempään, jos olisin uskaltanut sanoa ajallaan, mikä minua ottaa päähän. Se olisi toisellekin reilumpaa. Usein kuitenkin vain vetäydyn pois ja annan tuttavuuden hiipua.”

”Minua ärsyttää tahdittomuus. En voi sietää holhousta. On olemassa ihmistyyppi joka luulee tietävänsä miten muiden pitää toimia, mitä syödä ja miten elämä elää. Semmoista en kestä yhtään. ”

Anna-Leena myöntää olevansa pitkävihainen. Jos joku loukkaa häntä pahasti, hän muistaa tapahtuneen vuosienkin jälkeen.

”Minua alkaa aina hytisyttää kun ajattelenkin sitä ihmistä.”

Yhden ainoan kerran hän on raivostunut niin että löi toista ihmistä, ystäväänsä, joka alkoi puhua pahaa hänen kuolleesta siskostaan.

”Se oli minulle iso juttu. En hyväksy väkivaltaa missään muodossa.”

Siihen loppui myös ystävyys.

Pakko olla dramaattinen

Läheiset ovat onneksi tähän asti suhtautuneet Anna-Leenan kuumapäisyyteen rauhallisesti.

”Ne nauravat minulle”, hän tunnustaa.

Taannoin lomamatkalla Vietnamissa hän sai pitkin yötä vahinkopuheluita, joissa kuuluivat vain puhelimen haltijan askeleet. Lopulta päässä naksahti niin, että hän karjui puhelimeensa täyteen ääneen ja kirouksella höystäen: kuka siellä on!

”Silloin ystäväni varoitti, että nyt hiljaa. Naapurihuoneissa alkavat jo syttyä valot, siellä luullaan että täällä tapahtuu jotakin kamalaa. Tajusin miten kovaa olin huutanut, ja minua hävetti.”

Anna-Leena kysyi ystävältään, onko hän tämän mielestä jotenkin hermostunut ihminen.

”Hän vastasi: sinä olet raivotautinen.”

Onko pakko olla aina niin dramaattinen ja hermostua salamannopeasti, Anna-Leenalta on joskus kysytty. Silloin hän on vedonnut tosiasiaan, että siihen hänet on koulutettu. Näyttelijän on kyettävä kehittämään tunne sekunnissa.

”Mutta onhan tämä elementti ihmisessä jo valmiiksi.”

Sovintoa voi opetella

Raivoa ja sen ilmaisua todellakin opiskeltiin myös Tampereen yliopistossa. Harjoitteessa kaksi opiskelijaa sätti toisiaan estottomasti, henkilökohtaisestikin. Lopuksi prosessi purettiin. Mietittiin yhdessä parin kanssa mitä äsken tapahtui, tehtiin sovinto ja halattiin.

Anteeksipyytämisen kykyä Anna-Leena sanoo muutenkin arvostavansa yli kaiken.

”Olen joutunut itse opettelemalla opettelemaan sen, niin kauheaa joskus on niellä oma ylpeys. Jos joku vaikka illalla ravintolassa on sanonut minulle jotakin tosi asiatonta ja mälsää mutta soittaa seuraavana päivänä, kertoo että hänellä oli huono päivä ja hän purki sen minuun ja pyytää vilpittömästi anteeksi, sanon että totta kai, hyvänen aika. Tästä jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.”

Sen sijaan Anna-Liisan mielestä se, että toinen leikkii, ettei mitään ole tapahtunut tai vähättelee puheitaan, lähettää tekstarin että ’tuli vähän nahisteltua eilen, sori’, ei ole kunnollinen anteeksipyyntö.

”Se, että on haukkunut minut pataluhaksi, ei ole nahistelua.”

Sanotaan että raivossa on jotain puhdistavaa. Anna-Leena jää miettimään. Kyllä, silloin kun hän voi raivota teknisistä vaikeuksista jollekulle, joka myös vihaa niitä. Molemmat korottavat ääntä ja huutavat: mihin tämä maailma on menossa! Miksi ihmiset eivät nouse vastarintaan.

Ja joskus se, että on avoimen kiihtynyt ja epätoivoinen, voi kannattaa muutenkin. Asiakaspalvelija saattaa ymmärtää, että asiakas on tosissaan.

Vika todellakin on tekniikassa, ei ihmisessä.

Avainsanat

Keskustelu

Hankkisi apua niiltä terapeuteilta, joiden luona kirjoittaa käyvänsä. Ei tuo ole normaalia reagointia. Joskus kirjoitti että hankkiutui pahantahtoisista ihmisistä eroon. Hyvä! Kuitenkin omista pimeistä puolista on paljon vaikeampi hankkiutua eroon.

Anna-Leena Härkönen on ihastuttava persoonallisuus. Islan mielestä siis kaikkien pitäisi kouliutua terapeuttien luona hajuttomiksi ja mauttomiksi hiirulaisiksi. Kuitenkin kaikissa meissä on samalla tavalla hyvää ja pahaa. Joku tulistuu helposti, jollain on lehmän hermot. Yksittäisenä tapahtumana sympatisoin Härkösen pankki-draamaa. Ihan samaa koin hiljan verotoimistossa, jonne ajoin kahta bussia käyttäen. Siellä vain jonotuksen jälkeen kehoitettiin täyttämään kaavakkeita, eikä virkailija kuulemma edes enää pääse tietojärjestelmään järjestelmään yksittäisistä aluetoimistoista. Tämä kehitys on pankkien ja verotoimistojen osalta pysäytettävä, mutta media on hiljaa. Kiitos Härköselle yleisesti ihmisenä siitä ettei hän kaunistele itseään – sehän nykyisin on tapana. Oikea ja aito ihminen virheineen ei terapeutteja kaipaa. Suomi olisi köyhä ilman keijumaisen viehkeää ja kirjailijana huippua – Anna-Leena Härköstä. Hyvää loppukesää kaikille, jotka uskaltavat olla aidosti ihmisiä eivätkä kauniita valekuvia.

Kommentoi juttua: Kirjailija Anna-Leena Härkönen ei aina hallitse raivoaan: Löi ihmistä, joka puhui pahaa kuolleesta siskosta

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X