Kirjailija Leena Lehtolainen on ollut kymmeniä vuosia intohimoinen taitoluistelufani: ”Omatkin kolmoisakselini kehittyvät”

Pikkutyttönä alkanut harrastus ja rakkaus taitoluisteluun on tuonut Lehtolaiselle ystäviä ympäri maailmaa, muistoja, kokemuksia ja hyviä taukoja työhön.

Kun kirjailija Leena Lehtolainen oli lapsi, hän luisteli niin kuin kaikki muutkin lapset. Taitoluistelukin kiinnosti, mutta taitoluisteluseuraa Leena kotipaikkakunnalla Outokummussa ei ollut.

Televisiosta taitoluistelua sen sijaan tuli. Isä oli ankara penkkiurheilija ja katseli läpi lajin kuin lajin. Hänen vaikutuksestaan Leenakin jäi koukkuun. Niinpä taitoluistelun seuraaminen katsomon puolelta on ollut Leenan intohimo Sapporon olympialaisista vuodesta 1972 lähtien.

Seuraavaksi Leena kertoo, mitä kaikkea taitoluistelun seuraaminen hänen elämäänsä antaa.

Lue myösLeena Lehtolainen uupui kun koti tyhjeni lapsista: ”Nykyöön osaan sanoa myös ei.”

Piirros taitoluistelijasta.

Taitoluistelua seuraamalla saa elää mukana pitkissä kaarissa

”Samoin kuin baletissa luistelussa oli kaikkea sellaista, mikä pikkutyttöä kiinnosti: kauniita liikkeitä, musiikkia ja hienoja pukuja.

Olen aina ollut muutenkin kova penkkiurheilija. Seuraan myös jalkapalloa ja yleisurheilua, mutta taitoluisteluun olen perehtynyt eniten, ja siitä on tullut yli 30 vuodessa rakas harrastus. Parhaimmillaan laji on hieno yhdistelmä taidetta ja urheilua, ja teknisesti se on muuttunut vuosien varrella yhä vaativammaksi.

Kun seuraa jotain asiaa tiiviisti näin pitkään, näkee nuorten luistelijoiden polkuja aikuisiksi ja ehkä vielä valmentajiksi. Saa elää pitkää kaarta ja kokea itsekin onnistumisen ja epäonnistumisen hetkiä.”

”Taitoluistelukuplassa” saa nollattua pään työprojekteista

”Taitoluistelun seuraaminen on kuljettanut minua kolmelle mantereelle, Kiinaan, Japaniin, Yhdysvaltoihin ja tietysti lukuisiin Euroopan kaupunkeihin. Matkustan myös työni puolesta paljon, mutta luistelumatkat ovat eri tavalla rentouttavia.

Kisamatkat ovat niin tiiviitä, etten ehdi ajatella työprojekteja. Pääsen positiivisella tavalla luistelukuplaan. Se tekee todella hyvää päälle, sillä kirjailijan ammatissa on tärkeää olla välillä tekemättä mitään, jotta alitajunta saa toimia. Joskus käy niinkin, että kun katselen jäätanssia, solmussa oleva työasia yhtäkkiä ratkeaa kuin itsestään.

Matkoilla ollaan tiiviisti halleilla. Arvokisoissa päivät alkavat varhain ja päättyvät myöhään, mutta joskus ehdin katsella myös nähtävyyksiä ja käydä lenkillä. Jos aikataulu sallii, käyn taidemuseoissa ja gallerioissa.

Myös jälkipelit muiden fanien kanssa ovat kauhean tärkeitä. Ei näillä matkoilla koskaan kyllä hirveästi nukuta.

Toisinaan saan eksoottisia kokemuksia. Yksi niistä oli MM-kisoissa vuonna 2015, kun menimme kisapäivän jälkeen shanghailaiselle yöruokatorille. Siellä käyneenä voin kuvitella, miten sellaisesta ympäristöstä voi lähteä liikkeelle vaikka koronan kaltainen pandemia. Se oli kokemus, joka kannatti saada.”

Katsomon puolella saa itkeä, nauraa ja nuortua

”Taitoluistelun seuraaminen herättää tunteita. Joskus kliseisten suoritusten kohdalla saattaa tulla ruma nauru, mutta parhaimmillaan esitys liikuttaa kyyneliin saakka.

Koska harrastus on täynnä erilaisia tarinoita, ihmiskohtaloita ja draamaa, saan siitä polttoainetta omaan elämääni. Sveitsissä asuva luisteluystäväni Carol sanoo, että aina kun katsomme taitoluistelua, olemme 18-vuotiaita.

Meinasin kerran ihan pyörtyä, kun olympiavoittaja suuteli minua poskelle.

Taitoluistelu ei ole maailman tärkein asia, mutta ei ole työkään. Harrastuksena se antaa työlle vastapainoa ja auttaa laittamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Kun elämässä on monenlaisia erilaisia aspekteja, näkee sen pyöreyden.

Pitkä harrastus jättää tietysti myös muistijälkiä. Muistan esimerkiksi, miten meinasin kerran ihan konkreettisesti pyörtyä, kun olympiavoittaja suuteli minua poskelle. Tai miltä tuntui päästä Sotšin olympiafinaalissa istumaan eturiviin.

Hyvät, hauskat ja hupsut hetket antavat uskoa siihen, että hienoja asioita voi tapahtua myöhemminkin.”

Kun seuraa pitkään huippu-urheilijaa, omatkin “hypyt” kehittyvät

”Saan harrastuksestani hupia työhön. Kun kirjoissani seikkailee ulkomaalaisia henkilöitä, otan heille useimmiten nimet taitoluistelupiireistä, eikä sekään ole sattumaa, että sankarini Maria Kallion poika harrastaa pariluistelua.

Työssä harrastuksesta on toki sekin hyöty, että kun olen seurannut huippu-urheilua tämän yhden lajin kautta, ymmärrän, miten kovaa hommaa huippu-urheilu on lajissa kuin lajissa.

Olen tehnyt yhdessä toisten entu­siastien kanssa kaksi tietokirjaa taitoluistelusta. Kun haastattelin niitä varten luistelijoita ympäri maailmaa, huomasin, että heidän pitkäjänteisyydessään on todella paljon samaa kuin fiktion tekemisessä ja proosan kirjoittamisessa. Kumpikaan homma ei tule valmiiksi hetkessä.

Harrastuksessani on siis paljon samaa kuin työssäni. Yritän oppia kirja kirjalta kirjoittamaan vähän paremmin, tekemään paremmin omia kolmoisakseleitani.”

Taitoluisteluyhteisössä saa ystäviä ympäri maailmaa

”Olen saanut luistelupiireistä lukuisia ystäviä kaikista maailmankolkista. Kun esimerkiksi olin Brasiliassa kirjailijafestivaaleilla, törmäsin ihmiseen, jonka olin tavannut edellisenä vuonna luistelu­kisoissa Barcelonassa. Puhuimme muustakin kuin taitoluistelusta.

Ne ihmiset, joista on tullut ystä­viäni harrastuksen kautta, ovat kiinnostuneita myös politiikasta ja ihmisoikeuksista, erityisesti seksuaali­vähemmistöjen oikeuksista ja muista itselleni tärkeistä asioista.

Meitä yhdistää avarakatseinen, liberaali arvomaailma. Luisteluystävieni kautta saan erilaisia näkökulmia, ja se on virkistävää.

Jos emme ole paikan päällä arvo­kisoissa, meillä on täällä Suomessa tapana kokoontua kisastudioon jonkun luokse, usein meille. Tässä suomalaisessa porukassamme pyörii kymmenkunta ihmistä.

Hyvin usein kokoontumisissa syödään kisojen isäntämaan ruokaa. Esimerkiksi Pekingin kisojen kisastudiossa oli kiinalainen menu. Usein jokainen tekee ja tuo oman suosikkiluistelijansa maan ruokaa tai viiniä. Salmiakkia on tapaamisissa ­aina, koska kisoissa sitä tarjoillaan ulkomaalaisille.

Usein meillä on myös lippuja ja suomalaisluistelijoiden kannatuspaidat.”

Lue myös Seura.fi: Kirjailija Leena Lehtolainen, 56: ”Olen ikuinen punkkari – kapinahenki todellakin pihisee minussa.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 7/22.

Avainsanat

Keskustelu

Kommentoi juttua: Kirjailija Leena Lehtolainen on ollut kymmeniä vuosia intohimoinen taitoluistelufani: ”Omatkin kolmoisakselini kehittyvät”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X