Kirjailija Raisa Lardot’n lapsuustrauma: ”Katsoin vierestä, kun isä haettiin Siperian-junaan”
Kirjailija Raisa Lardot katsoi vierestä, kun isä tempaistiin ylös sängystä ja vangittiin. Neuvostoliitosta paennut perhe oli kuvitellut olevansa turvassa Suomessa, ja kuuden lapsen kanssa yksin jäänyt äiti sekosi. Onneksi Raisan elämään saapui eräs ihana nainen.
Mummi vilkuttaa kotitalon portailla huivi päässään. Viisivuotias Raisa tuijottaa babuškan tyhjiä silmiä. Perhe aikoo jättää Itä-Karjalassa Äänisen rannalla sijaitsevan kotinsa, mutta babuška ei halua lähteä. On vuosi 1943.
Mummi on Raisalle rakas. Rakkain kaikista. Kun äiti on töissä kolhoosissa ja isä kivilouhimon baarimestarina, mummi ehtii kuunnella Raisan mielikuvitustarinoita, ottaa syliin, silittää.
Nyt kuorma-auton moottorin jyrähdys rikkoo syysillan hiljaisuuden. Raisa ei halua lähteä matkaan, mutta kiemurtelu ei auta, isä on tyttöä vahvempi. Hän rauhoittelee Raisaa, sanoo mummin tulevan perässä.
Raisa tuijottaa babuškan loittonevaa hahmoa. Pellot ja metsät nousevat ja laskevat. Raisa katsoo yhä, vaikka mummia ei enää näy.
”En tavannut mummia enää koskaan. Se on elämäni traumaattisin tapahtuma”, kirjailija Raisa Lardot, 79, sanoo.
Uusi kotimaa
Juna puuskuttaa eteenpäin, täydessä vaunussa on kotoisaa. Perhe on pakomatkalla, sillä Raisan isä on venäläisten silmissä maanpetturi, joka halutaan vangita ja viedä Siperiaan.
Raisan perheen tavoin muutkin junavaunussa ovat vepsäläisiä, itämerensuomalaista kansaa. Suomi on valloittanut jatkosodassa Itä-Karjalan, ja sukulaiskansoihin kuuluvat saavat siirtyä halutessaan Suomeen.
Isä on liittynyt jatkosodan aikana Suomen armeijaan ja toiminut Aunuksen radiossa vepsän kielen tulkkina. Eli isä on auttanut Suomea levittämään neuvostovastaista propagandaa.
Pian juna ylittää maiden välisen vanhan rajan, ollaan Suomen puolella. Raisa aistii ihmisten riemun ja uuden kotimaan herättämän toiveikkuuden.
Raisa odottaa yhä näkevänsä babuškan. Ihan kohta tämä varmaan astuu sisään junavaunun ovesta. Mutta kilometrit kuluvat, ja pikkuhiljaa Raisa käsittää, että mummi ei pysty tulemaan yksin pitkää matkaa.
Tieto musertaa Raisan. Hän vetäytyy kippuraan tuolillaan, piiloon sisaruksilta, äidiltä ja isältä. Raisa tajuaa, että mummi ei löydä heitä ikinä.
Sen päivän jälkeen Raisa ei enää puhu mummista.
Piikkilankoja, tappeluita
Joensuun seuraintalon lattia on kylmä. Raisa kuuntelee äidin taivastelua siitä, miksi heidät on määrätty nukkumaan salin näyttämölle. Mutta tämä on heille kuulemma paras paikka, perheessä on niin paljon lapsia. Ja kohta on tulossa vielä yksi lisää, äiti on taas raskaana.
Raisa asettelee pienen punaisen nukenpöydän nukkumapaikkansa viereen ja asettuu pitkäkseen näyttämön nurkkaan. Myös kotona Vepsässä Raisa nukkui aina lähellä seinää, turvassa.
Sali täyttyy tavaroitaan kantavien ihmisten äänistä. Kaikki ovat täynnä toivoa. Valmiita joustamaan, ottamaan sen mitä annetaan. Pakolaisten konfliktit alkavat vasta myöhemmin. Vielä hetken kaikki on kohdallaan.
”Ymmärrän hyvin tämän päivän pakolaisia. Tiedän, mitä he käyvät läpi”, Raisa toteaa nyt.
Pakolaismajoituksista mieleen ovat jääneet pihojen piikkilanka-aidat ja puolukkakiisseli, pyöreät voinapit. Pakolaisten täisaunat ja jatkuvat riidat. Tappelut.
Joensuusta perhe siirrettiin Kauhavalle ja sieltä myöhemmin Minkiöön, Lounais-Hämeeseen. Evakkomatka jatkui edelleen Mellilään Varsinais-Suomeen, jonne perhe asettui pysyvästi.
Sopeutuminen uuteen maahan ei ollut kivutonta.
”Tunsin huonommuutta ja häpeää. En kokenut olevani koskaan täysin samalla tasolla suomalaisten kanssa.”
Isä haettiin sängystä
Turvallisuuspoliisi Valpon miehet olivat tulleet hakemaan isää jo kerran aiemminkin, sillä sodan jälkeen solmittu rauhansopimus velvoitti Suomea palauttamaan neuvostokansalaiset, erityisesti Suomen armeijaan liittyneet.
Tuolla kerralla perhe onnistui piilottamaan isän komeroon, mutta tapahtuma jätti Raisan mieleen pelon. Isä voidaan viedä häneltä, vietiinhän mummikin.
Isä on Raisalle rakas. Aviomiehenä hän on hulivili ja liitto äidin kanssa on lähes pelkkää riitaa, mutta Raisaa kohtaan isä on aina lämmin. Siksi Raisa ei enää halua päästää isää silmistään. Hän seuraa tätä töihin hiekkakuopalle ja kalareissuille lähijärven rantaan.
Kun perhe asettuu Mellillään, isä on täynnä toivoa. Hän nikkaroi huonekaluja ja luottaa suomalaiseen sotilaspassiinsa. Siksi isä ei jatka matkaa turvaan Ruotsiin, kuten monet muut perheet tekevät.
Eräänä tavallisena päivänä Raisan pelko isän menettämisestä käy toteen. Raisa leikkii siskojen kanssa kotia, kun yläkertaan marssii kaksi suomalaista miestä. He tempaisevat isän sängystä niin rajusti, että sylissä ollut pikku-Majka jää hölmistyneenä vuoteelle. Lapsilla ei ole mahdollisuutta jättää hyvästejä, ei antaa edes yhtä halausta.
Kun isä katoaa ovesta, äiti sortuu. Äiti huutaa kuin eläin, riipii vaatteita yltään. Raisa ja siskot pelkäävät, että myös äiti kuolee, kuinka heidän sitten käy? Äiti pitelee vatsaansa, hän on jälleen raskaana, perheeseen syntyy kohta kuudes lapsi. Äiti huutaa niin, ettei ääntä lopulta tule.
Perhe ei näe isää sen jälkeen, mutta äiti tietää, milloin vangit kuljetaan junalla läheisen aseman ohi. Hän repii valkoisesta esiliinasta tytöille pienet nenäliinat, vie heidät aseman reunaan ja kehottaa huiskuttamaan.
Juna tulee ja menee. Kukaan ei erota ikkunasta isän kasvoja.
Viimeinen yhteys isään on kirje. Äiti lähettää sen Lappeenrantaan, jonne vangit kootaan ennen Siperiaan lähettämistä. Hän on piirtänyt paperille vastasyntyneen käden ääriviivat ja kirjoittanut synnyttäneensä ison pojan. Isä vastaa: nyt hän voi lähteä, poika pitää äidistä huolta.
Jaksaako äiti?
Seuraavat vuodet ovat vaikeita. Perheellä on viimein oma talo, mutta talvet ovat kylmiä ja ruoasta ja polttopuista on pulaa.
Eräänä epätoivoisena hetkenä äiti kulkee lumisten peltojen yli kysymään puita kunnantalolta, mutta palaa kotiin tyhjin käsin. Onneksi äiti muistaa vintille unohtuneet vanhat nahkakengät. Niillä saadaan hetkeksi tuli pesään ja jäsenet lämpimiksi.
Raisa huolehtii äidin jaksamisesta. Äitiä ei voi rasittaa, äidille pitää olla iloksi ja avuksi. Äiti herää joka aamu neljältä, lähtee saviruukkutehtaalle, pitää kanoja, välillä lammasta tai sikaa. Äiti juoksee kodin ja navetan väliä, pesee pyykkiä. Ja on jatkuvasti hermostunut.
”Monet kerrat äiti uhkasi raivoissaan tappaa meidät kaikki. Hän ihmetteli, minkä takia ylipäätään synnytti meidät.”
Opettaja pelasti
Koulun Raisa aloittaa peloissaan, hän kääntyy monet kerrat portilta takaisin kotiin. Hän on jo ymmärtänyt, että ”ryssät”, joiksi itäkarjalaisia haukutaan, eivät ole niin toivottuja tulijoita kuin Raisan perhe kuvitteli.
Raisa on asettanut itselleen tavoitteen: hän on kiltti tyttö ja tulee mahdollisimman hyväksi suomalaiseksi. Mutta se on vaikeaa, sillä hän erottuu joukosta ulkonäkönsä takia, äidistä puhumattakaan. Raisa ja siskot häpeävät äitiä. He eivät tahdo toisten kuulevan äidin vepsänkielistä puhetta, useimmiten huutoa.
Mutta koulussa onkin ihanaa. Koulu ja etenkin sivistynyt opettajatar Aino Hyyryläinen pelastavat Raisan.
”Onneksi opettaja ei tehnyt minusta numeroa. Hän vain katsoi lempeästi, otti suojatikseen. Vaikeiden kokemusten ja kotiolojen jälkeen hän palautti uskoni elämään ja ihmisten hyvyyteen”, Raisa muistelee.
Opettaja kannusti Raisaa myös kirjoittamaan ja jatkamaan opintoja oppikouluun. Äiti suostui, kun opettaja tuli sitä varta vasten pyytämään. Aino Hyyryläinen toisteli Raisalle, että tämän tulevaisuus on opiskelussa. Raisa uskoi ja valmistui lastentarhanopettajaksi käytyään Ebeneser-seminaarin.
”Ehkä ihminen hakeutuu sen asian äärelle, jossa hänellä on jokin haava. Jäin itse lapsena paitsi hoivasta. Ehkä siksi minulla on aina ollut loputon tarve hoivata kaikkia muita”, Raisa miettii.
Hän on toiminut auto-onnettomuudessa halvaantuneen miehensä omaishoitajana pian 50 vuotta.
Hyvääkin vielä tulee
Vaikka Raisan elämä on ollut raskasta, hänen mielensä on valoisa. Hän odottaa jotakin hyvää tulevaksi.
Niin odotti äitikin, aina kuolinvuoteelleen saakka. Vasta silloin hän totesi, että mitään hyvää ei sitten ikinä tullutkaan. Mutta Raisa muistaa, että tuli kuitenkin.
Juuri ennen äidin kuolemaa Raisa tunsi, että hänen oli tartuttava puhelimeen. Äiti oli jo pitkään harmitellut, miksi menehtyneet sukulaiset eivät jo saavu hakemaan häntä, hän niin tahtoisi pois täältä.
Puhuessaan puhelimessa äidille Raisa tiesi, että tämän aika oli koittanut.
”Sanoin äidille, että nyt he tulevat, sukulaiset tulevat hakemaan sinua. Äiti huokaisi syvään ja vastasi helpottuneena, että niin tulevat. Sen jälkeen äiti kuoli.”
Raisa ymmärtää äitiä kaikkien näiden vuosien jälkeen hyvin.
”Äiti oli kestänyt niin paljon, ihan liikaa. Mutta äiti sanoi vain, että hän on tehnyt sen, mitä hänen on täytynyt tehdä. Ei sen enempää eikä vähempää. Niin minäkin itsestäni ajattelen.”
Moni on ihmetellyt, miten Raisa jaksaa puolisonsa omaishoitajuutta, joka on jatkunut vuosikymmeniä. Hennolta naiselta vaatii voimia nostella yli 80-kiloista miestä. Oman sävynsä arkeen tuo Andrén sairastama Alzheimerin tauti. Kotona on elettävä jatkuvasti varpaillaan, valmiina reagoimaan.
”Kokeilin nelikymppisenä hetken elää omaa elämääni, mutta se ei ollut minulle mahdollista. Minun oli jatkuvasti paha olla. Kun palasin mieheni luo, sisälleni laskeutui rauha.”
Aina muukalainen
Mitkä ovat juureni, mihin kuulun? Nämä kysymykset ovat vaivanneet Raisaa.
Kun Raisa parikymmentä vuotta sitten palasi lapsuudenkotinsa maisemiin, kaikki oli Vepsässä ihan niin kuin ennen. Talot olivat samat, samoin ihmiset ja elinpiiri. Jopa kotitalon yläkerrassa asui edelleen vanha tuttu serkku.
Silti Raisa ei tuntenut tulleensa kotiin. Hän huomasi katsovansa maisemia ja kylää kuin ulkopuolinen, suomalainen. Siitä huolimatta, että hän tiesi, mitä kyläläiset kokivat ja ajattelivat – vastahan hän juoksi täällä nurmella ja imeskeli suolaheinää.
”Tajusin, että olen jättänyt juureni ja muuttunut suomalaiseksi, mutta lopulta en ole kunnolla kumpaakaan. Olen Vepsään liian suomalainen ja Suomeen liian vepsäläinen.”
Vepsäläisyys on kuin piste sydämessä, se ei lähde sieltä koskaan pois. Niin Raisa Lardot kirjoitti aikoinaan yhteen runoistaan. Näin on yhä, vaikka Raisa on elänyt Suomessa kohta 75 vuotta.
”Äitini sanoin ja tavoin olen ikuinen muukalainen. Tähän ikään mennessä osaan jo hyväksyä sen, muukalaisen identiteetin.”
Onneksi Raisa tuntee olonsa kotoisaksi nykyisessä kodissaan Kauniaisissa, rivitalossa, joka muistuttaa yhteisöllisyydessään vepsäläistä maalaiselämää. Kenenkään ei tarvitse elää yksin omissa oloissaan. Asiat jaetaan ja muita tuetaan.
Entä mummi?
Raisalle on kerrottu, että hänen mumminsa kuoli pian perheen lähdön jälkeen. Babuška oli vasta kuusissakymmenissä, mutta ei kyläläisten mukaan toipunut läheisten lähdöstä.
Babuška ripusti lastenvaatteita tuvan seinälle, tuijotti niitä ja kuoli lopulta suruun, niin kylällä tiedettiin.
Mummin muistelu saa Raisan hiljaiseksi. Kasvot asettuvat samaan ilmeeseen kuin mummilla vanhoissa kuvissa.
Lapset ja lapsenlapset ovat Raisan suurin ilonaihe.
”Meillä on hyvät, läheiset välit. Mitä enempää voisin toivoa?”
Joskus iltaisin, kun Raisa on ruokkinut, pessyt ja hoitanut puolisonsa nukkumaan, hän makaa sängyssä valveilla, on hiljaa ja kuuntelee.
Yhtäkkiä huoneessa ovat he kaikki neljä. Äiti, isä, mummi ja Raisa. Raisa kuulee mielessään heidän äänensä. Hän tuntee lämmön, läsnäolon.
Juttu on julkaistu Kotiliesi 8/2017 -lehdessä.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Kirjailija Raisa Lardot’n lapsuustrauma: ”Katsoin vierestä, kun isä haettiin Siperian-junaan”