Matti Rönkä

Kirjailija-uutisankkuri Matti Rönkä tunnustaa: ”Vanheneminen on miehille hirveä juttu”

Itäsuomalainen ajatus, että ”elämä on ankara paikka ja se päättyy kuolemaan” kuvastaa toimittaja-kirjailija Matti Röngän elämänasennetta. Käännekohdat ovat olleet menetyksiä ja kriisejä, joihin voi suhtautua huumorilla. Aivan kuten pahaan viisikymppisenä puhjenneeseen murrosikäänkin.

Lapsuus Outokummussa Pohjois-Karjalassa oli tasaisen turvallinen. Oli vanhempien rakentama rintamamiestalo, viisi vuotta vanhempi isoveli ja työssäkäyvät vanhemmat.

Vasta kouluiässä alkoivat Matti Röngän elämässä menetykset, jotka jättivät pysyvän jäljen pieneen poikaan.

Analyyttisenä ihmisenä Matti katsoo usein taakse. Elämästään hän on oivaltanut ainakin sen, että lapsuus itäsuomalaisella teollisuuspaikkakunnalla on määrittänyt paljon.

”Olen tyylipuhtaasti ja kliseisesti jälleenrakennussukupolven ja myös naisen kasvatti.”

Matin elämän käännekohdat ovat olleet henkisesti kovia paikkoja, sellaisia, joissa on joutunut pysähtymään ja miettimään omia arvojaan. Niistä selviäminen on tehnyt hänestä sen ihmisen, joka hän nyt on.

Isän kuolema

Kansakouluikäinen Matti istuu suuren sinisen Toyota Crownin etupenkillä ja seuraa, kuinka pisarat lyövät pimeässä tuulilasiin ja pyyhkijät siirtävät niitä sivuun. Vieressä on isä, vakavana ja surullisena. Toisella puolella, ratin takana, autoa ajaa naapurin Jussi, taksimies. Matin perheellä ei vielä ole autoa.

Automatka Matti-sedän hautajaisista on jäänyt Matille elävästi mieleen, vaikka hän oli vain kahdeksanvuotias, kun setä alle 50-vuotiaana kuoli sydänkohtaukseen.

Hän muistaa myös hiljaisen ja järkyttyneen tunnelman, joka kotona vallitsi, kun suru-uutinen saapui Maaningalta Savosta. Sattumalta mummokin oli juuri silloin sieltä käymässä.

Sedän kuolema avasi lapsen tietoisuuden siitä, että menettäminen on mahdollista.

”Muistan surun olemuksen, kuinka se vakavoitti ison joukon ihmisiä, vaikka samalla ymmärsin, että se ei koskenut minua suoraan.”

Neljä vuotta myöhemmin kuoli Matin oma isä. Hänkin nuorena, vain 47-vuotiaana, kun selkään ilmestynyttä kasvainta ei saatu hoidettua.

Matti isän sylissä 1961

Matti isän sylissä kotipihalla Outokummussa vuonna 1961. Isä kuoli muutamaa vuotta myöhemmin vain 47-vuotiaana.

Matin muistoissa isä on vahva, komea ja huolehtivainen mies.

”Oli todella raskasta nähdä, minkälainen hätä hänellä oli, kun hän tajusi, että hän kuolee ja perhe jää.”

Isän kuolema muutti Mattia monella tapaa. Ensinnäkin halu helpottaa äidin vastuuta perheestä johti tekemään järkeviä valintoja.

”Murrosikä oli minulle tuntematon käsite. Siihen ei ollut varaa. Halusin todistaa äidille, että minusta ei tarvitse huolehtia.”

Toiseksi se jätti pelon, että jotain pahaa käy, jos antaa onnellisuuden tunteen ottaa vallan. Niin kävi Matin mielikuvissa hänen vanhemmilleen. Heidän nuoruutensa oli mennyt sodassa ja elämä vasta alkamassa, kun isä kuoli. Talo oli rakennettu, lapset pantu kouluun ja auto ostettu. Olisi ollut aikaa matkustella ja laittaa kotia.

Onni ei edelleenkään kuulu Matin sanavarastoon.

”Se on liian iso sana. Onni sisältää pelon, että se otetaan pois. Tyytyväinen voi olla pitkään, mutta onni tai onnellisuus… Niitä sanoja minä en käytä.”

Myös se, että isän ja monen muun sukulaisen kuolema sijoittui joulun aikaan, on jättänyt jälkensä.

”Kun myöhemmin olen yrittänyt tehdä omille lapsilleni hyvän joulun, takaraivossani on aina piillyt ajatus, kun vaan ei mitään sattuisi.”

Uraputkeen

Muutto Helsinkiin opiskelemaan vuonna 1979 oli unelmien täyttymys. Oli kämppä opiskelija-asuntolassa ja taskussa vähän rahaa. Oli iso kirjasto ja elokuva-arkisto, johon pääsi katsomaan elokuvia. Helsingin yliopiston vanhoissa, komeissa rakennuksissa vahtimestarit teitittelivät, peruskursseja pitivät nimekkäimmät professorit ja ympäröivät kadunnimet olivat hienoja.

”Olin Helsingissä kuin vapaa taivaan lintu. Imin kaikkea kuin sieni.”

Ammatillisen uran sinetöinyt käänne tuli toisena Helsingin-kesänä, kun Matti pääsi ensimmäiseen media-alan työpaikkaansa Lehtikuvaan kuvatoimittajaksi. Näytöt kesätyössä taas auttoivat pääsyssä Sanomien arvostettuun toimittajakouluun, jonne Matti valittiin vuonna 1983 yhdessä 15 muun kanssa 2 000 hakijan joukosta.

Matti Rönkä ja Kari Toivonen

Matti ja juontaja Kari Toivonen Ylen TV-studiossa. Kuva Yle.

Toimittajakoulusta alkoi uraputki, joka johti Helsingin Sanomien urheilutoimituksen kautta ensin radioon, sitten talouslehteen ja lopulta televisioon. Ruuhkavuosina Matti teki päivätyötä Tekniikka ja talous -lehden toimitussihteerinä ja sen lisäksi 70–80 iltaa vuodessa MTV3:n uutisankkurina. Rahaa tuli, toimittajakoulusta löytyneen vaimon Suvi Aholan kanssa ostettiin omakotitalo ja perustettiin perhe, gradukin valmistui.

Myös silloin, kun ensimmäinen lapsi vuonna 1987 syntyi, Matti oli lukemassa uutisia.

”Nyt sanoisin, että pitäkää tunkkinne, mutta silloin olin nuori ja velvollisuudentuntoinen ja Suvi sanoi, että mene vaan.”

Muistona esikoisen syntymästä on toimittaja-Matin uutisten välissä kirjoittama paperilappu: ”Klo 18.28, poika, 3820 g.”

Adoptiopoika Venäjältä

Pietarilaisessa lastenkodissa tuoksui puhdistusaine. Paikka näytti siistiltä ja kunnolliselta, vaikka olikin vaatimaton. Puuttuvat äidit ja isät olivat läsnä lasten kaipaavissa katseissa. Matin ja Suvin eteen talutettiin nelivuotias poika, jolla oli vihreä akryylineule ja hiukset vedetty siististi sivuun. Sitten pojalle sanottiin: ”Tässä on mama ja tässä papa.”

Matti Rönkän lapset

Biologiset lapset saivat pikkuveljen, kun vanhemmat adoptoivat Venäjältä cp-vammaisen pojan.

Matti oli odottanut ja pelännyt sitä hetkeä. Pikkubussissa matkalla Pietariin mieltä oli lakkaamatta painanut kysymys: ”Entä jos joudumme sanomaan ei?” Jälkikäteen mietittynä se oli Matin elämän kovimpia paikkoja.

Päätös adoptiolapsesta oli tehty pari vuotta aiemmin. Suvi oli sitä ehdottanut ja Matti puolen vuoden miettimisen jälkeen vastannut myöntävästi. He halusivat tarjota kodin sellaista tarvitsevalle, vaikka kolmannen biologisen lapsenkin tekeminen olisi ollut mahdollista.

Prosessi oli pitkä ja raskas. Lopulta saapui kirje, jossa adoptoitavaksi tarjottiin cp-vammaista poikaa, jonka huumeita käyttänyt äiti oli hyljännyt vastasyntyneenä lastenkotiin ja jonka isästä ei ollut tietoa. Mukana oli lääkärinlausuntoja.

”Olimme aivan kauhuissamme. Ei meillä ollut mitään kokemusta vammaisesta lapsesta.”

Seurasi pohdintaa ja tuttujen lääkäreiden konsultointia.

”Kaikki vain sanoivat, että teidän täytyy nähdä poika.”

Huojennus iski heti lastenkodissa. Eteen kiikutettu poika otti kontaktia, puhui ja leikki. Matti ymmärsi, että pojan kanssa pärjättäisiin.

Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin poika on kasvanut aikuiseksi ja pärjää omillaan. Matti on ylpeä sekä pojastaan että itsestään.

”Lapsen adoptointi on ainoita asioita, josta olen vilpittömän ylpeä.”

Hän uskoo, että erityislapsi teki koko perheestä paremman.

”Omista biologisista lapsista olisi voinut kasvaa aivan kusipäisiä, jos olisimme vain keskittyneet heihin. Olimme sellaiset curling-vanhemmat, jotka silottavat lasten tien. Se, että he ovat joutuneet pitämään huolta erityispikkuveljestään, on ollut vain erinomainen asia.”

Oivallus kirjoittamisesta

”Nyt sinä, Matti, voit siirtyä isojen puolelle.”

Nuo kirjastonhoitaja-kansakoulunopettaja Siiri Immosen sanat avasivat Matin maailman. Yhtäkkiä kakkosluokkalaisella oli lupa lukea mitä tahansa, ja Mattihan luki. Siihen kannustettiin kotonakin, sivistyshenkisessä työläiskodissa.

”En silloin osannut unelmoida, että minusta tulisi tarinankertoja, mutta kyllähän kirjoittamaan oppimisen keskeisin osa on lukeminen. Se, että lukee kaikkea tietämättä, mikä on klassikko, ja muodostaa itse mielipiteensä.”

Ajatus kirjan kirjoittamisesta heräsi Matissa vasta paljon myöhemmin, nelikymppisenä. Oli kolme lasta, talo ja ensimmäinen moottoripyörä. Työuralla Matti oli päässyt esimiesasemaan Yleisradiossa. Kuitenkin tuntui, että jotain muutakin pitäisi saada tehtyä. Lisäksi edessä näkyneet saneeraukset eivät houkutelleet jatkamaan pomona.

Matti sai opintovapaata, jonka päätteeksi hän oli luvannut dokumenttielokuvan. Se ei kuitenkaan tuntunut omalta, ja syntyi ajatus romaanista, vaikka Matti ei ollut aiemmin kirjoittanut edes pöytälaatikkoon.

”Vaikka tiesin, että osaan kirjoittaa, romaani pelotti. Miten sen saa pysymään kasassa?”

Koiraa ulkoiluttaessa päässä syntyi dekkarin alku. Sitten hän tajusi jotain käänteentekevää.

”Hoksasin, että minullahan on materiaalia, omia kokemuksia, tuntemuksia, aistimuksia ja äidin sananlaskuja. Se, että käyttää omia ajatuksiaan, ei tarkoita, että kirjoittaisi itsestään. Sen oivaltaminen oli iso juttu.”

Matti Rönkä

Huumori näkyy pilkkeenä Matin silmäkulmassa, putkahtelee esiin lauseissa ja näkyy myös hänen kirjoissaan.

Pian Matilla oli kädessään Viktor Kärpän tähdittämä romaani, jonka kannessa komeili hänen nimensä. Dekkareita syntyi vielä kuusi lisää. Sitten hän halusi kirjoittaa kirjan, joka kertoo hänen elämäänsä lähellä olleista teemoista, sodan käyneestä miehestä ja tämän jälkeläisistä, muistin pitkistä jäljistä.

”Tietysti olen ylpeä, että olen saanut Viktor Kärpillä aikaan tuotannon, mutta siitä olen erityisen ylpeä, että osasin kirjoittaa Einon.”

Nyt kaupoissa on tuore romaani Yyteet, joka käsittelee työelämän muutoksia, organisaatiouudistuksia, konsultteja ja avokonttoreita. Nekin ovat Matin elämässä tuttuja.

”Tasapainoilen sen kanssa, olenko vain mielensäpahoittaja, muutosvastarinnankiiski. Eivät asiat olleet ennen paremmin, mutta ei se tarkoita, että ne olisivat nyt hyvin. Kirjasta tuli väistämättä absurdia komiikkaa.”

Viidenkympin kriisi

Lapinkoira Tyyne tykkäsi olla ulkona. Talvellakin se kiipesi piha-aidan vieressä olevan koppinsa katolle, teki kiepin ja asettui makuulle. Lumi sai sataa sen päälle. Matin mielestä Tyyne oli täydellisen viaton luontokappale, maailman kiltein ja nöyrin, mutta samalla voimakkaasti eläin.

Sitten tuli se päivä, kun 16-vuotias Tyyne jäi pihatiellä auton alle, lonkka meni paikoiltaan ja vanha koira jouduttiin lopettamaan. Siitä hetkestä alkoi Matin viidenkympin kriisi.

”Surin koiraa ihan kauheasti. Tyynen kuolema ei ollut seuraus eikä syy, mutta se muodostui viidenkympin melankolian symboliksi.”

Seuraavat vuodet olivat murroksen aikaa, Matin sanoin ”omanlaistaan murrosikää”, jolloin lapset lensivät pesästä ja tuli avioero.

Matti sanoo vielä nykyäänkin hämmästyneenä pohtivansa, mitä kaikkea pään sisällä silloin oikein tapahtui.

”Vanheneminen on miehelle hirveä juttu. Nuoret leijonat tuolla pyrkivät ohi, ja sitä yrittää pysyä mukana. Voi se tietysti olla yksilöllistäkin, että ei osaa ryhtyä hyväntahtoiseksi papaksi. Naiset löytävät mielestäni paremmin tasapainonsa vanhetessaan.”

Juttu on julkaistu Kotiliesi 17/2017 -lehdessä.

Avainsanat

Keskustelu

Hei. Olen iloinen saadessani lukea tätä. Olen myös jotenkin pelokas tämän asian edessä,enkä tarkoita vaan tätä minuun kohdistuvaa asiaa. Haluan alkaa luottamaan elämään, nyt en osaa sanoa muuta. Terveisin Saara

Ikääntymisestä puheenollen,ymmärrän hyvin ajatuksesi. työympäristösi on dynaaminen, energinen hyvin vaativa myös ulkoisesti. Joka työpaikassa jokainen on jossain vaiheessa vanhempi muita. Matti olet hyvin nuorekas, mielestäni olet osannut vanheta just tosi hyvin. ammattitaitosi on upea. Hellitä – tiedän se on vaikeaa, olen kokenut sen itse ja jossain vaiheessa sen kanssa onkin sinut. Sinulla on varmasti varaa myös hellittää harrastuksista, siis vähentää, tehdä niinkuin hyvältä tuntuu, joskus vähemmän on enemmän- miltä kuulostaa ? Sitä paitsi voit saada jotain mukavaa tilalle. tässä päivässä on ollut paljon hyvää. Saara

jatkan vielä. Kyllä mielestäni se on vaikeampaa naiselle. Joskus kun näen tv;ssä vanhemman naisen joka on melkein luomu. hiukan laitettu niin tulee kiva olo,et onpas rohkea oma itsensä. Näin ajattelee vanhempi henkilö, tää on tuntemuksia näinä päivinä, aina ei ole näin ollut, tietenkään. Tämä on aihe josta vois vaik kuinka paljon keskustella. Vielä hiukan ihmettelen, kun Sinulla on varmaan se isovanhemmankin rooli, luulen että olet liian vaativa itseäsi kohtaan. Olen hyvin iloinen , kun sain ottaa kommenttia. SH

Tämä on mielenkiintoinen asia, mun ei sais nyt ajatella näin syvällisesti. Musta tuntuu et sä olet nyt vaiheessa. SH

Kommentoi juttua: Kirjailija-uutisankkuri Matti Rönkä tunnustaa: ”Vanheneminen on miehille hirveä juttu”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X