Ihmiset

Kiusaamista ja eristämistä kokenut psykoterapeutti rohkaisee yksinäisiä: Kulman takana voi uhan sijaan odottaa jotain ihanaa

Yksinäisyys seurasi psykoterapeutti Antti Ervastia pitkälle aikuisuuteen. Nyt hän haluaa luoda yksinäisille luottamusta siihen, että elämä voi tarjota myös jotain hyvää.

Psykoterapeutti Antti Ervasti näyttää pienen neliskanttisen kirjan sivua, jossa leijonanpentu istuu apean näköisenä huoneessaan, syö popcornia ja katsoo yksin televisiota. Piirros on hänen kumppaninsa, kuvataiteilija Matti Pikkujämsän tekemä.

CupOfTherapy – yksi näistä hetkistä: 100 ajatusta yksinäisyydestä ja yksinolosta -kirjan viereisellä sivulla on Antin kirjoittama lyhyt teksti, jossa kerrotaan yksinäisyydestä ja kiusaamisen vaikutuksista lasten elämään. Sanat kurottavat eteenpäin, kohti valoa. Ne kehottavat kun­nioittamaan lapsen omia, tärkeitä asioita ja rohkaisemaan häntä lempeästi hakeutumaan kodin ulkopuolelle ja kavereiden seuraan.

Surullisen leijonanpennun vieressä lukee: Maailmaa ei tarvi pelätä.

Antti Ervasti, Matti Pikkujämsä ja yksinäisyydestä kertova kirja.
Antti Ervasti, Matti Pikkujämsä ja yksinäisyydestä kertova kirja. ”Haluamme nostaa mielenterveyden tematiikkaa näkyväksi ja tehdä sen tavalla, joka tuo lukijoille lohtua, toivoa, uutta ajateltavaa ja rohkeutta puhua asioista”, Antti kertoo. © Paula Kukkonen

Puolisolla samankaltaisia kokemuksia

Antti ja Matti tapasivat seitsemisen vuotta sitten. Nelikymppisiä miehiä yhdistivät samankaltaiset kokemukset yksin jäämisestä. Molemmat olivat olleet koulutovereidensa eristämisen ja pilkan kohteita.

Antin selviytymisstrategia lapsena oli näkymättömyys. Kodin ja oman huoneen turvassa hän uppoutui elokuvien, sarjakuvien ja tietokonepelien mielikuvitusmaailmoihin ja eläytyi niihin vahvasti. Liikuntatuntien nöyryytykset olivat vieneet urheilun ja pihaleikkien ilon. Tanssimisesta Antti tykkäsi, mutta hän tanssi huoneessaan yksin.

Matti oli ollut rohkeampi ja kapinallisempi. Hän oli reagoinut kiusaamisen menemällä kouluun erikoisissa vaatteissa ja kampauksissa, erottunut tapetista ivasta huolimatta.

Antti ja Matti tunnistivat toisissaan kiusaamisen jättämät jäljet: varovaisuuden ja vaikeuden luottaa siihen, että toinen pysyy rinnalla eikä yhtäkkiä katoa tai muutu kiusaajaksi.

Yksinäisyydessä oli ollut hyvääkin.

”Meille molemmille oli kehittynyt rikas sisäinen maailma. Matille siitä tuli työ, ja itsekin voin toteuttaa luovuuttani psykoterapeuttina”, Antti kertoo.

Myös touhukas voi olla yksinäinen

Työssään Antti on oppinut, että yksinäisyyttä on monenlaista ja sitä koetaan kaiken ikäisenä ja eri elämäntilanteissa.

Jollekin yksinäisyys on käpertymistä kotisohvan nurkkaan, mutta yksinäisellä voi olla myös aktiivinen ja ulospäin menestyvältä vaikuttava elämäntyyli.

”Jos yksinäisyyttä häpeää, sitä yrittää naamioida kaikin keinoin. Monessa kohtaa olen suorittanut itsekin. Kun kapasiteetti on tunnetasolla ollut vajaa, olen hukuttanut itseni töihin välttääkseni kohtaamasta vaikeaa todellisuutta.”

Lyhytkestoisesti ja tietoisesti tämä voi olla ihan hyvä strategia, mutta monella se jää päälle, ja sellaista on sitten koko elämä.

Antin yksi missio on valaa uskoa siihen minäkuvaan, että ihminen on yhtä arvokas, pärjäsi hän töissä tai koulussa miten tahansa, on akateemisesti koulutettu tai ei.

”Siihen minä uskon ja siitä haluan tietoisesti ja naiivisti pitää kiinni. Me olemme kaikki ihan samanarvoisia ja samanlaisia ihmisiä ydinkipuinemme. Huolimatta siitä, millaisia ulkoiset puitteet ovat.”

Keskeneräisyys ei ahdista Antti Ervastia, päinvastoin. On lohdullista tietää, ettei tarvitse olla valmis. ”Kukaan ei luota itseensä sataprosenttisesti. Itsellänikin on yhä päiviä, jolloin tuntuu että olen huono kaikessa.”
Keskeneräisyys ei ahdista Antti Ervastia, päinvastoin. On lohdullista tietää, ettei tarvitse olla valmis. ”Kukaan ei luota itseensä sataprosenttisesti. Itsellänikin on yhä päiviä, jolloin tuntuu että olen huono kaikessa.” © Paula Kukkonen

Antti Ervasti sai apua äidiltä ja perheterapiasta

Antin kiusaaminen loppui vähitellen, kun hän ja hänen koulutoverinsa kasvoivat ja kypsyivät. Puhumiseen kannustaneen äidin vankkumaton tuki ja rakkaus kannattelivat.

Antti kiittää myös perheterapiaa, joka oli alkanut vanhempien erotessa. Se sai hänet uskomaan siihen, että apua saa ja asioista voi keskustella.

Itsetunnon kolhut ja epävarmuus eivät kuitenkaan poistuneet. Antin oli vaikea luottaa itseensä.

”Uskoin pitkään, että olen lähtökohtaisesti huonompi kuin muut. Etten kelpaa, olen ulkopuolinen eikä minulla ole oikeutta olla olemassa.”

Antti ajautui opiskelemaan aloja, joita hän ei tuntenut omikseen. Lukion hän lopetti alkutekijöihinsä, ja ura ravintola-alalla jäi, kun hän hakeutui opiskelemaan uskontotieteitä Isoon-Britanniaan.

”Kuvittelin, että ympäristöä vaihtamalla saan aloitettua puhtaalta pöydältä. Mutta samat haasteet ja kipuilut minulla oli edessäni Englannissakin. Jos niitä ei työstä, ne seuraavat sisäisenä pahoinvointina mukana minne menemmekin.”

Reissu oli kuitenkin hyväksi, sillä sen aikana syttyi kiinnostus ihmissuhdetyötä ja vuorovaikutusta kohtaan. Antti palasi Suomeen ja aloitti 27-vuotiaana sosionomin opinnot, jotka askel askeleelta johtivat kohti hänen nykyistä ammattiaan.

Se matka kesti kymmenen vuotta. Psykotera­peutiksi opiskelun ja oman terapiansa ansiosta Antti oppi ymmärtämään, että minäkuvaa ja itseluottamusta voi parantaa.

”Kaikki eivät tarvitse terapiaa, mutta minulle siitä oli hyötyä. Se auttoi ottamaan elämäni paremmin haltuun. Totta kai myös aika ja korjaavat kokemukset auttoivat.”

Luottamus itseen alkoi palata työelämässä ja opiskelussa koettujen onnistumisten ansiosta, vaikka haasteita matkalla riittikin.

”Häpeä saa ihmisen lamaantumaan. Siksi on tärkeää tehdä itselle tärkeitä asioita siitä huolimatta, että hävettää ja pelottaa.” 

Antti Ervasti kannustaa puhumaan yksinäisyydestä suoraan

Yksinäinen kuvittelee helposti, että hän on ainoa lajissaan. Yksinäisyyttä hävetään; moni uskaltaa sanoa ennemmin olevansa surullinen kuin yksinäinen.

”Häpeä vie ihmisen näkymättömiin, saa hänet lamaantumaan. Siksi on tärkeää tehdä itselle tärkeitä asioita siitä huolimatta, että hävettää ja pelottaa.”

Toisaalta moni yksinäisyyttä läheisissään tunnistava ei osaa ottaa asiaa puheeksi hienotunteisuuttaan.

”Yksinäisyys on koskettavaa ja raastavaa, mutta ei säälittävää. Säälin ja paapomisen sijaan kannattaa harjoittaa myötätuntoa, samalla tasolla olemista.”

Jos yksinäistä kutsutaan kylään, hänen olisi hyvä luottaa siihen, että hänet halutaan aidosti paikalle eikä kutsun syy ole sääli.

Siinä läheistenkin on syytä olla suoria: sanoa, että et missään nimessä ole taakka ja sanomme kyllä, milloin sinun on hyvä tulla ja myös sen, jos joskus ei sovi että tulet. Kauempaa saapuvalle voi kertoa reilusti, kuinka kauan hän voi viipyä niin että oma elämä työkiireineen ei häiriinny.

Yksinäiselle on tärkeä luoda toivoa, mutta ylipirteä tsemppaaminen ei auta ketään.

”Ei siis kannata sanoa, että nyt lopetat tuon itsesi säälimisen ja lähdet ihmisten ilmoille. Yksinäinen on kyllä miettinyt sitä, mutta ei vain kykene siihen. Niin mietin itsekin joskus, enkä pystynyt.”

Antti Ervasti kehottaa ihmisiä halaamaan ja silittämään toisiaan nykyistä rohkeammin. 
”Me olemme vähän liian jäyhää kansaa. Vapaaehtoista halaamista ja toisen olkapään silittämistä pitäisi olla paljon enemmän”, Antti miettii. © Paula Kukkonen

Vaaniiko nurkan takana vaara?

Kouluaikoina Antti tottui olemaan valppaana koko ajan. Osa hänestä odotti, että kiusaaminen loppuisi, mutta eteen ei tullut muuta kuin uusia pettymyksiä. Se opetti hänet varautumaan pahimpaan joka tilanteessa, mikä on hyvin pessimistinen olemassaolon tapa.

”En uskaltanut toivoa tai odottaa mitään hyvää enkä myöskään uskoa hyvän pysyvyyteen.”

Antti Ervasti arvelee, että tunne nurkan takana uhkaavasta vaarasta on monelle tuttu. Järjen tasolla tajuaa, että kaikki on hyvin, mutta syvemmältä kumpuaa tunne siitä, että maailma voi romahtaa hetkellä millä hyvänsä. Silloin jännittää seuraavaa päivää ja pelkää, mitä tapahtuu.

”Nyt elämäni on vakaalla pohjalla ja voin luottaa siihen, ettei eteeni tule mitään niin pahaa, ettenkö siitä selviäisi. Uskallan luottaa myös siihen, että rakkaus kestää.”

Parisuhteissakin on yksinäisyyttä

Parisuhteessa olevan yksinäisyys on erilaista yksinäisyyttä kuin se, että ihminen on tosiasiallisesti yksin.

”Kun asutaan saman katon alla, odotukset vuorovaikutuksesta ja läheisyydestä ovat suuret. Jos niitä ei ole, siitä saa muistutuksen joka päivä – ja myös siitä, mitä voisi olla. Mitä olisi halunnut ja mitä kohti haluaisi mennä, mutta jota vain ei ole olemassa.”

Kun tunneyhteys on puutteellinen, muodostuu helposti negatiivinen vuorovaikutuskehä. Siinä molemmat ovat koko ajan valmiita reagoimaan – hyökkäämään tai puolustautumaan – sen sijaan, että he asettuisivat kuuntelemaan ymmärtääkseen toista aidosti.

Antti Ervasti muistuttaa, että asiat eivät vain tapahdu, vaan ovat seurausta omista valinnoistamme, joista meidän täytyy kantaa vastuu.

”Itse teen joka päivä sen valinnan, että haluan olla parisuhteessa Matin kanssa. Haluan, että myös toimin sen mukaan eli että tekoni heijastelevat tahtotilaani mahdollisimman paljon. Aina se ei onnistu. Välillä olen väsyneenä ja stressaantuneena tosi hankala kumppani.”

”Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uusia asioita ja tunnetaitoja, rakastua, ystävystyä, tehdä elämäntapamuutoksia.”

Antti Ervasti kannustaa: Usko hyvään vie eteenpäin

Yksi Antin ja Matin tavoitteista on kirjoillaan luoda ihmisille uskoa siihen, että uteliaisuutta ja positiivisuutta voi kehittää. Mitä uutta ja ihanaa huominen voikaan tuoda tullessaan? Mitä jos nurkan takana odottaakin jotain hyvää?

Lue myös: Millaista on arki, kun toisten ihmisten kohtaaminen herättää kauhua? Riikka pelkäsi pitkään sosiaalisia tilanteita – näin hän oppi sietämään ahdistusta

Antti Ervasti tarkentaa, ettei tarkoita toksista positiivisuutta, jossa ongelmista vaietaan ja keskitytään vain hyvään.

”Siihen en usko, vaan positiivisuuteen, jossa kiitollisuuden kautta tutkitaan asioita, jotka ovat hyvin.”

Epäuskon hetkiä tulee jokaiselle. Silloin kannattaa kuunnella omia tarpeita ja haaveita, toimia niiden mukaan ja luottaa siihen, että edessä on jotain hyvää ja yksinäisyys päättyy joskus.

”Kun olemme hyvällä tavalla nöyriä, tunnemme itsemme, meissä on toivoa ja luotamme hyvään, palaset alkavat loksahdella siten kuin on tarkoitettu – mutta vasta sitten, kun ihminen on siihen itse valmis. Se ei tarkoita, että passiivisesti odotamme jotain tapahtuvaksi, vaan että luottamus ja toivo kuljettavat meitä kohti hyvää. Niiden voima on hyvin väkevä.”

Antti Ervasti
Antti Ervasti © Paula Kukkonen

Koskaan ei ole myöhäistä oppia tunnetaitoja

Antti Ervasti tietää, että kroonisesti yksinäisen on ehkä vaikea uskoa siihen, että tilanne voi muuttua ja elämällä on hänelle vielä hyvää annettavaa.

”Ajattelun kääntäminen toivon ja luottamuksen puolelle on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uusia asioita ja tunnetaitoja, rakastua, ystävystyä, tehdä elämäntapamuutoksia.”

Lue myös: Elämänilo kateissa? Asiantuntija antaa arvoihin liittyvän ohjeen sekä kysymyksen, jota kannattaa miettiä minuutti joka aamu

Kaikkea ei voi laittaa kerralla uusiksi. Yksinäisen kannattaa aloittaa tekemällä pieniä muutoksia rutiineihinsa ja ottaa selville vaikka, millaista sosiaalista aktiviteettia kodin lähellä olisi tarjolla. Tai olisiko mahdollista soittaa vanhalle tutulle, jonka kanssa ystävyys on ollut katkolla?

”Joka ikinen päivä on valintoja täynnä. Ei kannata lukkiutua vanhuuslokeroon, vaan kannustaa itseään uusiin kokemuksiin. Parisuhde, ystävyys, seksuaalisuus ja intiimiys kuuluvat jokaiseen elämänvaiheeseen.”

Oli siis ikä tai elämäntilanne mikä tahansa, maailmaa ei tarvitse pelätä.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 23/2022

Kommentoi

Kommentoi juttua: Kiusaamista ja eristämistä kokenut psykoterapeutti rohkaisee yksinäisiä: Kulman takana voi uhan sijaan odottaa jotain ihanaa

Lukija174020

Kiitos hyvästä jutusta kiusaamisesta ja itsetunnosta. Tuo oman sisäisen maailman kehittyminen näkymättömänä ja torjuttuna on niin tuttu minullekin. Koen, että silloin syntyy ”narsistinen” itsepärjäävä rikkinäinen kulkija. Luoja on varmaan tämänkin ikääkuin luonut selviytymiskeinoksi meille rikkinäisille ihmisille. Onneksi vahvistusta tulee matkan varrella itsekullekin tavalaan. Minulle se tuli uskon kautta ja sain kokea rakkauden, jollaista mistään muualta eisaa, kuin taivaalliselta Isältä. Toivoa siis on karmeimpienkin kokemusten jälkeen elää rikasta täyttä elämää. t. Helena

Sinun täytyy kommentoidaksesi.