"Kyllä ihminen voi rakastaa myös toisten lapsia" – Hilkasta tuli yllättäen mummi maahanmuuttajaperheelle, kun pieni tyttö juoksi kadulla syliin
Kun mieli oli matala, Hilkka Taittosen, 86, syliin juoksi iloinen lapsi, joka sanoi, että Hilkka on mummi. Siitä alkoi ystävyys maahanmuuttajaperheen kanssa. Ja sehän sopi juuri leskeksi jääneelle Hilkalle.
Ilmassa tuoksui kevät. Hilkka Taittonen käveli kerrostalokotinsa pihalla ja siristi silmiään. Läheltä kuului lasten ääniä, kevät sai ihmiset ulos. Tummahiuksinen pikkutyttö lähestyi Hilkkaa.
Tyttö levitti kätensä ja oli jo aivan lähellä. Hilkka avasi sylinsä ja kyyristyi. Yhtäkkiä hänen halauksessaan oli maahanmuuttajataustainen lapsi, joka sanoi: ”Mummi!”
Tytön vanhempien synnyinmaassa Bangladeshissa vanhempia ihmisiä ei saa kutsua etunimeltä. Kolmivuotiaalle Puzalle Hilkka tuntui heti mummilta: turvalliselta, hyväksyvältä ja lempeältä.
Hilkka oli jo aiemmin nähnyt pihalla Puzan äitiä Mukti Sahaa. Perhe asui naapuritalossa. Maahanmuuttajanainen oli kitkenyt viljelyslaatikoita viimeisillään raskaana, Puza vasta tulollaan.
”Mukti tervehti aina, mutta ei vielä silloin puhunut suomea.”
Nykyisin Puza on jo 15-vuotias ja tämän pikkusisko Pushpita 11. Tytöt ovat vuosien varrella tulleet Hilkalle rakkaiksi.
He ilmestyivät Hilkan elämään juuri silloin, kun Hilkka kaipasi piristystä.
Mies tienasi, Hilkka hoiti kodin
Elämä on kuljettanut Lappeenrannassa kasvanutta Hilkkaa ympäri Suomea. Aluksi hän asui Kuusankoskella paperitehtaassa päällikkönä työskennelleen aviomiehensä Sakun kanssa. Heti aluksi pari teki työnjaon, yhdessä tuumin.
”Saku ehdotti, että josko hän tienaa ja minä tuhlaan.”
Pian miehen työ vei pariskunnan sellutehdaskaupunkiin Lappiin. He ajattelivat, että ovat Kemijärvellä pari vuotta. Kului 25 vuotta.
Arkisin Hilkka hoiti kolmea lastaan ja piti kodin siistinä. Perjantaisin hän siivosi paikat pyhäkuntoon. Pöydälle hän hankki aina tuoreita kukkia.
Ihmisrakas Hilkka ei jäänyt yksin päivisinkään.
”Kun paikallisiin tutustui, he olivat välittömiä ja rehellisiä. Minulla oli siellä ihania ystäviä.”
Lapset kasvoivat ja muuttivat opiskelemaan Etelä-Suomeen. Kun puoliso jäi terveydellisistä syistä eläkkeelle 60-vuotiaana 1992, Hilkan elämässä alkoi uusi vaihe.
Valinta vuoden liikkujaksi
Miehen suku oli Pohjanmaalta, joten Taittoset muuttivat Vähäänkyröön perikunnalta lunastettuun rivitaloasuntoon. Pian Hilkan nimi oli uimahallin seinällä ahkerien uimareiden listalla. Laihian, Ison- ja Vähänkyrön asukkaat äänestivät hänet urheilutapahtumassa paikalliseksi liikkujaksi.
”Ajattelin, että täällä on ihanaa.”
Kului lähes kymmenen vuotta. Hilkka kaipasi lähemmäs lapsiaan ja lapsenlapsiaan, jotka asuivat pääkaupunkiseudulla.
Hän ehdotti miehelleen muuttoa Helsinkiin. Tämä totesi, ettei muuta, mutta vaimo ilmoitti heidät jonottamaan asumisoikeusasuntoa.
Uusi kerrostalokoti metron lähellä Helsingin Rastilassa tuntui heti tuolloin vuonna 2001 kotoisalta.
Surun kanssa saunassa
Ai että mitä sanoit, Hilkka kysyi, kun kuuli miehensä kommentin. Tämä korotti ääntään:
”Oli tämä paras ratkaisu pitkään aikaan, että muutimme tänne Helsinkiin.”
Saku kotiutui merelliseen kaupunkiympäristöön ja ryhtyi kirjaston vakikävijäksi. Pariskunta ehti kuitenkin asua uudessa asunnossa yhdessä vain kolme vuotta. Eräänä perjantaina Hilkka huomasi miehensä näyttävän sairaalta. Vaikka mies vastusteli, Hilkka soitti ambulanssin.
Sakulla oli ollut jo aiemmin sydänkohtaus, ja diabeteskin vaivasi. Nyt iski keuhkokuume.
”Aavistin, että tilanne on vakava ja hälytin lapset ja lapsenlapset paikalle.”
Saku menehtyi keväisenä sunnuntaina 2004.
”Hän oli minun elämäni suuri rakkaus.”
Pariskunta oli naimisissa 49 vuotta. Kun mies oli poissa, Hilkka ei meinannut nukahtaa. Suru tuntui koko kehossa.
Öisin, jos uni ei tullut, Hilkka meni saunaan. Siellä oli lämmin ja turvallinen olo. Hän sytytti kynttilän lasioven taakse ja katsoi väreilevää liekkiä. Päivisin hän kirjoitti elämästään.
Mieleen palasi aika talvisodan alussa, kun seitsemänvuotias Hilkka juoksi kyläkoulun pihalle ihmettelemään pommikoneita.
”Vastasin varoittelijalle, että eivät ne minulle mitään tee.”
Lapsuudenkoti oli kristillinen, ja Hilkka miettii nyt, että ajatus pelastuksesta vei häneltä lapsena pelon. Se oli poissa silloinkin, kun Hilkka päätyi evakkoon äitinsä ystävän ja tämän vauvan kanssa. Hilkka oppi luottamaan vieraisiin ihmisiin.
Toisen ihmisen Hilkka on aina kohdannut avoimin mielin.
Lasi, tuoli, katto
Parvekkeelle kuului lintujen viserrys ja puut olivat hiirenkorvalla. Luonto juhli uutta alkua.
Hilkan ei tehnyt mieli lähteä ulos. Eräänä päivänä Hilkan ystävä naapuritalosta soitti ja kysyi, josko Hilkka voisi ulkoiluttaa päivisin hänen mäyräkoiraansa.
”Rosa-koira talutti minua pitkin puistoja. Olin hyvin surullinen, mutta kun oli kaverina terhakka koira, en itkenyt.”
Ja sitten syliin lennähti pieni tyttö, jolla oli suuret silmät ja vilpitön katse.
Tämän äiti osasi jo hieman suomea ja pyysi Hilkkaa kylään.
”Tule, tule meille”, Hilkka muistaa Muktin viittilöineen.
Tietenkin Hilkka meni, pelkääminen kun ei ole hänen juttunsa. Sitä paitsi Mukti oli hänestä miellyttävä ihminen.
Muktin luona Hillka osoitteli erilaisia tavaroita ja lausui: Pöytä. Lasi. Tuoli. Katto. Suomen sanat jäivät kielikurssillekin jo päässeen rouvan mieleen.
Ovikellon pimputtaja
Pieni tyttö kurkotti korkealle, mutta sormi ei aivan yltänyt summeriin. Hypytkään eivät tuottaneet tulosta. Joskus Puza vain odotti Hilkan rapun ulko-ovella, että pääsisi tapaamaan mummia.
Kerran tytön pimpottaessa ovikelloa Hilkka ihmetteli, miten hän oli löytänyt oikealle ovelle. Eihän lapsi osannut vielä lukea, saati tiennyt Hilkan sukunimeä.
”Hänelle oli jäänyt mieleen ovikoristeeni.”
Hilkka soitti Muktille, ja tämä vastasi, että vierailu sopii.
Puza seurasi, kun Hilkka kokkasi, ja myöhemmin jakkaralle nousi myös pikkusisko Pushpita. Hilkka auttoi tyttöjä läksyissä, ja jos jokin matematiikan läksy oli liian vaikea, neuvoa kysyttiin Hilkan Krisse-tyttäreltä.
Kun oli kotiinlähdön aika, Hilkka saattoi lapsen alaovelle ja katseli, kuinka pieni pää eteni lumikinosten välistä kohti naapuritaloa. Sitten hän soitti Muktille, että Puza on alaovella.
”Olen aina ollut huolehtija. Vielä nykyisinkin pyydän tyttöjä soittamaan, kun he ovat kotona.”
Mummi opetti uimaan
Hilkka ajattelee, että lapsia pitää kieltää ja tarvittaessa komentaa. Heitä täytyy myös opettaa tekemään töitä.
”Tyttöjen vanhemmat sanoivat joskus minulle, että opeta lapsia imuroimaan kunnolla.”
Hilkka opetti, vaikka mitään lapsityövoimaa hän ei ole halunnut käyttää. Kyse on kasvatuksesta.
Yhdessä on myös kokkailtu ja opeteltu pyöräilemään, neulomaan ja uimaan.
”Neuvoin, miten uidaan rintaa ja kehotin harjoittelemaan rannan suuntaisesti.”
Viikon päivittäisten uimarantaretkien jälkeen Puza osasi uida. Myöhemmin Hilkka uskalsi ottaa pikkusiskonkin mukaan.
Hilkasta on myös ollut tärkeää opettaa tytöt kirjoittamaan kauniisti käsin. Mummin ohjauksessa kirjaimet ovat piirtyneet vihkoon niin kuin pitää: siististi rivien väliin.
”Tytöt ovat hyviä koulussa. Nykyisin joudun toppuuttelemaan lukioon pyrkivää Puzaa, ettei hän stressaisi liikaa. Ei joka kokeesta tarvitse tulla kiitettävää.”
Voitko olla mummi meillekin?
Kun Hilkka haki tyttöjä päiväkodista tai esikoulusta, kuten hänellä oli välillä tapana, hän oli tytöille aina mummi. Nämä kertoivat innoissaan kavereille, että mummi hakee tänään.
Mieleen on jäänyt kerta, jolloin kolme lasta päiväkodin pihalla ihmettelivät, onko Hilkka oikeasti Puzan ja Pushpitan mummi.
”Vastasin, että olen.”
Tytöt olivat supatelleet hetken, kunnes isoin tytöistä oli kävellyt lähemmäksi ja kysynyt: ”Mutta kun sinä olet valkoinen ihminen. Oletko Puzan isän vai äidin äiti?”
Hämmentyneet lapset saivat kuulla, että Hilkka ei ole tyttöjen biologinen mummi. Asia oli sillä käsitelty. Seuraavaksi somalitaustaiset lapset kysyivät, voiko Hilkka olla heidänkin mumminsa.
”Jouduin sanomaan kauniisti, että en ehdi olla mummi niin monelle lapselle.”
Ainutlaatuinen ihmissuhde on aiheuttanut hämmennystä myös Puzan ja Pushpitan suvussa. Kun Muktin Bangladeshissa asuva äiti menehtyi, sukulaiset lohduttivat tyttöjä. Nämä vakuuttivat, ettei mummi ole kuollut. Juurihan me oltiin sen luona!
Vanhoja kuuluu auttaa
Kun antaa, saa itsekin paljon, tietää Hilkka. Kun tytöt tulevat kylään, he tiedustelevat Hilkalta, miten voisivat auttaa. Vanhoihin ihmisiin kun pitää heistä suhtautua huolehtivaisesti.
”Puza kysyy, voiko imuroida, käydä kaupassa tai auttaa tietokoneen kanssa.”
Kun Hilkka on tiedustellut, mitä tytöt haluaisivat tänään syödä, tytöt ovat vastanneet, että kaikki ruoka käy. Hilkan ruoat ovat niin hyviä.
Joskus summerin takana on tyttöjen isä Jiban Saha, joka tuo Hilkalle intialaista ruokaa. Perhe omistaa intialaisen ravintolan, ja Hilkasta tuntuu, että Jiban on jatkuvasti siellä töissä.
Hilkkaa on kohdeltu kuin perheenjäsentä, ja hän on saanut todistaa kulttuuriin kuuluvaa sosiaalisuutta. Sahan perheen juhlissa on aina paljon väkeä, ja tarjolla on erilaisia maukkaita ruokia. Kulttuurin mukaisesti ruokailu tapahtuu oikealla kädellä.
”He hypistelevät sormenpäiden väliin nokareita, mutta minä saan aina haarukan ja veitsen.”
Nykyisin perhe asuu hieman kauempana Hilkasta, mutta tytöt käyvät tämän luona edelleen lähes viikoittain. Perhe rakennutti ison omakotitalon, jossa on mummillekin oma huone. Yöksi Hilkka ei kuitenkaan ole koskaan jäänyt.
Kiitoksin, Hilkka
Aika aikaansa kutakin. Hilkka toteaa, kun hän kertoo, ettei enää juuri ulkoile. Sydämessä on rytmihäiriöitä, ja hän hengästyy helposti. Lapsenlapsi Antti käy auttamassa kotitöissä.
Omat lapset ovat jo 59–62-vuotiaita. Lapsenlapsia on seitsemän ja lapsenlapsenlapsiakin kaksi.
Hilkan tytär Krisse asuu Myrskylässä talossa, jonne Hilkkakin voisi muuttaa. Vielä Hilkka ei ole halunnut.
Päivät ovat yleensä rauhallisia. Hilkka pelaa pasianssia ja skypettää ystäviensä ja sukulaistensa kanssa, lukee ja neuloo.
Kaapissa on pussillinen valmiita villasukkia. Ne ovat Hilkan ystävälle, jolla on monta lastenlasta. Mukana on lappu: Kiitoksin, Hilkka.
”Se on siltä varalta, jos kuolen. Etteivät ne vain joudu vääriin käsiin, kun olen luvannut ne ystävälleni.”
Hilkasta tuntuu, että hänen elämässään on ollut onnea. Aina on ollut ihmisiä, jotka ovat halunneet ystävystyä. Ehkä Hilkan lähellä on vain niin hyvä olla.
Kun Puza ja Pushpita saapuvat Hilkan luokse, he tietävät, miten mummia tervehditään: halaamalla.
Kommentoi
Kommentoi juttua: "Kyllä ihminen voi rakastaa myös toisten lapsia" – Hilkasta tuli yllättäen mummi maahanmuuttajaperheelle, kun pieni tyttö juoksi kadulla syliin
Todella ihailtavaa. Toivottavasti muutkin saavat tästä idean. Uskon, että monet maahanmuuttajat tai ne, joiden omat isovanhemmat ovat kuolleet tai asuvat kaukana olisivat todella kiitollista tällaisista mummoista tai papoisfa,
Itse lapsettomana haluaisin olla samanlainen mummi,,mutta asun nyt ulkomailla vielä jonkin aikaa. Täällä en voi ryhtyä mummoksi, koska en osaa riittävästi paikallista kieltä ja perhesuhteet täällä ovat erilaiset.
Toivottavasti Suomeen palattuani voisin tehdä saman.
Kaunis tarina. Hilkka mummulla on avara ja lämmin sydän.
Hilkka on hyväsydäminen ja oikeamielinen. Kehottaahan Raamattukin meitä rakastamaan ”vierasmaalaisia” ja ”muukalaisasukkaita”.
Ihana ja rakastava mummi, mahtava kirjoitus hänestä ja lapsista. Surun tilalle tuli ilo, jota hän hellyydellään ja ”suurella” sydämellään jakaa, ihailtavaa esimerkkiä meille kaikille. KIITOS