Lapsensa ja miehensä menettänyt pastori Hilkka Olkinuora: ”Uskon, että näen vielä joskus rakkaani”

Lapsena Hilkka Olkinuora menetti isänsä, aikuisena lapsensa, varttuneena miehensä. Surun ansiosta hän tietää paljon toivosta, uskosta ja rakkaudesta.

Miten elää maailmassa, jossa on pahaa? Mikä on elämän tarkoitus? Kuinka kasvaa omaksi itsekseen?

Tällaiset kysymykset ovat askarruttaneet vuosien varrella pappina, kirjailijana ja toimittajana tunnettua Hilkka Olkinuoraa, 68. Vastaavat kysymykset kiinnostavat häntä yhä, samoin tunteita herättävät aiheet, kuten eutanasia tai avioero.

Vuodenvaihteessa Hilkka aloittaa Kotilieden kolumnistina. Ei ole asiaa, josta keskustelemista hän kavahtaisi.

”Minulla ei ole menetettävää kasvojen tai statuksen suhteen. En ole kiinnostunut niistä.”

Ajatukset pysyvät selkeinä, mutta keho alkaa jo ikääntyä. Parhaillaan Hilkka toipuu lonkkakivusta.

Vanheneminen on luopumista, jossa rapistuminen pitää hyväksyä. Parasta on, jos luopuminen muovautuu pelkistymiseksi.

”Turha roina jää elämästä pois. Mietit, mikä on tarpeen, ja teet, minkä jaksat.”

Hilkan elämässä on ollut monta ravistelevaa käännekohtaa, joista osa on tapahtunut yllättäen. Kokemukset ovat kerrostuneet osaksi Hilkkaa, auttaneet ymmärtämään oleellisen.

Miksi isä kuoli?

Ovella odotti ilmavoimien upseeri, kun kahdeksanvuotias Hilkka palasi kotiin äitinsä ja kahden pikkusisaruksensa kanssa. Isä oli kuollut lento-onnettomuudessa.

Kaikki Hilkan lapsuudessa muuttui tuona kauniina syksyisenä sunnuntaina. Siihen saakka Hilkka oli ollut luottavainen ja iloinen lapsi. Nyt hän oppi olemaan itkemättä ja otti lohduttajan roolin.

”Me lapset yritimme olla niin, että äitiä ei itkettäisi.”

Surun keskellä Hilkka pohti, oliko tapahtumissa mieltä. Hän päätti, että jokin järki täytyi olla. Seuraavaksi Hilkka mietti, oliko isän kuolema selitettävissä luonnonvoimilla vai jonkin korkeamman voiman avulla. Hilkka päätyi uskomaan Jumalaan. Usko oli kodin perintöä.

Lapsen mieltä alkoi kuitenkin vaivata kysymys siitä, onko Jumala kaikkivoipa. Jos on, miksi isät kuolevat? Ja miksi maailmassa on niin paljon pahaa?

Usko toi lohtua, mutta Hilkka oppi näkemään uskon myös suostumisena ja alistumisena.

”Ymmärsin jo tuolloin, että elämä ei ole oikeudenmukaista.”

hilkka olkinuora on kokenut elämässään paljon menetystä

Aikuisena Hilkka jatkoi lapsuudessa alkaneita pohdintoja. Hänestä kyse ei ole vain siitä, että hyvä tarvitsee erottuakseen pahan, valo varjon.

”Jumalan olemassaolo on eri asia kuin Jumalan läsnäolo. Jumala ei ole aina läsnä. Se on ihmisen elämän tragedia.”

Ilmaan jäi jo lapsena kysymys, miten oikukkaan Jumalan kanssa pitäisi elää – ja tieto, että vastausta ei saa tässä elämässä.

Opettajan neuvo

Kun Hilkka kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1966, hän oli kiinnostunut teologiasta. Opettajan neuvo sai hänet kuitenkin toisiin ajatuksiin.

”Sinä Hilkka et ole tyytyväinen, jos joku muu sanoo sinulle, mitä saat kysyä”, opettaja totesi viitaten naisen tuolloiseen asemaan kirkossa.

Niin Hilkka unohti teologian ja aloitti journalismin ja näytelmäkirjallisuuden opinnot Tampereen yliopistossa. Hän lähti etsimään vastauksia toimittajana.

Talouselämä-lehden työhaastattelussa Hilkka painotti päätoimittajalle aikovansa kirjoittaa niin, että ymmärtää jutun itsekin. Päätoimittaja otti riskin ja palkkasi nuoren naisen – lehden ensimmäinen naistoimittajan.

Hilkka työskenteli myös Suomen Kuvalehdessä ja myöhemmin Kauppalehdessä, missä hän eteni päätoimittajaksi.

Elämä opetti talousasioita myös käytännön tasolla. Kun Hilkka erosi nuoruudenliitostaan, ero tuntui paitsi surulliselta myös vapauttavalta. Suhteen ylläpitämiseen kulunutta energiaa riitti paremmin lapsille.

Toisaalta yksinhuoltajuus toi köyhyyden.

”Annoimme tyttäreni kanssa toisillemme lahjaksi Stockmannin vessapoletteja. Tarkistin myös parkkiautomaateista, oliko niihin jäänyt kolikoita.”

Hilkka ymmärsi rahan arvon ja sen, että lopulta raha on vain väline.

Iso uusperhe

Se on sitten tuo nainen, Hannu Olkinuora totesi ystävilleen nähdessään Hilkan. Hannu oli taloustoimittaja ja esimiestehtävissä, Hilkka taloustoimittaja.

Hilkka rakastui Hannun valoisuuteen ja poikamaisuuteen.

”Meistä tuli pari Hannun sitkeyden ansiosta.”

hilkka olkinuora on kokenut elämässään paljon menetystä

Naimisiin he menivät vuonna 1986. Hilkalla oli edellisestä liitostaan kolme lasta, Hannulla kaksi. Yhdessä he saivat vielä kolme lasta lisää.

Uusperheenä eläminen vaati joustavuutta ja kärsivällisyyttä, mutta lapsetkin olivat sitä mieltä, että tehdään tästä nyt paras mahdollinen perhe. Sisaruspuolet alkoivat pian kutsua toisiaan siskoiksi ja veljiksi.

Veneily auttoi suurperhettä hitsautumaan yhteen. Pienessä tilassa oli pakko tutustua ja tulla toimeen. Vesillä oltiin vapaa-aikoina huhtikuusta marraskuulle asti. Yhdessä purjehdittiin ristiin rastiin Itämerta Tanskaan ja Saksaan saakka.

Purjehduksessa oli sekin hyvä puoli, että lapsia tarvittiin aputoimiin. Kaikille riitti tärkeää tekemistä. Hilkka ajattelee, että ihmiselle tekee hyvää tuntea itsensä tarpeelliseksi, ja siihen voi riittää ihan vain se, että on toiselle olemassa.

Kotona Hilkka ja Hannu jakoivat työt useimmiten naisten ja miesten töihin. Se ei ollut tasa-arvokysymys, vaan he tekivät niin vapaaehtoisesti.

”Hannu usein hihitteli minulle, että näkisivätpä feministiystäväsi sinut.”

Uusi ura keski-iässä

Sairaalan syöpäosastolla oli hämärää ja hiljaista. Kuoleva potilas kuiskasi elämänsä menneen hukkaan. Hilkka tiesi potilaan taustan ja ymmärsi, että nyökkäys olisi realistisin vastaus. Jokin toi suuhun kuitenkin oikeat lauseet.

Hilkka ei enää muista sanojaan. Mutta sen hän muistaa, että potilas kuoli rauhallisena ja tyytyväisenä.

Silloin, teologian opintojen harjoittelujaksolla, Hilkka ymmärsi, että hän uskaltautuu papiksi.

”Pappi ei ole vaikeissa paikoissa yksin, vaan Pyhä Henki on aina mukana.”

Hilkka oli aloittanut opinnot teologisessa tiedekunnassa nelikymppisenä. Ne olivat kaihertaneet mielessä nuoruudesta saakka.

Hilkka opiskeli sitkeästi kahdeksan vuotta. Välissä syntyi kaksi lasta. Hän liitti opintoihin myös psykiatriaa lääketieteellisen puolella. Siitä on ollut hyötyä sielunhoidollisessa työssä.

Papin työ tarkoittaa Hilkalle yhdessä kulkemista. Se, että pappina pitää olla ihmisten saatavilla, ei väsytä. Jos Hilkalla on kaupungilla yllään kaulaliina papin tunnusten päällä, häntä yleensä vain moikataan. Jos tunnukset näkyvät, ihmiset tulevat juttelemaan. Jotkut haluavat ripittäytyä vaikka kesken kauppareissun.

”Kun vuosia on vähän jäljellä, otan ilon irti pappina olosta.”

Puoliso lähti äkkiä

Saisipa kuolla niin, että näkee meren. Tämä oli yksi Hilkan ja Hannun toiveista, kun he kymmenisen vuotta sitten puhuivat siitä, mitä vielä toivovat elämältään. Perhe oli noihin aikoihin muuttanut Hilkan suvun vanhaan taloon meren rannalle.

Keväällä 2012 Hannulla oli veritulppa, ensin jalassa, sitten keuhkoissa. Lääkärit ryhtyivät selvittämään, mikä veritulppia aiheuttaa. Syyksi paljastui haimasyöpä.

hilkka olkinuora on kokenut elämässään paljon menetystä

Hannulle sairaus oli tuttu, sillä hänen vanhempansa olivat sairastaneet syöpää. Hilkka taas oli toiminut Pirkanmaan ja valtakunnallisen syöpäyhdistyksen hallituksessa.

”Tiesimme heti, missä mennään ja miten toimimme.”

Hilkka ryhtyi omaishoitajaksi. Hannu sai sopivan lääkityksen saattohoitoon erikoistuneen Terhokodin ja paikallisen kotisairaalan kautta.

”Hannu oli ulkoisesti hyvässä kunnossa ja mieleltään rauhallinen.”

Saattohoito kesti kymmenen viikkoa. Se toi Hilkan mieleen myös Villen, lapsen, jonka hän ja Hannu olivat menettäneet kätkytkuoleman takia 63 päivän ikäisenä.

Hannun kuolinpäivän aamuna Hilkka ei jaksanut nostaa miestään ulos vessasta. Onneksi kotisairaanhoidon työntekijä tuli auttamaan.

Hilkka näki elämän hiipuvan Hannusta, ja Hannu totesi olevansa matkalla Villen luo. Hän uskoi tapaavansa myös muun perheensä myöhemmin, aikanaan.

Hannu ei halunnut kuulla Hilkan valmistelemaa hautajaispuhetta. Siihen ei ollut tarvetta, sillä hän uskoi kuulevansa sen joka tapauksessa. Myös Hilkalla on vahva usko siihen, että hän vielä joskus kohtaa rakkaansa.

Suru ottaa aikansa

Talvi on sateinen ja harmaa. Hilkka herää yksin vuoteessaan ja pohtii, huomaisiko kukaan, jos häntä ei olisi. Montako aamua pitää vielä jaksaa?

Surua ei käsitellä vuodessa eikä surua suoriteta kuin työtä. Suru tuntuu kehossa, ja se jäytää myös mieltä. Lapsensa kuoleman jälkeen Hilkka oli välillä kuulevinaan vauvan itkua. Hannulle hän juttelee tähtitaivaan alla: miksi jätit minut yksin?

Hannun kuolemaa seurasi monta vuotta, joiden aikana Hilkka jaksoi tehdä vain yhden asian päivässä. Yhtenä päivänä se oli astianpesukoneen tyhjentäminen, toisena pyykinpesu.

Kun toinen on poissa, tämän merkitys paljastuu pikkuhiljaa.

”On niin tyhjää. Ei ole ketään, joka muistaa samat muistot. Ei ole ääniä eikä tuoksuja. Ei odotusta kotiin, ei lähtöjä yhdessä.”

Onneksi oli lapsia, koira ja meri. Niiden avulla Hilkka jaksoi läpi musertavien surun hetkien. Kun vehnäterrieri tassutteli luo ja kutsui aamulenkille, mieli virkistyi.

Jo aikuistuneet lapset huomioivat Hilkkaa kukin omalla tavallaan. Yksi teki jumppaohjelman, toinen vei elokuviin tai kyläili koiransa kanssa. Hilkasta on tärkeää, että hän ei pilaa näkemisen iloa vaatimuksilla tai katkeruudella vaan osoittaa tapaamisen iloa.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Hilkka on kirjoittanut elämänfilosofisia kirjoja. Hänelle on kirkastunut, että ihminen on lähetetty maailmaan elämään elämänsä täydeksi itsekseen. Rajoja ei pidä rikkoa, mutta jokaisen olisi hyvä elää rajojaan myöten.

Hilkka uskoo elämän aina yllättävän, tarjoavan vielä jotakin uutta ja mukavaa. Tilaisuuden koittaessa hän aikoo muistuttaa itseään: luopumista saa usein katua, lentämistä ei koskaan.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 28/16.

Lue myös:

Hilkka Olkinuora: Nainen lehdessä
Lapsensa menettänyt Tarja: ”Mietin, mitä poikani tekisi nyt”
Onnellisuustutkija paljastaa vinkit onnelliseen elämään – ota opit käyttöön jo tänään

Avainsanat

Keskustelu

Mentimme niin rakkaan Emilia- tyttäremme, päivänsäteemme; vain 17 -vuotiaana Konginkankaan traakisessa bussiturmassa 19.3.2004. Emilia tunnistettiin hammaskartoista eikä häntä voitu näyttää muuta kuin vain vasenta kättä arkussa. Emilia antoi kasvot Konginkankaan bussiturmalle. Syytin hirveästi itseäni äitinä, kun päästin rakkaan tyttäreni Rukan matkalle. Tuohon järkyttävään bussi-turmaan, joka oli Suomen rauhanajan suurin ja tuhoisin maantieliikenteen onnettomuus. Tuohon suruun kuoli aviomieheni, Emilian isä, vain kuusi vuotta Emilian kuoleman jälkeen. Hän kuoli ojan pohjalle, joss yritin elvyttää häntä ohjeiden mukaan tuloksetta. Olimme yhdessä pyöräretkellä lähellä kotia. Syytin Emilian kuolemasta myös miestäni. Miksi hän ei miehenä tajunnut, että tiet voisivat olla niin liukkaita maaliskuussa ? Mieheni siunattiin Juhannuksena 2010. Jäin pois työstäni kodin ulkopuolella hoitamaan taloa ja tukemaan ainoaa poikaamme, joka oli menettänyt ainoan siskonsa ja isänsä. Vanhaan sukutilaa ja rakennuksia piti korjauttaa. Katto toisensa jälkeen piti uusia. Huhtikuussa 2015 tulipalo poltti ison rakennuksen pihapiirissä ja tuli levisi toiseen päärakennukseen, juuri remontoituun; polttaen rakennuksen katto-osaa 2/3. Poikamme kanssa yhdesä päätettiin laitattaa kotimme puolelle maalämpö. Koska hakelämpökeskus tuhoutui. Poikani opiskeli ohjelmointi-insinöörin opintoja saaden kokoon opintoviikkoja 170 op. Keskustelttin poikani kanssa, että hän voi elämänsä varrella asua vaikka ihan muualla, mutta välillä piipahtaa kotitilallaan. Suru rasitti ja myllersi poikani mielessä. Miksi kaikki muut saivat pitää siskonsa ja isänsä ? Yritin tukea poikaani kaikilla mahdollisilla keinoilla. ” Meidän on jatkettava elämää.” ” Niin Emilia ja Iskäkin toivoisivat.”… Joka ikinen kerta kun erottiin vain pieneksi hetkeksi poikani kanssa …aina halattiin lujaa. Halaamiseen opittiin yhteisessä kodissa koko perheen yhdessä eläessä. Tammikuisena sunnuntai-iltana 2018 löysin niin sanomattoman rakkaan poikani omasta vinttikammaristaan lattialla makaamassa. Kuolleena. Hän oli aina tietokoneidensa äärellä vinttikammarissa. Nyt koko perheeni on haudassa Saarijärvellä. Olen ihan yksin. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että minä jo sain paljon rakkautta ja niin ihanan aviomiehen, pojan ja tytön. Minulla on täällä kotona kaikki muistot. Perheeni jäsenten isot valokuvat ovat tupani seinällä. Näiden menetysten aikana olen joutunut näkemään ihmisen pahuuden. Uskoni Jumalaan horjuu kovasti. Aina Konginkankaan suuronnettomuuden vuosipäivänä Televisio uutisoi näyttävästi onnettomuutta. Samoin lehdistö. Kenenkä tarpeita he tyydyttävät tällä infolla ? Arpiset haavat revitään auki meiltä lukemattomilta omaisilta.

Mimmi, sinua on koeteltu todella kovasti. En ihmettele, että uskosi horjuu. Uskosi on kyllä valtavan vahva, kun et ole sitä kokonaan menettänyt. Pikkuinen riekalekin uskoa on uskoa. Kaikkea mahdollista hyvää toivon sinulle sinulle!

Kommentoi juttua: Lapsensa ja miehensä menettänyt pastori Hilkka Olkinuora: ”Uskon, että näen vielä joskus rakkaani”

Vastaa käyttäjälle Heinäkuu Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X