Leena_Harkimo

Leena Harkimo: ”Olen oppinut suitsimaan ujouteni”

Leena Harkimosta olisi voinut tulla kansainvälinen malli ilman ujoutta. Myöhemmin hän on opetellut kampittamaan luonteenpiirrettään saadakseen haluamansa.

Pim pom! Ovikello. Vieraita. Mieluummin ei.

Ovi avautuu. Tervehdyksiä vaihdetaan.

Onko pakko mennä sanomaan päivää? Mieluiten hän pysyisi omassa huoneessa.

Nyt ne jo huutelevat paikalle.

Sisko saa ainakin mennä edeltä.

Tietenkin ne kyselevät myös, mitä kuuluu. Onneksi sisko Liisa vastaa jotain molempien puolesta.

Kun vieraat siirtyvät vanhempien kanssa olohuoneeseen, voi pinkaista takaisin omaan huoneeseen.

Leena Harkimo muistaa edelleen, kuinka piinallista perhetuttujen tervehtiminen ja monet muut sosiaaliset tilanteet olivat lapsena 70-luvun taitteessa. Ja tilanteita tuli usein, sillä vanhemmat kutsuivat vieraita ja kyläilivät itse mielellään.

Nykyisin ovikello ei enää kauhistuta.

Haastattelupäivänä Leena avaa kotiovensa, pyytää peremmälle ja kättelee jämäkästi.

Ovi on suljettava nopeasti. Leenan puolivuotias kääpiösnautserin pentu Skorpan yrittää livahtaa porraskäytävään.

Pöydän ääressä kysyn, kokeeko Leena edelleen 52-vuotiaana olevansa ujo?

”En enää. Eteen voi tulla tilanteita, joita ujostelen, mutta se ei ole enää päällimmäinen luonteenpiirteeni”, hän sanoo.

Leena on muuttunut paljon.

Monta kertaa sitä on edesauttanut ärsyyntyminen.

Kohti itsenäisyyttä

Nelilapsisen perheen nuorimmat, Leena ja kaksoissisko Liisa olivat molemmat ujoja, mutta Liisa sai usein toimia kaksikossa puhujana. Siskoaan yli kymmenen senttiä pidempi Leena jättäytyi Liisan selän taakse.

Tytöt olivat tiivis kaksikko aina teini-ikään asti. Silloin Leena muistaa kiinnittäneensä huomiota, että heistä puhuttiin aina ”kaksosina”.

Leena_Harkimo_5

”Monta kertaa teki ainakin mieli sanoa, että on meillä omatkin nimet!”

Itsenäistymisen myötä tulivat ensin omat kaveripiirit, joissa kumpikin sai olla oma itsensä.

Leena alkoi miettiä, mikä voisi olla vain hänen juttunsa.

Joku oli vinkannut pitkälle ja sorjalle tytölle, että tästä voisi olla malliksi.

16-vuotiaana Leena yllätti kaikki – myös itsensä, ilmoittautuessaan Sanelma Vuorteen mallikurssille Porissa.

”Minulle on edelleen mystinen juttu, miten päädyin sinne. Ehkä suurin asia oli houkutus päästä Porista näkemään isompia ympyröitä”, hän kertoo.

Ensimmäiset mallityönsä hän teki pian tämän jälkeen Jukka Rintalalle. Ja pian kysyntää oli myös kotimaan ulkopuolella.

Rohkaisevat kutsut

Leena lähti vain 17-vuotiaana ensimmäiselle työkeikalleen Pariisiin ja pian myös katalogikuvauksiin Hampuriin.

Ujous ei ollut kadonnut matkalla mihinkään. Se jarrutti mallinuraa.

”Mallimaailma on kova, jos haluaa huipulle. Minulla ei ole koskaan ollut teräviä kyynärpäitä. Luonteelleni ei sopinut tapella keikoista muiden tyttöjen kanssa enkä ollut hyvä markkinoimaan itseäni.”

Voi olla, että jotkin mahdollisuudet tai kansainvälinen mallinura jäivät siitä kiinni. Mutta ujous myös varjeli nuorta tyttöä.

Leena ei matkoillaan tutustunut suurkaupunkien yöelämään, ei joutunut kieltäytymään päihteistä, ei lähtenyt satunnaisten tuttujen kanssa istumaan iltaa tai liikkunut myöhään kaupungilla.

Hän tarkkaili muita aina hieman kauempaa, teki työnsä tunnollisesti ja meni aikaisin nukkumaan, jos seuraavana päivänä oli tiedossa kuvauksia.

Leena jatkoi mallintöitä aina 90-luvun loppuun. Hän kertoo, että pikku hiljaa kiinnostus suuntautui muualle.

Leena_Harkimo_4

Leena Harkimo antaa tunnustusta vanhemmilleen, jotka suhtautuivat ujouteen rohkaisevasti.
”Äidilläni oli seitsemän sisarusta. Ehkä kokemukset isosta porukasta auttoivat ymmärtämään erilaisia luonteita”, hän sanoo.

Tilalle tulivat merkonomiopinnot, avioliitto liikemies Hjallis Harkimon kanssa ja esikoispoika Joel.

Kun aviopari osti talousvaikeuksissa olleen Jokerit-seuran, Hjalliksesta tuli bisneksen kasvot, Leenasta toimitusjohtaja.

Hän ahkeroi vastuullisella paikalla kädet savessa, teki tulosta ja nautti työstään. Hän ei halunnut tuoda itseään esille.

Puhujakutsuja tuli kuitenkin silloin tällöin. Ne alkoivat tuntua Leenasta rohkaisevilta. Muuthan ajattelivat, että hänellä olisi jotain annettavaa.

”Kerran tein sen päätöksen, että haluan kampittaa ujouteni. Päätin, etten kieltäydy kaikista pyynnöistä enää automaattisesti sanomalla kaikkeen ei kiitos”, hän sanoo.

Omaa paikkaa hakemaan

90-luvun loppu. Junan kuulutus kertoo saapumisesta Tampereelle.

Leena nostaa katseensa papereista, joita on selannut koko puolitoistatuntisen matkan Helsingistä. Puhe. Kohta se pitäisi esittää yleisölle.

Leena on lupautunut kertomaan Tampereella liikunnan saralla toimivan naisporukan tilaisuudessa, millaista on olla naisena jääkiekkoseura Jokereiden toimitusjohtaja.

Aiheesta hän tietää enemmän kuin kukaan muu Suomessa. Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun hän on puhumassa siitä muille, vieläpä noin 50 vieraalle ihmiselle.

Ennen esiintymistä Leenan kädet hikoavat ja jännitys nostaa punan kasvoille. Tarkasti papereihin kirjoitettu puhe ylittää reilusti Leenalle annetun puheajan. Muuta hän ei hetkestä muista.

Jälkikäteen olo on huojentunut. Leena ajattelee, että oli hyvä komentaa itseään kokeilemaan. Hän selvisi tilanteesta ja uskaltaisi sanoa kyllä vastakin.

Jokereiden johdossa Harkimoiden pariskunta täydensi toisiaan. Leenan mukaan Hjallis on vauhdikas visionääri, joka tarvitsee ympärilleen tiimin tekijöitä ja toteuttajia – sellaisia kuten Leena.

”Olimme toistemme vastakohtia siinä mielessä.”

Nyt Leena arvioi, että hänen rohkaistumisessaan Jokerit-aikoihin oli osaltaan kyse myös oman paikan tavoittelusta.

Oliko hänellä vaara jäädä suhteessa miehensä jalkoihin?

”En sanoisi vaara. Olin hyväksynyt oman paikkani. Kun se alkoi vaivata, sain siitä ärsykkeen muutokseen”, hän kertoo.

Oman paikan etsintä johti lopulta siihen, että Leena jätti vuosien saatossa isoksi kasvaneen Jokerit-organisaation ja haki kansanedustajaksi.

”Kun minua ensimmäisen kerran pyydettiin lähtemään eduskuntavaaleihin ehdokkaaksi, kieltäydyin välittömästi.”

Sitten se jokin pieni ärsytys pakotti toimimaan toisin. Pakotti Leenan myöntämään, ettei hän ennalta voinut tietää, mitä mahdollisuus toisi tullessaan.

Äitinsä kaltainen

Kesken haastattelun Leenan 14-vuotias Leo-poika tulee kotiin. Hän esittelee itsensä, kättelee vieraat ja kävelee jääkaapille etsimään välipalaa.

”Sun tukka on huonosti”, poika sanoo ohimennen ja virnistää kiusoittelulleen.

”Eikä ole!”, Leena sanoo.

Hän naurahtaa, että kahdesta lapsesta juuri Leo on rohkea ja sosiaalinen. Isoveli Joel on tullut luonteessa enemmän äitiinsä.

Leena_Harkimo_3

Leenan lapset Joel ja Leo hankkivat kääpiösnautseri Skorpanin äidilleen yllätyslahjaksi viime vuonna. Skorpan tarkoittaa suomeksi korppua.

Eduskuntavaaleissa ehdokkaana ollut Joel saattoi soittaa Leenalle ennen paneelikeskustelua, että nyt jännittää.

”Tunnistan itseni siitä hyvin. Yritin tsempata häntä parhaani mukaan. Joel on selkeäsanainen puhuja, joten kannustin häntä olemaan oma itsensä.”

Leena puolestaan tunnistaa ujoutensa nykyisin yllättävissä tilanteissa, joissa joutuu tahtomattaan ihmisten huomion keskipisteeksi. Silloin hän hengittää pari kertaa vähän syvempään.

Eri asia on, jos huomioon voi valmistautua.

Avioero Hjallis Harkimosta vuonna 2003 päätyi useiden lehtien lööppeihin.

”Kuljin silloin laput silmillä. Yritin sulkea asian pois mielestäni. En halunnut kohdata ihmisten katseita tai mielipiteitä. Tein omat hommani vähän korostetusti hymy huulilla”, Leena kertoo.

Vuodesta 2005 lähtien Leena on seurustellut miesystävänsä Timo Kousan kanssa. Ovatko he vastakohtien pari?

”Timo on paljon minua sosiaalisempi, mutta muutoin meissä on paljon samaa ja ajattelemme asioista samoin. Välillä minusta tuntuu, että Timo jopa lukee ajatuksiani.”

Reaktio epämukavuuteen

16 eduskuntavuoden aikana Leena huomasi, että ujoudesta oli työssä myös hyötyä.

Hän pohtii aihetta myös pian ilmestyvässä Kati Tiirikaisen Ujon urakirjassa.

”Työurallani olen hitaasti kasvanut aina kulloisiinkin saappaisiin.”

Leena kertoo, että hän puhuu, kun hänellä on asiaa.

”Eduskunnastakin löytyy niitä, jotka ottavat puheenvuoronsa toisista välittämättä. Olen maltillinen, pitkäjänteinen ja hyvä kuuntelija.”

Leena valmistautui kansanedustajan työssään aina huolella. Oli kyse sitten puhumisesta eduskunnan vierailijoille tai täysistunnossa. Lähellä olivat muistiinpanot, joihin voisi tarvittaessa tukeutua.

Vaikka Leenasta ei koskaan tullut eduskunnassa small-talkin puhuja, hän koki, että työrooliin asettuminen auttoi.

”Työssä on usein selkeää, miksi olen paikalla ja mitä minulta odotetaan. Valmistautumalla pystyin tsemppaamaan ja peittämään pahinta ujouttani. Olen ehkä luonteeltani myös aidosti epäsosiaalinen, mitä en voi laittaa ujouden piikkiin”, hän sanoo.

Hän myöntää kuitenkin, että joskus töistä kotiin tullessa päivän tsemppi purkautui väsymyksenä. Ja toisinaan se purkautui jo töissä.

”Joskus eduskunnassa keskustelu jäi jaarittelemaan ilman, että oltiin pitkänkään ajan jälkeen yhtään lähempänä päätöstä. Silloin minulla saattoi keittää yli. Saatoin sanoa, että nyt riittää ja nyt tehdään näin ja näin, että päästään eteenpäin!”

Jälkikäteen Leena kauhisteli, mistä äänen korottaminen oikein kumpusi.

”Ehkä tarvitsen tökkimistä ja epämukavuutta, jotta voin ohittaa ujouteni”, hän sanoo.

Ratkaisevinta ujouden kampittamisessa on Leenan mukaan ollut sen myöntäminen itselleen.

”Olen sanonut itselleni, että olen ujo, punastun ja jännitän, mutta se on ihan ok. Tunteesta on kadonnut häpeä.”

Leena on kääntynyt ujoutensa positiiviseksi asiaksi. Hänellä ei ole pokerinaama, vaan tunteet, jotka näkyvät hänestä herkästi.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 4/16

Lue lisää:

Näin Leena Harkimo voittaa esiintymisjännityksen

Kirjailijat Milja Kaunisto ja Emmi Itäranta: ”Rakensimme yhteisen kuplan”

Anna Kortelainen: ”Olen nyt hilpeä nainen”

Keskustelu

Kommentoi juttua: Leena Harkimo: ”Olen oppinut suitsimaan ujouteni”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X