Suhteet

Leskeksi jääneen Maaritin rakkaustarina: "Eteisessä saatan edelleen huutaa 'huhuu'"

Joensuulainen Maarit Nissinen, 63, rakastui jo ensitapaamisella miehensä huumoriin. Se piti heidät yhdessä Pepen kuolinvuoteelle asti.

Tammikuussa 1973 menimme ystäväni Pirjon kanssa diskoon odottamaan bussin lähtöä. Oli sunnuntai, eikä diskossa ollut muita ennen kuin Pepe tuli sinne kaverinsa kanssa. Olin 18-vuotias, ja viisi vuotta vanhemmat miehet vaikuttivat vanhoilta.

Vaihdoimme katseita, ja Pepen kaveri pyysi liittymään heidän seuraansa. Ilta oli hirveän hauska. Kun Pepe saattoi minut bussille, olin myyty.

Heti seuraavana tiistaina menimme leffaan. Minulla oli punaiset housut ja valkoinen kelsiturkki. En muista, mitä katsoimme, mutta leffan jälkeen nauroimme kuollaksemme, koska turkkini oli värjännyt Pepen mustan sametti­takin kyljen aivan valkoiseksi.

Leffan jälkeen nakkikioskilla tilasin ryynimakkaran enkä nakkeja niin kuin Pepe tytöltä odotti. Pepe sanoi rakastuneensa minuun silloin toisen kerran. Ensimmäisen kerran hän oli rakastunut jo ensisilmäyksellä diskossa.

Pieru kylvyssä

Seuraavana päivänä olimme sopineet tapaavamme Pepen keikalla. Hän opiskeli musiikinopettajaksi ja soitti bändissä. Pepe tuli kuitenkin varoittamatta hakemaan minut kotoa. Äiti ja kummitäti miettivät jälkikäteen, oliko Pepe minulle liian vanha.

Siitä lähtien olimme erottamattomat, Maara ja Pepe, yksi systeemi. Ei mennyt kauan, kun aloin siirtää tavaroitani Pepen opiskelijayksiöön, jossa hän asui kaverinsa Känni-Korhosen kanssa.

Ensimmäiselle yhteiselle ulkomaanmatkalle pääsimme, kun Pepellä oli keikka Leningradissa. Hän oli ostanut samppanjapullon ja laittoi vettä kylpyammeeseen. Kylvyssä minulta pääsi pieru ja veteen tuli kuplia. Pepe sanoi, että se oli viimeinen niitti. Silloin hän rakastui minuun kolmannen kerran.

Pakosta naimisiin

Naimisiin menimme 22. syyskuuta 1973. Se oli pakkoavioliitto, jotta saisimme yliopistolta perheasunnon. Minä täytin samana päivänä 19.

Suuruudenhullu äitini olisi halunnut isot kirkkohäät. Hän sanoi järjestävänsä Anita Välkin laulamaan häihimme. Kummitäti ompeli minulle puvun. Kuukautta ennen häitä kerroin heille, että menemme sittenkin naimisiin maistraatissa. Molemmat itkivät, ja kummitäti itki vielä enemmän, kun leikkasin hänen ompelemansa puvun minimekoksi. Anita Välkki lauloi silti juhlissamme.

Pepe ei koko elämänsä aikana muistanut hääpäiväämme tai minun syntymäpäivääni, mutta toi aina kukkia tapaamispäivänämme 14. tammikuuta.

Kun vuonna 1974 muutimme Pepen työn takia Savonlinnaan, minulta jäi lukio kesken ja menin päiväkotiin harjoittelijaksi. Oli itsestään selvää, että meistä tulisi perhe nuorena. Ensimmäisen lapsemme teimme tekemällä ruokatunnilla. Jenni syntyi 1975. Pari vuotta myöhemmin syntyi Juha, ja iltatähtemme Joelin saimme 1983.

Pepe hoiti aina lapset, sillä minä opiskelin lastentarhanopettajaksi ja kävin lukion loppuun työn ohella. Kirjoitin ylioppilaaksi 40-vuotiaana.

Kahden asunnon loukko

Pääsimme palaamaan Joensuuhun vasta vuonna 1989, viidentoista Savonlinnan-vuoden jälkeen, kun vihdoin saimme molemmat sieltä viran. Silloin tapahtui katastrofi.

Olimme juuri ostaneet Joensuusta talon, kun asuntolainan korko nousi yhtäkkiä yli 17 prosenttiin. Paritalomme Savonlinnassa ei mennyt kaupaksi, ja lopulta jouduimme myymään sen pilkkahintaan.

Pepe teki kolmea työtä samaan aikaan, mutta jouduimme silti vaihtamaan Joensuun talon kolmioon. Asun siinä edelleen.

Rahavaikeuksista huolimatta Pepe piti meistä aina huolta, eikä minulta tai lapsilta puuttunut mitään. Kaiken ylimääräisen käytimme matkustamiseen. Kun lapset kasvoivat, jatkoimme Pepen kanssa matkustamista kahdestaan. Kävimme muun muassa reppureissaamassa Euroopassa.

Erityisesti mieleen on jäänyt ensimmäisen joulumme ilman lapsia. Sen vietimme jeeppisafarilla Tunisiassa, Saharan taivaan alla.

Viimeinen rakkaudenteko

Muutama vuosi sitten Pepe alkoi sairastella. Olin vielä töissä, mutta luojan kiitos jäin pari vuotta sitten kotiin. Annoin kaiken huomioni Pepelle. Jätin kulttuurimenot enkä käynyt lasten luona Helsingissä. Pepen menehtyminen puolitoista vuotta sitten tuli silti yllätyksenä. Viimeisen viikon vietimme yhdessä sairaalassa ja katsoimme olympialaisia.

Hautajaiset järjestin kokonaan itse. Se oli viimeinen rakkaudenosoitukseni hänelle. Pepen uurna laskettiin samana päivänä kuin meillä olisi ollut 43-vuotishääpäivämme. Pepe on edelleen mielessäni lakkaamatta. Hän elää kanssani, neuvoo ja lohduttaa. Eteisessä saatan edelleen huutaa ”huhuu” niin kuin meillä oli tapana.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Leskeksi jääneen Maaritin rakkaustarina: "Eteisessä saatan edelleen huutaa 'huhuu'"

Samoilla jäljillä :)

Kaunis tarina,miten elää mielekästä elämää oikean ihmisen kanssa!

Surullinen aviovaimo

Meillä oli 50 v yhteistä aikaa niistä 47 v avioparina. Tunnistin monia tuttuja asioita tarinastanne. Ihania lapsia meillä mutta kaipuuta se ei poista..

Sanat

Se on kahden asunnon loukku, ei loukko.

,lo,

Toisen kunnioitus ja arvostus sekä huumori ne kantavat avioliitossa kauas. Näkee pareja joissa toista arvostetaan ja puhutaan kauniisti,sitten taas pareja joissa kumppanista puhutaan vähätellen ja muka vitsillä nälvitään kavereille. Edelliset liitot kestävät,jälkimmäiset ei.

eukko

Joskus ihan hämmästyy kun esim. mies puhuu vaimostaan kauniisti ja kiittää häntä,vaikka menneistä yhteisistä vuosista . Itse kuuntelen kun mies vieressä kälättää kaverinsa kanssa puhelimessa ja sanoo minusta jotain pilkallista tai vähättelee tekemisiäni, naureskelee päälle. Tuntuu nololta ja häpeän tunne pysyy kauan. Se on meillä arkea eikä enää juhlahetkiä olekaan. Kateellinen olen niille joilla on hyvä ja toista arvostava suhde.

Ritva155

Kertomus liippasi aika läheltä omaa elämääni ja rakkaus tarinaani, huumori ja sattumukset johdatti yhteen, ja sairaus erotti, tosin samalla menetin myös yllättäen poikani vuorokausi miehen kuoleman jälkeen. Ja ikävä on joka päivä läsnä vaikka aikaa on kulunut jo 15 vuotta.

Vastaa käyttäjälle Samoilla jäljillä :)Peruuta vastaus

Sinun täytyy kommentoidaksesi.