Leskeksi jäänyt Margareth Walkamo: ”Kohtalotovereiden vertaistuki on auttanut eteenpäin”

Kun Margareth Walkamo menetti avomiehensä nopeasti etenevän sairauden vuoksi, paluu 
normaaliin arkeen tuntui mahdottomalta. Apu löytyi Kotilieden Kummikerhon kuntoutuslomalta.

Aurinko hellii alkusyksyn viimeisimmillä säteillä kaunista Marketan puistoa Espoossa. Kuumuudesta uudelleen heränneet ampiaiset säntäilevät 
pökertyneenä Margareth Walkamon, 57, ympärillä kahvilan terassilla. Emme ole sattumalta lähes haastateltavan nimisessä puistossa.

Täällä Margareth vieraili edellisellä kerralla edesmenneen avomiehensä, Markku Pajusen kanssa. Siitä on nyt aikaa puolitoista vuotta.

”Kävimme hakemassa istutus- ja puutarhavinkkejä. Laitoimme silloin kuntoon Markun rakentamaa mökkimme pihapiiriä. Kävin täällä myös 
lasteni kanssa kun he olivat pieniä. Siksi puistoon liittyy paljon muistoja.”

Kohtalokas joulu

Hus Labin perushoitajana työskentelevä Margareth ihastui Markun komeuteen ja rauhallisuuteen 18 vuotta sitten. Mies oli myös kätevä käsistään, ja kesämökki oli pariskunnan yhteinen projekti. Markku rakensi ja Margareth laittoi pihaa. Kuka olisi arvannut, että yhteinen aika mökillä jäisi vähiin. Viimeinen yhteinen joulu 2013 muutti kaiken.

”Kun istuimme pöytään nauttimaan jouluruokia, Markku sanoi, että hänen mahansa oli kipeä, eikä ruoka oikein maistunut. Vatsavaivat helpottivat joksikin aikaa, mutta Markku meni lääkäriin maaliskuussa, kun oireet palasivat. Lääkärit tutkivat hänestä lähinnä refluksitautia ja 
sydänoireita, koska ne olivat sukusairauksia, 
eivätkä löytäneet hänestä mitään vaivaa.”

”Vatsaoireet pahenivat, kunnes vihdoin huhtikuussa 2014 uusien tutkimusten yhteydessä saimme diagnoosin: Markulla oli haimasyöpä, joka oli jo ehtinyt levitä muihin sisäelimiin.”

Margareth jäi töistä sairauslomalle. Perushoitajan motivaatiolla hän hoiti avomiestään, piti huolta moninaisesta lääkityksestä ja oli yhteydessä kipupoliklinikkaan. Hän suunnitteli ottavansa virkavapaata, jotta voisi hoitaa miehen kotona 
kuntoon. Kertaakaan Margarethin mielessä ei käynyt, 
etteikö tästä selvittäisi.

”Jollakin tavalla kielsin ajatuksistani sellaisen vaihtoehtoehdon, vaikka tietenkin näin että Markun vointi vain huononi. Lopulta hänet oli pakko 
viedä sairaalahoitoon. Kaikki tapahtui hyvin 
nopeasti. Vain hieman yli kuukausi diagnoosista 
Markku menehtyi minun ja hänen tyttärensä läsnäollessa.”

Yksinäisyyden vuosi

Markun kuoleman jälkeinen vuosi hahmottuu Margarethin muistoissa hämäränä. Hän sinnitteli ja yritti jatkaa arjen pyörittämistä normaaliin tapaan.

”Mutta eihän mikään ollut enää normaalia. Kaikki oli muuttunut. Ihminen, jonka kanssa olin ollut 18 vuotta, oli yhtäkkiä poissa. Valtava yksinäisyyden tunne ahmaisi minut.”

Molempien aikuiset lapset asuivat jo omillaan, ja Margareth tunsi jäävänsä aivan yksin.

Margaretha Walkamo

”Jäätyäni leskeksi paras saamani neuvo on: ole itsellesi armollinen ja etene pienin askelin.”

”Ajattelin, että toisten oli vaikea ymmärtää 
suruani, joka vain jatkui ja että kaikki olettivat 
minun jatkavan elämääni kuin mitään ei olisi 
tapahtunut. Kun menehtymisen vuosipäivä 
lähestyi, aloin romahtaa.”

”Arkiset asiat tuntuivat täysin ylitsepääsemättömiltä, kuten lumen luominen tai auton katsastus. Tulin epätoivoiseksi, kun ruohonleikkuri ei suostunut käynnistymään. Nämä olivat Markun hommia, enkä minä pärjännyt näiden asioiden kanssa. 
Laihduin huomaamatta toistakymmentä kiloa, koska ruoka ei maistunut. Ei ollut mitään järkeä valmistaa ruokaa vain itselle.”

Margareth kärsi myös jatkuvasta unettomuudesta. Töihin oli pakko nousta, vaikka öisin ei nukkunut silmäystäkään. Viikonloppuisin hän mietti 
yksin sängyssä, miksi edes herätä uuteen päivään.

Vertaistuen voima

Onnekseen Margareth oli ottanut netin kautta selvää erilaisista vertaistukiryhmistä. Kesäkuussa 2015 hän sai Nuoret lesket -yhdistyksen kautta sähköpostia, jossa kerrottiin Kaisankodissa järjestettävästä Kotilieden Kummikerhon tarjoamasta lepolomasta hiljattain leskeksi jääneille. Hän haki paikkaa ja pääsi.

”Lepoloma muutti monta asiaa. Ensinnäkin sain vertaistukea. Oli ihanaa olla porukassa, missä 
vain vähän sanottuani kaikki ymmärsivät ilman selityksiä. Sain vihdoin nukuttua, meille tarjoiltiin herkullista ruokaa, oli järjestettyä toimintaa ja yhteiskeskusteluja psykologin kanssa.”

”Oli myös huvittavaa huomata, että mukana oli samoja ihmisiä, joiden kanssa oli ollut tekemissä netin vertaistukiryhmän kautta. Vaikka emme tunteneet toisiamme, tunnistimme pian toisemme tarinoidemme kautta. Meistä tuli nopeasti kavereita ja perustimme kuntoutusloman jälkeen Facebook-ryhmän, jossa kerromme kuulumisia ja jaamme arjen ajatuksia.”

Lepoloma ja verkostoituminen kannattivat. Uusien ystävien kanssa kirjoitellaan, soitellaan ja välillä nähdään. Arjen tukiverkosto pyörii näin omalla painollaan. Tosin aktiivisempaakin voisi olla, ennen myös askartelun ohjaajana työtä tehnyt Margareth miettii.

”Kun Markku kuoli, lopetin käsitöiden tekemisen. Minulla oli tapana käydä tilkkutyökursseilla. Se oli oikeastaan ainoa oma harrastukseni. Markulla 
oli leikkimielisesti tapana kiusoitella, että eikö sitä jo kohta ala oppia, kun on niin kauan käynyt kursseja. Nyt kun omaa vapaa-aikaa on aivan liikaa, tuntuun että ilo vapaudesta on hävinnyt. Sen ilon haluaisin löytää vielä takaisin jollain konstilla.”

Onnen pisaroita

Avomiehen menehtymisen myötä omaisuus- ja asumisjärjestelyt menivät uusiksi. Margareth on laittanut pariskunnan yhteisen asunnon myyntiin. Myös ennen niin rakas mökki pärjäilee jonkun toisen hoivissa. Mutta surunkin keskellä, keskustelun lomassa, Margaretilta pyrähtää ilmaan heleä nauru.

”Toinen tyttäreni on muuttanut poikaystävänsä kanssa Riihimäelle ja hän houkuttelee minuakin muuttamaan sinne. Se olisi ihanaa varsinkin jos he tulisivat hankkineeksi lapsia.”

Margaretha Walkamo

”Ainoa asia mitä olen katunut on se, etten useammin kertonut Markulle, kuinka paljon häntä rakastan. 
Vaikka kyllähän hän sen 
varmasti tiesi. Kuinka 
olisinkaan voinut arvata, että siihen ei enää 
tule mahdollisuutta.”

”Tiedän, että toipumiseni tulee vielä kestämään, mutta annan sille aikaa. Huomaan, että parannusta on jo tapahtunut. Aiemmin olisin voinut suuttua, jos joku olisi ehdottanut minulle esimerkiksi talomme myyntiä. Nyt olen vihdoin antanut itselleni luvan luopua. Minulla on jäljellä kaikki ihanat muistot. Ne kulkevat aina mukanani. Paras saamani neuvo on: ole itsellesi armollinen ja etene pienin askelin. Tyhjennä talo pikkuhiljaa huone huoneelta tai vaikka vain hylly kerrallaan, 
asioilla on tapana järjestyä.”

Lue myös:

Tunnista uupumuksen merkit ajoissa

Minun tarinani: ”On oltava sinnikäs että pärjää”

Vapaaehtoistyöntekijä Tuula,70: ”Se mitä antaa heijastuu takaisin”

Avioehto tuo selkeyttä

Keskustelu

Kommentoi juttua: Leskeksi jäänyt Margareth Walkamo: ”Kohtalotovereiden vertaistuki on auttanut eteenpäin”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X