Leskenä 1,5 vuotta elänyt Satu Hassi kertoo, mikä tuo lohtua: ”Olen laittanut valokuvia esille niin, että näen ne ruokapöydästä, jotta Jukka on läsnä”

Kansanedustaja Satu Hassi ei ole vielä pystynyt valtaamaan kokonaan itselleen kotitaloaan, jossa hän asui puolisonsa kanssa. Yksin jäämisessä on yllättänyt myös syyllisyyden tunne.

”Siitä on nyt puolitoista vuotta, kun puolisoni Jukka Valjakka menehtyi. Hän sairasti Parkinsonin tautia yli kymmenen vuoden ajan. Elokuussa 2020 hänellä diagnosoitiin vielä liikehermostonrappeumatauti ALS. Ne molemmat yhdelle ihmiselle oli kuin käänteinen lottovoitto – äärimmäisen harvinaista. Ymmärsin lääkärien puheista, että Jukalla olisi alle vuosi elinaikaa.

Vaikka tiesin Jukan kuolevan, ei siihen oikein voi valmistautua. Vasta kun ihminen on kuollut, tajuaa oikeasti, että se on lopullista.

Pari päivää ennen Jukan kuolemaa sairaalasta soitettiin, koska hän oli levoton. Olin leiponut yhdessä kehittelemäämme leivonnaisen, runebergintorttutaikinasta tehdyn kakun. Sairaalassa syötin sitä hänelle.

Hän rauhoittui, mutta oli jo aika heikkona. Kaksi päivää myöhemmin sain soiton, että hän on kuollut. Tuntui hyvältä, että sain vielä Jukan toiseksi viimeisenä elinpäivänä tarjota pienen hemmotteluhetken.”

Satu Hassi kokee vaikeaksi palata työhuoneeseensa, koska puoliso sairasti siellä

”Ostimme puutalon Pispalasta vuonna 2007 ja remontoimme sen. Se oli yhteinen aikaansaannoksemme. Tuntui oudolta, ­että eläisin talossa yksin. Jukan kuolinpäivän iltana koin, että hän oli läsnä kodissamme. Mutta pian talo alkoi tuntua tyhjältä. Jukka vietti viimeiset seitsemän viikkoaan sairaalassa. Äkillistä materiaa­lista muutosta ei siis tapahtunut, mutta talo tuntui erilaiselta.

Lue myös: Leski Heljä Liukko-Sundström: ”Näen Kaukon yhä ateljeessani”

Palautin heti apuvälinelainaamosta saamamme tarvikkeet ja myin sairaalasängyn. Tuntui helpottavalta, ettei näkyviä todisteita Jukan sairauksista ollut enää esillä.

Jukka opetti fysiikkaa Tampereen teknillisellä yliopistolla. Hänellä oli valtavasti alan kirjallisuutta. Löysin niille käyttäjät, ja hyllyihin vapautui minulle tilaa. Tiettyjen kotimme tilojen takaisinvalloittaminen on silti kesken. Jukka sairasti työhuoneessani, enkä ole vielä pystynyt palaamaan sinne kunnolla.”

Satu Hassi ei tahdo sisäistää, että hän on nyt leski

”Kun Jukan Parkinson eteni, arjen tehtäviä siirtyi minulle. Aiemmin Jukka ajoi useimmat matkat, mutta noin vuonna 2014 vastuu siirtyi minulle. Meillä oli tapana viettää lomia Jukan perheen mökillä Kotkan saaristossa, ja viimeiset vuodet jouduin kuljettamaan myös venettä. Jossain vaiheessa olin se, joka kantoi kaikki kassit.

En ole vieläkään tottunut ostamaan ruokaa yhdelle hengelle. Minulla on myös motivoitumisvaikeuksia kokata vain itselleni. Aika usein syön kaupungilla lounaan.

En ole oikein sisäistänyt olevani leskirouva. Siitä sanasta minulle tulee vain mieleen Aulikki Oksasen Laulu vanhasta työläisnaisesta, jossa lauletaan leskirouva von Wallenbergistä. En tiedä milloin totun ajatukseen. Toisaalta olen pohtinut, tarvitseeko edes?”

Lue myös: Minna jäi leskeksi kerran – ja lähes toisenkin

Kuolemaan liittyvä byrokratia yllätti Satu Hassin. ”Olen säätänyt lakeja ja pyöritellyt papereita työkseni 30 vuoden ajan, mutta kaikki tämä oli minullekin uuvuttavaa. Ei tällaista rumbaa kaipaa kukaan, jonka lähiomainen on juuri kuollut.”

Satu Hassi yllättyi kuolemaan liittyvästä byrokratiasta. ”Olen säätänyt lakeja ja pyöritellyt papereita työkseni 30 vuoden ajan, mutta kaikki tämä oli minullekin uuvuttavaa. Ei tällaista rumbaa kaipaa kukaan, jonka lähiomainen on juuri kuollut.” Kuva: Sara Pihlaja

Satu Hassi on laittanut vanhoja valokuvia esille niin, että hän näkee ne ruokapöydästä

”Surussa suurin helpotuksen tunne tuli, kun saimme laskettua Jukan tuhkat mereen Porin edustalle viime heinäkuussa. Jukan tuhka joutui kököttämään pienessä puu-uurnassa monta kuukautta. Se tuntui julmalta. Oli­ ­tärkeää päästää hänet vapauteen, koska hän rakasti merta.

Olen saanut paljon lohtua vanhoista valokuvista. Olen laittanut niitä esille niin, että näen ne ruokapöydästä. Tällä tavalla Jukka on läsnä. Selailen myös usein Jukan 70-vuotislahjaksi tekemääni kuva-albumia yhteisistä hetkistämme merellä ja tuntureilla. Se muistuttaa kaikesta kivasta, mitä ehdimme tehdä yhdessä.

Jään eläkkeelle ensi vuonna, ja ehkä teen pitkän interrail-matkan. Minun täytyy tehdä parhaani, että saan puolivallattoman leskirouvan elämästä irti sen, mikä on mahdollista. Uskon, että Jukka olisi kanssani samaa mieltä.”

Lue myös Anna.fi:n juttu: Tämä joulu on ensimmäinen, jonka Satu Hassi viettää leskenä: ”Outouden tunne oli voimakkaimmillaan heti Jukan kuoleman jälkeen”

Satu Hassi tuntee yhä syyllisyyttä: olisiko pitänyt jaksaa enemmän?

”Olin Jukan omaishoitaja, vaikka en virallista statusta hakenutkaan. Jatkoin silti kansanedustajan työtä. Eduskuntapäivinä Jukan luona kävi kolmesti päivässä sukulaisnainen, joka on koulutukseltaan lähihoitaja. Osallistuin paljon kokouksiin etänä ja jos olin poissa, sukulainen päivysti meillä. Yöt hoidin Jukkaa.

Se oli uuvuttavaa ja väsyin. Välillä mietin, miten pitkään minua voi vaatia jaksamaan. Varmaan yksi uupumuksen oire on, ­että en ole pariin vuoteen jaksanut miettiä, mitä ­puen ylleni. Eduskunnassakin olen pitkiä aikoja vain vuorotellut kahta vaatetta. Kai vuosien stressi purkautuu hiljalleen.

Jukka sanoi potevansa huonoa omaatuntoa siitä, ettei voi huolehtia minusta vanhana. Se oli toisaalta liikuttavaa, toisaalta tuskastuttavaa: minähän se huolehdin hänestä.

Syyllisyyttä jäi silti minullekin. Välillä mietin, olisiko pitänyt jaksaa enemmän. On tuntunut helpottavalta jutella muiden pitkäaikaissairauteen menehtyneiden omaisen kanssa. Moni muukin kokee riittämättömyyttä, ja siihenhän se johtaa, kun potilaat halutaan saada pysymään omaisten vastuulla mahdollisimman pitkään.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 14/2022.

Avainsanat

Keskustelu

On kyllä kohtuutonta, että heti omaisen kuoleman jälkeen on hoidettavana aikamoinen byrokratia, vielä aikarajoineen, kuten artikkelissa todetaan. Itse selvisin suhteellisen helposti iäkkään omaisen asioiden hoidossa, kun hänen pankkinsa lakihenkilö kertoi, mitä dokumentteja perukirjaan piti saada, ja pienen kaupungin seurakunta ja hautaustoimisto opastivat auliisti kaikessa. Mutta omaisellani ei ollut verrkkopankkia eikä hänellä ollut muutakaan verkkoelämää, kuten nuoremmilla. Lisäksi pystyin itse muokkaamaan dokumentit sähköisesti lähetettäväksi perukirjaa varten. Esimerkiksi minun ja puolison kuoleman jälkeen on kyllä kohtuuttoman paljon byrokratiaa hoidettavana tilanteessa, jossa on täysin sekaisin omaisen kuolemasta. Voisiko lainsäätäjä jotenkin helpottaa tilannetta, vaikka aikarajoissa. On huimaa, että virkatodistuksetkin viipyvät väestörekisterissä, joten sellainen pitää laittaa tilaukseen heti.

Kommentoi juttua: Leskenä 1,5 vuotta elänyt Satu Hassi kertoo, mikä tuo lohtua: ”Olen laittanut valokuvia esille niin, että näen ne ruokapöydästä, jotta Jukka on läsnä”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X